otsikoton otsikko pisteellä.

Otan kumarrellen vastaan ahkerien blogipäivittäjien kunniapalkinnon! Kiitospuheessani sitten vakuutan kaikki siitä, että oikeaan osoitteeseen meni.


Harmi ettei pitkän ajan päästä enää edes tiedä mistä kirjoittaa, koska vois kirjottaa kaikesta ja sitten taas toisaalta ei-mistään.

Aloitan siitä mitä muistan ja lopetan siihen, mitä myöskin muistan.

Ensimmäisenä tulee mieleen uusimman Harry Potter -elokuvan katsominen. En koskaan oikeasti käy elokuvissa, mutta sehän oli ihan must see -juttu. Niinpä sitten minä, mun sisko, kaveri sekä meillä väliaikaisesti asuva (asunut) vaihtari eräänä pimeänä torstai-iltana vallattiin paikat ja katsottiin elokuva. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tajusin erään kauhean jutun (ja voin kai sanoa, että huomasin asian aivan elokuvan alkupuolella): yleisö oli ihan muumioitunutta. Ne ei edes nauraneet millekään ! Niinpä sain hoitaa ”oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan” -nauramisen aivan yksinäni, välillä joku takapenkistä saattoi päästää säälittävän hiljaisen hihityksen, joka kuitenkin hiipui yhtä pian kuin kynttilä vesiastiassa.

Jos yritän olla positiivinen, niin ainakaan kukaan ei kieltänyt mua nauramasta.

Mulla on myös hyviä JA huonoja uutisia.
Hyvät uutiset: katsoin Tuntemattoman sotilaan.
Huonot uutiset: en lukenut kirjaa loppuun.

Ja nyt hävettää, vaikka aikaa oli kolme kuukautta.

Kävin myös erittäin turistimaisesti tervehtimässä Joulupukkia napapiirillä ! Se oli itse asiassa melko spontaani vierailu, koska alunperin lähdin vain sen meidän väliaikaisesti hostaamamme vaihtarin kanssa valokuvaamaan napapiirin jouluvaloja, mutta seuraavassa hetkessä istuinkin jo Joulupukin kainalossa. Lisäksi eksyin (eksyttiin) matkalla pois Joulupukkia tapaamasta. Todellisuushan oli se, että siellä oli vain yksi käytävä ja yksi ovi. Kehtaisin väittää, että se oli hämäävästi sijoitettu.


Viime aikoina on tullut mietittyä paljon sitä, onko pitkistä hiuksista oikeasti enemmän hyötyä vai haittaa. Toistaiseksi hyötypuolet ovat olleet menestyksekkäästi piilossa. Itsenäisyyspäivän tienoilla nimittäin päätin tavoista poiketen kuivata hiukset hiustenkuivaajalla ja kesken operaation huomasin kauhukseni, että hiukset oli menneet sisään kuivaajan toisesta päästä ja jääneet sinne jumiin. Lamaannuin hetkeksi seisomaan hiustenkuivaaja hiuksista roikkuen, ennen kuin tajusin tehdä asialle jotain.

Kyllä se pois lähti.
Mutta niin lähti vaivalla kasvatettu hiustuppokin, ja siihen loppui hiusten kuivaaminen. Pysyvästi.

Ehdin jo tosissani ajatella, että siinä olisi kaikki pitkien hiusten haittapuolet, ennen kuin hiihtämässä käydessäni tajusin järkyttyneenä kesken kaiken, että suksisauvan tarraosa on tarttunut kiinni hiuksiin. En ollut kovinkaan vaikuttunut asiasta, kun yritin hiihtää menemään, vaikka suksisauva (ja tietenkin myös käsi, joka oli lujasti kiinni siinä) roikkui itsepintaisesti korvan yläpuolella.

Suksisauvakin lähti pois.
Samoin kuin tuppo hiuksia.

Jouluun on tasan kymmenen päivää! Aika menee ihan kauheaa vauhtia, enkä tosissani enää jaksaisi edes odottaa jouluaattoon. Toistaiseksi olen ollut aivan fiiliksistä joulusta joka vuosi. Se on vain tosi kiva.

Koska tykkään joulukoristeista.

Olin jo pitkään ehtinyt miettiä, että voisi meidänkin lukion aulaan lopulta laittaa sen joulukuusen, nyt kun vielä ehtii, kunnes biologian ope käveli kuin tilauksesta meidän ohi välitunnilla ja sanoi, että voishan sen joulukuusenkin tähän laittaa.

Niinpä me lähdettiin (minä ja kolme kaveria) biologian open johdolla hakemaan kuusta varastosta.

Ja sitten tapahtui kauheita kun mun koko lukioajan kestänyt porrasfobiani kävi toteen.
Joka kerta vessaan mennessä mietin, että ”Milloinhan se päivä tulee kun kompastun ja pyörin nämä portaat alas?”. Ja joka kerta olen selvinnyt.

Valitettavasti onni ei jatku ikuisuutta, ja puolessa välissä matkalla alas portaita liukastuin/kompastuin ja loppumatkan alakertaan luisuin enemmän ja vähemmän selälläni.

Tein suuren vaikutuksen kaikkiin paikalle olleisiin.
As always.

Olen myös erittäin ylpeä siitä, että olen selvinnyt jo kahdesta koeviikosta! Keskinkertaisesti tosin, mutta se oli silloin kun en vielä ollut motivoitunut (ts. nyt teen läksyjä koko ajan!). Suurin ylpeydenaiheeni oli tietenkin pitkän matematiikan Todennäköisyys ja tilastot -kurssi, jonka kanssa tappelin koko jakson osaamatta tehdä läksyjä melkein koskaan. Lopputulos: kokeesta 9-.

Sain hikarin maineen.
Kuin myös valehtelijan.
Ja nyt ihmiset luulee, että osaan matikkaa.

Oli myös ilo kuulla, että englannin numero nousi yhdeksästä pyöreään kymppiin. Olin silti tunneilla aina ihan kujalla. Ja säikähdin joka kerta kun mua pyydettiin vastaamaan.

Ärsyttää aivan erityisen paljon se, että nyt kun lopultakin on tarpeeksi lunta hiihtää, niin lämpömittarit ulkona räksähtelee ja halkeilee pakkasen takia. No, ainakin melkein. Mulla meni koko viime talven hiihtämiset aivan ohi, koska ei ollut luntakaan kovin kummoisesti. Sitä edeltävänä talvenakin olin hävettävän laiska hiihtämisine. Ts. siitä on kohta kolme vuotta kun viimeksi hiihdin niin kuin yleensä hiihdän.

Ei ihmekään jos ei enää pysy suksilla pystyssä.

En kyllä pysy pystyssä edes kahdeksanjalkaisella tukikehikolla, joka on ruuvattu maahan ja sidottu muhun kiinni hinausköysillä.

Koska en ollut paikalla kun pystyssä pysymisen jaloa taitoa jaettiin.

Ja koska valitettavasti en ollut paikalla myöskään silloin, kun säilömuisti kehiteltiin, tämä jää nyt tähän.





-Jenni