Terapiapostaus

Tunnen ehdotonta tarvetta avautua kaikista viime päivien traumoista (joskin niidenkin tapahtumien traumaattisuuden määrä on kiinni tarkastelijan näkökulmasta).


Keskiviikkona loppui koeviikko ja booojaa olinpas onnellinen. Talsin iloisesti kotiin vain muistaakseni, että seuraavalle päivälle piti tehdä pari kuviksen työtä.

Onnellisuuteni taso romahti hetkellisesti.

Piristyin kuitenkin uudelleen kun minulle yllättäen tarjoutui mahdollisuus lähteä ajelulle: kuskina kaveri, jolla oli ajokortti ollut reilun viikon.

Onneksi upea auringonlasku korvasi vähän sitä kipua ja särkyä, jotka koituivat naaman lyömisestä säännöllisesti etupenkin selkänojaan. Muutosta parempaan ei tapahtunut, vaikka siirryin välillä valokuvauksen takia istumaan lasten turvaistuimeen.

Myönnettäköön kuitenkin, että pelkäsin silti pahempaa: kaverini on nimittäin lahjakas lapsonen, joka ajotunnillaan sammutti autonsa tielle poikittain 80km/h nopeusrajoitusalueella (?????).


Torstaina tein hyvin raskaan päätöksen: englanti ja fysiikka olivat nimittäin samalla koodilla uuden jakson kurssitarjottimessa.

Yritin ratkaista ongelmaa listaamalla molempien aineiden hyviä puolia. Lopputulos: englannilla sata, fysiikalla nolla.

Englannin kurssille halusin mennä siksi, koska se oli suullinen kurssi, kaikki kaverit menivät sinne, osaan, tykkään jne. Fysiikan kurssille halusin mennä, koska olin käynyt kaikki muutkin ja that's the only friggin reason.

Ankaran mietinnän ja sisäisten kyyneleiden jälkeen istuin torstaina viidennellä tunnilla päällystämässä Fysiikka 8 -kirjaa.

Olenko katunut päätöstä? Kyllä, 7 päivää viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa, 60 minuuttia tunnissa ja 30 sekuntia minuutissa. Nähtäväksi jää, millainen vaikutus tuolla 30 sekunnilla on motivaatiooni.


Olen tämän kaksi päivää kestäneen uuden jakson aikana ehtinyt aloittaa ja lopettaa yhden kurssin, päättänyt alkaa korottamaan yhden matikan kurssin numeroa ja odotellut turhaan kemian koetta, joka ei ilmeisesti koskaan ole tulossa takaisin (en kyllä haluaisikaan sitä muuten kuin siinä tarkoituksessa, että osaan tarvittaessa ilmoittautua uusintakuulusteluun).

Matikan koekin meni hieman niin ja näin. Ope oli juuri aiemmin tunnilla maininnut vaipuneensa edellisenä iltana epätoivoon abiturienttien matematiikan kokeita tarkistaessaan (koska sieltä oli löytynyt suorastaan järkyttäviä merkkivirheitä) samalla kun itse mietin, että millainen tollo täytyy olla jos sellaiseen pystyy. No, kuinkas kävikään? Sain kokeeni takaisin ja ensimmäisellä sivulla ensimmäisessä tehtävässä komeilee häpeällinen merkkivirhe.

Ja jotta haavoissa varmasti olisi suolaa, seuraavalla sivulla oli toinen samanmoinen ja erään tehtävän b) -kohdan olin laskenut niin päin metsää (jotain korkolaskuja), että ope oli kirjoittanut alle hieman palautetta.

Mainetta hieman pelastaakseni ilmoitettakoon vielä kuitenkin se, että tuon b) -tehtävän olin ensin laskenut oikein, mutta luin tehtävän sen jälkeen uudelleen ja väärin, minkä takia laskin sen uudelleen ja sain tietenkin vastauksen, joka oli kauempana oikeasta kuin lottorivini tässä taannoin lauantaina kun jaossa oli 10 miljoonaa.


Perjantaina kävin äitin koulujuttujen takia Rovaniemellä, minne pyysin hetken mielijohteesta seurakseni kaverini.

Katumusta oli havaittavissa kun kyyristelin häpeissäni kaupan leipähyllyn takana kaverini valokuvatessa päärynöitä ja omenia S-Marketin hedelmäosastolla.

Luulin kaverini myös olleen karu silloin, kun se otti minusta kuvan penkomassa Seppälän rintsikkahyllyä. Väärin.

Kaverini on paljon enemmän kuin karu, siihen lopputulokseen ainakin päädyin kun luin sen uusinta blogipäivitystä ja löysin kuvan sieltä.

Kyllä itsestänikin silti tuntui merkilliseltä kuvata kirjakaupassa matikankirjoja (kuvassa etualalla oleva on meillä nyt käytössä ja oh dear miten se onkaan hienon värinen!).


Tänään heräsin sitten pirteänä ja onnellina kello yhdeksän, koska edessä oli kuuden tunnin pituinen koulutus kerhonohjaajille.

Lähdin ankein fiiliksin nenä tukossa, limaa kurkussa, ääni kuin pikku oravilla ja silmät vuotaen.

Selvisin kuitenkin tilanteesta hyvin siihen nähden, että kavereistani kukaan ei ollut paikalla ja minulta tultiin koulutuksen aikana kysymään, olenko kenties yläasteella.

Tippa silmässä ja abihuppari päällä selitin, että ei, olen abiturientti lukiosta.