Hundred% turistikuva. Olimme kaverini kanssa hyvin vaikuttuneita touhuistamme, kun eilen Rovaniemellä ollessamme kuvailimme täyttä päätä Lordi-aukiolla olevaa tolppaa ja Lordin & kumppaneiden kädenjälkiä.
Puolustuksena kuitenkin se, etten ole koskaan aiemmin ottanut kuvaa siitä! Ja kuvan saaminen oli ehdottoman tärkeää, koska... no jaa, ei itse asiassa tärkeää.
Toisaalta kuvailin kaverini kanssa kyllä melkein kaikkea muutakin, kuten esimerkiksi Kalotinlinnan ulko-ovia...
...ja joulukuusta kattoparkkipaikoilta uutta kuvakulmaa hakiessa roikkuen.
Äkillisen talven saavuttua sääolosuhteet ei oikeastaan olleet reippaan ajamisen kannalta mitenkään suotuisat (tosin tämäkin ilmeisesti riippu ajajasta, mutta siitä kauhukokemuksesta lisää myöhemmin), joten huristeltiin jäisillä teillä mukavan rauhallista tahtia ja matka tuntui näin ollen kestävän ikuisuuden.
Vastaantulijoista ei juuri kukaan välittänyt siitä, että niille on varattu tasan yksi kaista, vaan kaahottivat omasta mielestään varmasti sangen turvallisesti keltaisen viivan molemmin puolin samalla kun itse yritin olla viemättä heijastintolppia tien laidasta kaverini huutaessa rumia ja näyttäessä loukkaavia, yleisesti tunnettuja käsimerkkejä pitääkseen puoliani. Se oli piristävää, koska minun ei sitten tarvinut itse keuhkota niin paljoa.
Aloitettiin kaupunkikierros käymällä läpi pari kirpputoria, joista toiselta tuli (surulliseksi) saaliiksi läjä portikortteja ja toiselta (surullisemmaksi) saaliiksi yksinäinen pöllö-sormus, jonka kaverini adoptoi huostaansa.
Itse olin ennen lähtöä kokannut menestyksekkäästi itselleni kanaa ja riisiä (onnistuen kuitenkin keittämään osan riiseistä kiinni kattilan pohjaan), joten en ollut yhtä nälkäinen kuin ystäväni, joka kertoi minulle vatsassaan asuvasta pienestä miehestä, joka kaapii kaiken ruuan omaan talteensa ja jättää kaverini kärvistelemään nälissään.
Päätin antaa kaverini siis valita ruokapaikan, koska sen suhtautuminen ruokaan ja syömiseen yleensäkin on suorastaan intohimoinen. Itselleni riittää se, että ruoka on hyvää ja nälkä lähtee.
Päädyimme sitten lopulta Raxiin, missä ystäväni lappasi lautaselleen ruokaa kuin ei olisi saanut päiviin mitään syötävää. Ruokapöytäkeskustelumme etenivät sulavasti aiheesta toiseen alkaen tomaatti-feta-pizzasta, siirtyen sulavasti kasvissyöntiin ja siitä toisen kaverimme kautta elinluovutuskorttiin, mistä matka jatkui aivojen ja sydämen merkityksen pohtimisesta polttohautauksen ja tavallisen hautauksen hyviin ja huonoihin puoliin. Se oli tuottoisa keskustelu se.
Pizzeriasta kipitin kiireellä takaisin parkkihalliin siirtämään autoa, kun parkkiaika oli lopussa. Sen jälkeen shoppailukierros jatkui saaden minut ja kaverini ymmärtämään, että elämä oli menossa totaalisen rappiolle, koska vaatekaupoissa huomion kiinnitti vain kimaltelevat paidat ja muut juhlavaatteet.
Eräs poika yritti tehdä tuttavuutta keskellä kauppakeskuksen käytävää (julkisella paikalla keskellä päivää!), mutta suhtauduin nihkeästi. Kuten aina.
Päätimme shoppailukierroksen Spice Iceen, josta ostetut jäätelöt päätimme kuitenkin syödä kylmässä autossa (suurin syy tähän oli se, että me oltiin ihan janokuoleman rajoilla ja vesipullot odottivat kiltisti auton lukittujen ovien takana). Se osoittautui varsin loistavaksi ideaksi, kun istuttiin jäätelöittemme kanssa hytisemässä kylmässä autossa ja odottamassa matkustajiamme saapuviksi (ne onnettomat oli kuulemma menneet katsomaan marsuja).
Jatkettiin kyytiläisten ininöistä huolimatta matkaa suoraan Napapiirille, koska minä ja kaverini haluttiin ehdottomasti saada kuvia sieltä lumien kera. Napapiiri on niin ihana ja varsinkin jouluna!
Räpsittiin sitten kameroista akut tyhjiksi pöydällä seisten ja huristeltiin kohmeisina Citymarkettiin.
Kaverini rynni innoissaan ostamaan Prinsessa-elokuvia ja minä sain kotona haukut, kun en ollut ymmärtänyt ostaa myös. Voi minua onnetonta, pitäisi kyllä alkaa miettimään vähän tarkemmin mitä jätän ostamatta.
Kassalla oli reippain myyjä ikinä ja kaverini oli ihan maassa kun ei ollut kehdannut katsoa sitä silmiin. Onneksi itse tajusin ajatella hieman aikaisemmin ja yritin hymyillä sille nätisti, kun se oli kerrassaan niin kovin ystävällinen!
Kotimatkalla sää muuttui dramaattisesti niin, että näkyvyys oli nollassa. Lunta tuli vaakatasossa ja itse köröttelin kuin kana lumihangessa päästäen suosiolla kaikki maantiekiitäjät ohi ennen kuin ne oli kovin kauaa ehtineet tukkia autonsa keuloilla pakoputkea.
Mutta oli silti hienoa, että sitä lunta satoi kaikkien niiden vesisateidenkin edestä!
Kotona kiskoin onnellisena villasukkia jalkaan ja huppari päällä ja viltti sylissä lötkähdin koneelle viettämään leppoisaksi tarkoitettua koti-iltaa karkkipussin ja AriZona jääteen kanssa (jota mulla on ollut ihan helvetinmoinen ikävä siitä saakka, kun tulin takaisin Suomeen!).
Juttelin Facebookissa parin kaverini kanssa tuntien itseni aivan yltiösosiaaliseksi. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että keskustelu masentavasta maanatai-datailusta kääntyi Hunkseihin ja eipä aikaakaan kun löysin itseni sutimasta meikkiä naamaan ja kaivamasta korkkareita kaapista!
Parikymmentä minuutti myöhemmin löysin itseni kaverini kyydistä, suuntana Rovaniemi. Taas.
Totta kai yritimme saada Krisuakin mukaan, mutta se on töissä käyvä nuori, joka tarvitsee riittävästi unta, eikä hiuksetkaan olisi olleet tarpeeksi hyvin. Lähdettiin sitten kaverini kanssa kahdestaan kauhealla kiireellä.
Kiireellä, tosiaan.
Kaveri-raukkani repi paidankin hoppuillessaan ja menomatka oli kuin jostain varoittavasta ”Näin liikenneonnettomuudet tapahtuvat” -opetusvideosta. Itse näpräsin sormet kylminä vesipulloa katsellen mielenkiintoisesti oikealle keikahtavaa nopeusmittarin viisaria ja puoltakymmentä muuta yksittäistä juttua, jotka kaikki oli näkyneet autokoulun teoriatunneilla taululla otsikon ”Älä koskaan tee näitä asioita ajaessasi” alla.
Kyllähän ne perinteiset porotkin piti matkalla nähdä.
Valitettavasti minä olin ainoa, joka näki ne tienlaidassa jauhamassa meheviä oksia leuat pyörien.
Ilmeiseti traumastani toipumista edistääkseen kaverini rupesi kertomaan tarinaa otsikolla ”Kauhein porokokemus ajaessa”. Suorastaan hurmaavaa, enpä itse olisi keksinyt mitään rauhoittavampaa kertomusta!
Ja kuten aika moni varmasti on jo arvannutkin, emme kaikkien odotusten vastaisesti kuolleet sillä matkalla. Selvisimme onnellisesti Onnelaan ja hivuttauduttiin reippaasti mukaan tungokseen.
Eikä jouduttu edes kauan odottamaan Hunksien saapumista! Itse keksin odotellessani rentouttavaa tekemistä ihastellen katossa olevaa disco-palloa, joka kimalteli niin hauskasti, että silmiä särki. Kaverini sen sijaan pyöri paikoillaan uskomattoman levottomana.
Kyllä kannatti!
Oi sentään, mitä lihaksikkaita miehiä sain kieli pitkänä tuijotella reilut puolituntia. Yritin totta kai ottaa kuviakin, mutta missasin esimerkiksi täydellisimmän kuvakulman ikinä jäämällä autuaana tuijottamaan kuvauskohdettani silmät soikeana.
Oli aivan surku kun jättää ne upeat ilmestykset sinne!
Lähtiessä yritin vielä suostutella kaveriani tanssimaan, vaikka se yrittikin vedota siihen, että se joutuu tanssimaan yksin kun tanssiminen ei oikein ole minun sydäntäni lähellä. Ainakaan yhden kokislasin jälkeen.
Kaverini kuitenkin kieltäytyi ja luovuttuani suostutteluyrityksistäni vannotin sitä olemaan itkemättä matkalla, koska olin yrittänyt saada sitä tanssimaan ja luvannut istua kiltisti odottamassa.
No, totta kai sain vankat lupaukset ja lähdettiin hakemaan takit narikasta.
Ja miten kauan lupaus piti?
Arviolta kaksi minuuttia.
Kun narikkamies puki ystävälleni takkia, se kohtasi baariin tulossa olevan elämänsä miehen, joka oli vielä kaiken lisäksi miellyttävän näköinen ja tarjosi yöpaikkaakin! Meidän ja poikakaksikon teiden erotessa hetkeä myöhemmin, ei märisemiselle ollut tulla loppua.
Olenkin aina yrittänyt sanoa, että minua kannattaa ehdottomasti kuunnella. Omistan hienoja mielipiteitä, joille kukaan vain ei oikein tunnu lahjoittavan kovinkaan paljoa kiinnostusta!
Puherikkaan maanantaini ansiosta flunssani päätti protestoida oikein antaumuksella ja tänään olen raakkunut vaihtelevalla volyymilla muiden hihitellessä huvittuneina vieressä ja imitoiden ääntäni rasittavasti.
Sain kuitenkin purkaa harmistumistani kolaamalla äkäisesti lunta ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja se vähän piristi.
Tuntemattoman sotilaan skippasin puoliksi tarkoituksella, puoliksi tahallaan ja minkäänlaista ruokatarjoiluakaan ei Itsenäisyyspäivän kunniaksi ole tässä talossa ollut. Eli sangen epäperinteikäs juhlapäivä tämäkin.
Hyvää Itsenäisyyspäivää kuitenkin teille muille, joilla se toivottavasti on ollut kehittävämpi!
Hmm.. En jaksa päivittää. :D
VastaaPoistaKrista Krista :D
VastaaPoista