Tänään on pakko myös päästä yli suurimmasta pelostani ja etsiä käsiin kuvisdiplomin aikataulu, jota vihaan with all my heart. Okei, ei sekään olisi niin paha muuten, mutta kun..... se portfolio. Voi pyhä lehmä mitähän siitäkin tulee.
Perjantain vapaapäivä sekoitti jostain syystä minun sisäisen kalenterini aivan täysin ja olen elänyt viikonloppuni yhtä päivää muita edellä. Järkytyin keskimäärin kahdeksan kertaa päivässä, kun tajusin kalenterin olevan kanssani eriä mieltä siitä, mikä viikonpäivä on.
TV onneksi piti minut lopulta perillä siitä, missä mentiin. En siis itse sitä juurikaan katsonut (koska vierottauduin siitäkin laitteesta Amerikan aikoina, jeij), mutta aina sitä joku tuijottaa ja muutaman tutun ohjelman bongasin silloin tällöin.
Lauantaina tosin katsoin Putouksen (1,5 tuntia televisio-ohjelmaa on minulle kylläkin hieman liikaa yhdellä kertaa), mutta siitäkin missasin ison osan yrittäessäni kihartaa hiuksia ja tökkiä ripsaria Onnela-reissua varten.
Lähdettiin tosiaan sitten (onneksi!) katsastamaan hieman yöelämää kahden kaverini kanssa. Kahta muutakin kaveriamme yritettiin kyllä saada mukaan, mutta tulokset olivat heikot.
Suostuttelutaidoissani on kai vielä toivomisen varaa. Pitänee ens kerralla kokeilla jotain radikaalimpaa kun kauniit viestini eivät tehonneet (no jaa, myöhemmin kyllä tuli selittelyä huonoista linjoista ja muusta, hmmm).
Jälleen kerran ajateltiin olevamme oikein ajoissa ja ehtivämme reippaasti ennen yhtätoista perille (after dark, you know), mutta jälleen kerran jouduimme huomaamaan kellon edenneen omia aikojaan meidän huomaamatta ja kiire oli aikamoinen. Kuskina ollut kaveri kuitenkin sai jostain maagisia kykyjä ja hupsis, oltiinkin perillä alta aikayksikön ja marssittiin Onnelan portaat alas tyytyväisinä after dark -rannekkeidemme kanssa.
Ilta oli kovin railakas.
Itse olin niissä fiiliksissä, että jos joku onneton sattui avaamaan suunsa minun kuullen niin pois ei päässyt keskustelematta. Jutskailinkin siis hyvin monen henkilön kanssa. Yhdeltäkin tyypiltä kysyin miksei se ollut tanssimassa ja se selitti venäyttäneensä nilkkansa kun oli hypännyt edellisen päivänä pöydältä ja joku onneton nainen oli tullut sen tielle. En voi olla epäilemättä tarinaa.
Reissuhan päättyi yllättäen läheiseen Mäkkäriin, missä kaverini pakotti minut tilaamaan kananugetteja. Okei, en kyllä itse tilannut, kunhan vain vaahtosin vieressä haluavani curry-dippiä jos nyt kerran on pakko vielä alkaa jotain syömäänkin.
Kotimatkalla oli mun vuoroni istua takapenkillä ja meinasihan siellä yksinään alkaa nukuttamaan. Krisu oli kuitenkin kuskina vakaasti sitä mieltä, että nukkumaan ei aleta, ja niinpä se sitten mäiski minua kengällä ihan antaumuksella, kun hetken aikaa lepuutin silmiä. Ei siis ihme että kahden edellisen Onnela-kuskin pisteet nousivat tämän myötä silmissäni huomattavasti (Krista oli kyllä sisäistänyt asian itsekin ja totesi jossain välissä Onnelassa, että "Mä oon kyllä maailman huonoin kuski kun en huomaa vaikka joku olis ihan kuoleman kunnossa!").
Musiikki oli niin isolla etten oikein kyennyt seuraamaan etupenkkiläisten keskustelua ja osallistuinkin vain sen verran, että säännöllisin väliajoin inisin kotiin jääneen kaverini perään kun kaipasin kipeästi juttuseuraa. Olisin tietenkin voinut olla hurmaava kaveri itse ja soittaa kello viisi aamulla (kun ne viestit nyt eivät näköjään löydä perille), mutta olen niin kovin kultainen ja siispä nytkin tyydyin vain riutumaan ilman seuraa takapenkillä. Möö.
Yllätin itseni heräämällä pirteänä yhdentoista aikoihin, noin neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen. Otin itseäni niskasta kiinni ja syötyäni leivästä ja karkeista koostuvan aamupalani, otin otsalampun ja pikkusiskon mukaani ja lähdin etsimään vintiltä ensimmäisen lukiovuoden vihkoja, joita nyt kovasti kaipaan kirjoitusten takia.
Luovuin kuitenkin mahdottomasta tehtävästäni melko pian, sillä tavaravuori oli valtava ja luultavasti etsisin niitä onnettomia vihkoja vielä edelleenkin. Täytynee keksiä jotain muuta tai toivoa, että jokin ihme tapahtuu ja muistiinpanot kipittävät kiltisti luokseni. Tai ehkä joku kavereistani suostuisi pelastamaan minut edes matikan osalta.
Järkyttävästi nämäkin kolme päivää vierähtivät ohi ihan huomaamatta ja huomenna sitten innosta pomppien suunta kohti lukioa. En jaksaisi odottaa! Vai mitenkä se meni?
Ilmeisesti myös penkkareiden eteen olisi alettava tekemään jotain, vaikka meillä periaatteessa jo on suunnitelmat pitkällä. Käytäntö on sitten aivan eri asia.
Kyllä elämä abiturienttina on raskasta.
Nyt kyllä luovutan suosiolla tämän päivityksen kanssa, onnistuin jo kerran julkaisemaan tämän keskeneräisenä ja en edes tiedä miten sen tein, voi huoh.
Taidan lähteä katsastamaan ruokapuolen tarjontaa, eilistä chicken enchiladaa on toivottavasti vielä jäljellä!
Adios amigos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti