Olennaista sen sijaan on kuitenkin se, että pitkän pohdinnan ja asian vatvomisen jälkeen meni koko blogin nimi ja osoite uusiksi. Syitä on paljon. Olen jo pitemmän aikaa harkinnut nimen muuttamista ihan vain siksi, että rupesin jo kyllästymään edelliseen ja kaipasin vaihtelua. Tähän saakka kuitenkin pidättäydyin näistä äärimmäisistä muutoksista, kunnes luin eilen kaverini laittaman viestin ja päätin purkaa tympääntymiseni blogi-parkaani.
Mutta kaikki muu on kuitenkin vielä ennallaan, jee?
Tämä viikko on oikeasti ollut tosi hyvä. Mitään kovin erityistä en ole tehnyt, mutta siitä huolimatta olen ollut hyvällä tuulella suurimman osan ajasta ja ihan oikeasti nauttinutkin loputtomista päivistä, jotka ovat vallanneet elämäni yo-kirjoitusten jälkeen.
Mulla on joka aamu ollut herätyskello soimassa, mutta toistaiseksi en sitä ole kertaakaan tarvinut: herään taikurin elkein aina puolisen tuntia ennen kellon soimista, olipa se sitten soimassa mihin aikaan tahansa. Olen myös mennyt kohtalaisen aikaisin nukkumaan, toissailtanakin sukelsin peittojen alle jo kymmeneltä ja nukuin tyytyväisenä kokonaiset kaksitoista tuntia!
Aamut on parasta aikaa, kun olen yksin kotona ja saan hengata ympäri taloa ja tehdä juttuja ilman, että taustalta kuuluu koko ajan möykkää (möykän pääasiallinen lähde on pikkusiskoni, joka soittaa pianoa, viulua, haitaria ja bassoa viereisessä huoneessa). En ole pitäytynyt minkäänlaisessa kehittävän elämän suunnitelmassani, mutta olen silti hiihdellyt melkein joka päivä (vaikka säät pomppivatkin laidasta laitaan: ensin oli hermot kiristävä "ryömin sohjossa" -keli, sitä seurasi mielialaa nostattava lentokeli ja nyt on päästy vaiheeseen "nilkat kipeäksi liukastelu"). Olen kuitenkin saanut luettua yhden kokonaisen kirjan ja se on jo hieno saavutus, koska en ole pitkään aikaan lukenut kirjaa alusta loppuun (jos nyt ei siis lasketa koulukirjoja, hmph).
Luin tosiaan Nancyn, jota olen aloittanut ja jättänyt kesken noin nelisen vuotta. Viime kerrasta on kuitekin vähän pitempi aika, koskapa löysin kirjan välistä vanhan lainakuittini vuodelta 2010 (mitä voimmekaan päätellä tämän kirjan sijoituksesta eniten lainattujen kirjojen listalle?).
Tiistaina lähdettiin järkyttävän säätämisen jälkeen käymään Rovaniemellä kaveriporukan kanssa. Lähtö vaati hermojen menettämisen, arviolta puolituhatta tekstaria sekä draamashown, mutta onnistui kuin onnistuikin lopulta!
Tämä reissu oli siis lähinnä hyvitystä sille, että ei päästy viime perjantaina juhlimaan kirjoitusten loppumista syystä, että kaikkien kirjoitukset ei loppuneet. Otan tämän reissun myös lohdutuksena siitä, että tänäkään perjantaina ei aikeista huolimatta päästy nollailemaan sen takia kun porukkamme yllättäen hajosi ympäri lääniä ja sen ulkopuolelle, eikä taloudellinen tilanteemme sallinut lähtöä meille kahdelle, jotka vielä täältä metsästä kohti baaria havittelivat.
En itse kaavaillut shoppailureissustamme mitenkään erityisen pitkää, mutta niin siellä vain iloisesti vierähti kahdeksan tuntia!
Tämä tuntimäärä piti matkojen lisäksi sisällään hyvää ruokaa, harhailua kaupungilla, korkokenkien pahoinpitelemiä jalkoja, tulen metsästämistä puolet ajasta, Prisman leluosastolla leikkimistä, huonoja vitsejä, laimeita juttuja, Oluthuoneen ja kaiken huipuksi lumimyrskyn, joka muistutti enemmänkin jonkinlaista lumitornadoa.
Oma saaliini käsitti lähinnä syötäviä asioita, kuten salaattia, jäätelöä ja karkkia sekä minulle tarjottuja ranskalaisia ja vettä, joiden syömisestä sain pummisyytteen. Näiden lisäksi kaavailin ostavani tyhjäksi koko H&Mn, jota me Kristan kanssa kierrettiin syli täynnä vaatteita ja polkujemme kohdatessa pysähdyttiin yhdessä keuhkoamaan naamat punaisina sitä, että kaupassa ei ollut mitään niitä hienoja vaatteita, jotka me nähtiin juuri ilmestyneessä kuvastossa. Surukseni jouduin jättämään suurimman osan vaatteista hyllyn ja mukaan lähti vain ihan perus musta paita (koska ale) sekä discopallomainen härpäke, jonka kimaltelu on sokeria silmilleni! Lisäksi adoptoin huostaani suklakorvikset, joita olin katsellut jo pariin otteeseen, jeij.
Oli ihaninta ikinä päästä pitkästä aikaa kiertelemään kaupungille niin, että ei tarvinut huolehtia kirjoituksista ja siitä, miten hyvää aikaa meni hukkaan. This is what I've been lacking!
Paluu takaisin kuvisdiplomin maailmaan sujui pehmeästi kaverini viettäessä leppoisan puolitoistatuntisen kanssani kuvisluokassa tiistaina. Tämä siksi, että olin tarjonnut seuraani käytettäväksi tarvittaessa, koska kaverini joutui tulemaan kylälle jo paaljon aikaisemmin kuin päästiin lähtemään Rolloon. Niinpä me sitten istuttiin ikkunan edessä auringon häikäistessä ja minä maalasin Anniinan piirrellessä kukkasia kuivapastelleillani.
Olen myös yrittänyt metsästää yhtä opettajaa koululta, mutta tiemme eivät suureksi surukseni ole kohdanneet. Kävin myös kysymässä kemian alustavia pisteistä ja olen ihan tyytyväinen. Sain jopa rohkaistua itseni kysymään fysiikan kokeesta! Jänistin sen verran, että en uskaltanut kysyä pisteitä ja sen sijaan pyysinkin opea vain kertomaan olinko päässyt läpi. Vastaus oli masentavaa kuultavaa: ehkä.
No okei, on se jo aika lähellä ja läpipääsy oli tavoitteeni tämän ah-niin-epämiellyttävän aineen kanssa! Olin silti vähän onneton siksi, että läpipääsy ei ollut varma ja yritin hakea tukea kavereilta lähtiessämme pois koululta. Rakas Kristani tietenkin kiirehti tuekseni kuiten aina ja vastaus surkutteliini siitä, että pisterajat saattaisivat nousta, oli seuraava: "No älä nyt vielä sure, on siellä voinu olla muitaki luusereita kirjottamassa!"
Yhyy, voisin melkein kuvitella Kristan psykologina.
Eilen tunsin itseni kuitenkin tiedemieheksi isin tullessa kotiin uuden digiboksin ja sen nettilaitteen kanssa ja pyytäessä minua asentamaan sen sillä välin kun se itse syö. Vastustelin huomauttaen, että en ymmärtäisi varmastikaan mistään mitään, mutta lopulta kuitenkin revin laatikot auki ja yritin olla hätääntymättä siitä identtisten johtojen määrästä, joka syliini kaatui.
Ryhdyin kuitenkin tarmokkaasti puuhaan ohjekirja sylissä ja johdot lajiteltuna sen mukan, mitkä olin kuvien avulla onnistunut tunnistamaan ja mitkä olivat vielä toistaiseksi tuntemattomia. Olin hyvin ylpeä saavutuksestani, kun isi parinkymmenen minuutin kuluttua tuli katomaan edistystäni ja olin onnistunut saamaan jo yhden johdon paikoilleen!
Loppu kävikin sitten hieman nopeammin kun sain kysyä hieman neuvoja, mutta muutoin kyllä liitin ne johdot pääasiassa itse ja vielä aivan oikein! Olen niin taitava, oh yeah.
Fine, olkaa vain eri mieltä.
Tällä viikolla olen saanut postia melkein joka päivä, mutta kauan kaipaamani kortti puhelinta varten ei vain saapunut. Tänään sitten selvisi puhelinsoiton kautta se, ettei sitä oltu lähetettykään. Syvien huokausten syvin huokaus. Olisin valmis vaihtamaan koko operaattoria, ei noilla oikein tunnu toimivan mikään muukaan.
Muuten olen lähinnä vain hengaillut yksinäni (lukuunottamatta kerhoja) sekä nukkunut, nukkuminen on hauskaa. Itse näen unia lähes joka yö ja ne yöt, jolloin niitä en näe, ovat harvinaisia poikkeuksia. Yksi viimeisimmistä unistani on traaginen tapaus, jossa kompastuin S-Marketin kynnykseen kaupasta tultuani ja kaaduin naamalleni maahan, minkä seurauksena perästä kauhealla vauhdilla kipittänyt Krisu ei ehtinytkään pysähtyä ja kompastui minuun pudoten johonkin monttuun. Vähän aikaa makasin maassa ihan tyrmässä, kunne yhtäkkiä minuun iski se tosiasia, että Krista tosiaan tipahti johonkin pois näköpiiristä. Rupesin katselemaan sinne suuntaan ja mitä näinkään: Michael Monroen seisomassa ison montun reunalla lapioon nojaten ja monttuun pällistellen. Kun konttasin hiekkaa suussa lähemmäs se totesi, että oli juuri kaivanut kolmisen metriä syvän montun aivan itse, mutta ei uskonut kenenkään menevän sinne vielä. En edes kuunnellut sen avautumista, koska pelkäsin että Krista on kuolemaisillaan, mutta pelkoni osoittautuivat turhiksi: katsoessani alas kuoppaan näin Kristan makaavan sen pohjalla rähmällään, mutta jo muutaman sekunnin kuluttua se kömpi itse ylös ja huomasin, että se jäi istuskelemaan siniseksi maalatun timanttipinon päälle aivan tyytyväisen näköisenä. Vähän aikaa se pyöritteli yhtä timanttia kädessään, sitten se käänty kattomaan mua ja totesi tyynen rauhallisesti: "Vähän noloa että tipuin tänne, mutta on nää kyllä tosi siistejä!".
Ei sitä edes kiinnostanut kun paniikissa mietin, miten ikinä saisin sen kiskottua ylös sieltä kuopasta, huoh.
Maanantaina siskoni suostui värjäämään multa hiukset! Olin hieman epäileväinen, koska se ei ollut kuin kerran aiemmin värjännyt kaveriltaa hiukset, mutta rauhotuin kun alku sujui ihan kohtalaisesti minun jakaessani hiuksia pieniin osiin kammalla samalla, kun sisko levitti hiuksiin väriä. Kun sitten päästiin siihen vaiheeseen, että en enää pystynyt käyttämään kampaa (toisin sanoen piti siirtyä värjäämään takahiuksia), paniikkini heräsi uudelleen: sisko vain kaatoi väriä päähäni ja raaputti sitä kovakouraisesti hiuksiini. Yritin vaivihkaa kysellä oliko se varma, että sitä nyt sitten tulee joka puolelle, mutta vastauksesti siskoni vain kumosi lisää väriä hiuksiin ja suttasi entistä kivuliaammin. Lopulta pääni muistutti lähinnä valtavaa linnunpesää, enkä enää uskaltanut katsoa peiliin. Kaiken lisäksi korvani olivat aivan kokonana värin peitossa (Krista sentään värjää niistä vain takaosan) ja puhdistamisessa oli aikamoinen työ!
Tykkään kuitenkin tosi paljon lopputuloksesta, joka kaikista peloistani huolimatta oli tasainen! Päätin vähän tummentaa väriä aiemmasta ja nyt roikkuu sitten päästä kasa ihan tummanruskeita tuppoja, joihin olen hyvin kiintynyt. Tämä jopa lievitti hieman vastenmielisiä tunteitani hiuksia kohtaa, mutta toisaalta tähän saattoi vaikuttaa sekin, että eräänä kauniina päivänä kirjoituksiinlukua vältellessäni otin sakset kauniiseen käteen ja pätkin kuivat latvat pois.
Himoitsisin nyt kovasti salaattia (taco-salaattia, aaaaaa!), mutta epäilen suuresti joutuvani tyytymään johonkin laimeampaan. Karjalanpiirakatkin käy.
Okei, eli päätänkin nyt sitten tämän postauksen tähän ja lähden etsimään itselleni syötävää selvitäkseni yön yli huomiseen, koska siellä odottaa karkit ja suklaat, wohoo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti