May the MAOL be with you

Näin toivotti ystäväni minulle fysiikan koetta edeltävänä päivänä.

MAOL oli kanssani, mutta suureksi surukseni sen paikallaolo oli ainoastaan fyysistä ja pinnallista eikä se suostunut paljastamaan mitään hyödyllisiä kaavojaan.

Arvostan silti sen panostusta ja läsnäoloa hädän hetkellä, sillä se ei koskaan suuttunut tai heittäytynyt hankalaksi huolimatta siitä, että kiivaasti apua hakiessani revin muutaman sivunkin ja nurkat meni hiirenkorvalle.

Tästä lähtee nyt sitten kuitenkin postaus, joka on

a) joko hyvin pitkä tai
b) hyvin lyhnyt,

tehty syistä

a) järjettömän pitkä tauko ja loputon määrä asiaa
b) Krista
c) Niina

ja joka kattaa

a) kuluneet kaksi viikkoa elämästäni tai
b) pitkän ja ytimekkään avautumiseni yo-kirjoitusten jättämistä arvista.

Vaikuttukaa.

Joudun käyttämään päivityksessä apuna varsin tiivistettyä muistilistaani tapahtuneista asioista, mutta valitettavasti olen unohtanut mitä puoletkaan muistilistani hienoista lyhenteistä ja muista sanamuodoista tarkoittavat. Listassani esiintyy esimerkiksi kaksi kertaa sana avaimet, mutta kykenen muistamaan vain yhden traagisen hetken, kun lähdin käymään koululla ja unohdin ottaa avaimet mukaan, minkä seurauksena mökötin autossa pitkän tovin yrittäen saada kiinni jonkun perheenjäsenen, joka olisi kykenevä lainaamaan minulle kotiavaimensa.

Etenen luultavasti varsin epäkronologisessa järjestyksessä muutoin kuin koepäivien osalta, mutta eipä tämä postaus varmasti muuta käsittelekään kuin niitä nimenomaisia kokeita ja syvimpiä tuntemuksiani, jotka aion nyt jakaa kanssanne varoituksen sanana tuleville abiturienteille ja vertaistukena nykyisille.

Lisäksi saan samalla helpottaa päivittelyn puutteesta johtuvia oireitani, joista olen kovasti kärsinyt (ensimmäiset oireet havaitsin reilu viikko sitten keskustellessani kaverini kanssa facessa aiheesta blogi, hmm).

Aloittakaamme siis äidinkielen esseekokeesta, johon en hyvistä aikomuksistani huolimatta lukenut laisinkaan.

Sain onnekseni hyvän takarivin paikan kaukana valvojista, joten en joutunut vielä siinä vaiheessa kokemaan piinaavia hetkiä valvojan pöydän edessä kököttäessäni (tämä ilmiö tuli sittemmin kiusallisen tutuksi). Valitettavasti minulle vain sattui sillä kirjoituskerralla pöytä, joka inisi ja vinkui aina kun sitä vasten erehtyi hiemankaan laskemaan mitään raskaampaa.

Olin siis tulla hulluksi ininää kuunnellessani eikä tilannetta lainkaan helpottanut pitkästä istumisesta väsynyt selkäni, jota särki ihan armottomasti.

Kaiken tämän kukkuraksi en meinannut löytää sopivaa aihetta, olin järkyttävän hidas ja kaverini kiitäessä ulos yo-kirjoitus-alueelta olin itse menossa vasta kolmannella sivulla. Lyijykynäversiossa.

Lisäksi päätin kokeilla tikulla jäätä ja heittää esseeseeni hieman uudenlaista kirjoitustyyliä perinteisen jaarittelun ja toteamisen lisäksi. Ilmeisesti tämä kannatti, sillä sain esseestä näin alustavasti hyvät pisteet ja toivon, että se ei nyt alemmas laskisi kuin M, koska koko koe lähti E:n rajojen sisäpuolella YTL:n lempeille sensoreille.

Parasta yo-kirjoitusten alkamisessa oli tietenkin se häikäisevä hetki, kun maanantai-aamuna talsin Krisun kanssa koululle ja lukemisesta väsähtäneet silmät näkivät mahtavien kavereideni naamat ensimmäistä kertaa piiiitkään aikaan!

Oli aivan sanoinkuvaamattoman maaginen hetki tavata niitä jälleen sen eristyksissä eletyn lukuajan jälkeen!

Mutta totta kai tämä lukuaika jatkui vielä lähes kahdella viikolla ja niinpä sitten kokeesta lähtiessäni potkin kung fu -potkuin kaverini autosta irti sen vaivalla kasvattamat jääpalat ja lähdin jatkamaan lukemista. Eleeni ei kaikesta huolimatta ollut vihamielinen ja todellisuudessa yritykseni oli vain lempeästi tökätä jääpalaa, mutta supervoimani pääsivät jälleen kerran irti.

Keskiviikkona oli luvassa kemian koe ja sitä menin tekemään polvet notkuen. Tunsin olevani special, sillä kukaan muu ei tänä keväänä sitä kirjoittanut ja se hieman vähensi paineita.

Paikalle mennessäni laskimeni ja taulukkokirjani olivat mystisesti piilossa ja lopulta piti ruveta kyselemään niiden perään. Sinnehän ne reppanat oli jätetty opettajainhuoneen pöydälle ja niinpä rupesin kädet täristen ja hampaat kalisten lukemaan koetta läpi odotellessani apujoukkojeni saapumista.

Kokeessa laitoin kyllä kaikki taidot likoon ja piirsin jopa hienon galvaanisen kennon, vaikka sitä ei missään vaiheessa kukaan pyytänyt piirtämään. Lisäksi suoritin mahtavia laskutehtäviä suoraan sydämestä vain tajutakseni kotona, että olin unohtanut tehdä laskutehtävän toisen osan, joka käsitti siis erään ilmiön selittämistä, yhyy.

No, en olisi osannut kuitenkaan.

Yleensä en käy vessassa kokeiden aikana vaan yritän kestää kotiin saakka. Nyt hätä kuitenkin muuttui sietämättömäksi ja päätin hiljaa hissunkissun hiipiä vessaan. Todellisuus oli kuitenkin hieman toinen.

Ensin paukuttelin ovella saamatta sitä auki, koska se oli lukossa. Lopulta onnistui kauhean räpeltämisen jälkeen ja aiheuttamastani möykästä häpeissäni yritin juosta vessoille mahdollisimman äkkiä. Valitettavasti arvioin oven leveyden kuitenkin hieman väärin ja törmäsin ovenpieleen huikealla räminällä vajoten entistä syvemmälle nolojen abien valakuntaan.

Mutta selvisin siitäkin kokeesta.
Heikosti tosin, uskoisin, vaikka en vielä olekaan kysynyt tuloksia.

Torstaina löllöilin oikein antaumuksella, koska seuraavana päivänä oli enkku. En pystynyt käsittämään miksi olin päättänyt sitäkään ruveta uusimaan, mutta ainakin on nyt kokeiltu ja siltä näyttää että ei se siitä mihinkään noussut.

Vietettiin myös Krisun kanssa laatuaikaa kuperkeikkakerhossa omia juttuja höpötellen, koska kerhossa oli tosi paljon porukkaa (paljon tavalliseen kävijämäärään nähden siis) ja ne leikki tyytyväisenä keskenään. Krista on ollut omilla bisneksillä tosi monta kertaa ja tulikin siinä sitten puhetta, että ne kerholaiset ei varmaan edes tiedä kuka se on, minua ne sen sijaan kutsuu ihan nimellä jo, kaikki on sen oppineet muistamaan.

Meidän teoriamme osoittautui todeksi, kun ilmoitin Kristan olevan seuraavaksi hippa ja yksi kerholainen siihen sitten tokaisi, että "Ai kuka Krista?"

En kylläkään ihmettele tuota, sillä yhdessä välissä kun tulin välinevarastosta muutaman lapsen (älkää silti käsittäkö väärin, emme säilytä kerholaisiamme varastossa), pallon ja muun jutun kanssa niin loput lapset pelasi innoissaan sählyä ja ties mitä, mutta Krista the kerhonohjaaja teki... arvatkaa mitä?!

Seisoi yksin salin kaukaisimmassa nurkassa solmimassa hyppynarua verhojen takana olevan ilmastointiputken ympärille.

Viikonloppu vierähti seuraavana perjantaina koittavasta vapaudesta haaveillen.

Lauantaina vietin hyvän tovin matikan parissa ja yritin edistää fysiikkaakin, mutta lopulta totesin sen turhaksi ja päätin vain selata kirjat läpi ennen koetta. Niinpä sitten minulla yhtäkkiä olikin vain matikkaan luku jäljellä, koska fysiikasta halusin vain päästä läpi.

Maanantaina ei ollut mitään koetta, koska en kirjoittanut ruotsia (tämä ajatus ei koskaan ikinä milloinkaan edes käynyt pienessä päässäni), mutta sen sijaan istuin lähes kaksi tuntia odottamassa työhaastatteluun pääsyä. Olin hermoraunio, koska havaintojeni mukaan haastattelu kestäisi keskimäärin viisitoista minuuttia enkä voinut ymmärtää, mitä niin pitkä haastattelu voisi pitää sisällään.

Onneksi siskoni oli myös paikalla, jonossa juuri ennen minua, ja niinpä me vietimmekin laatuaikaa jauhaen tyhjänpäiväisistä jutuista.

Haastattelu osoittautui lopulta ihan mukavaksi, perus kerro itsestä ja muuta, lähinnä kuitenkin kuuntelin ohjeistusta ja käytännön juttuja poistuen lopulta tyytyväisenä paikalta "Soitan huhti-toukokuun vaihteessa työvuoroista" -toivotuksen saattelemana. Eli ainakin näillä näkymin näyttäisi ihan hyvältä tilanne.

Tiistaina hipsin sukset jalassa ladulle jo ennen yhdeksää vain huomatakseni tipahtaneeni keskelle yläastelaisten liikuntatuntia. Suksin kuitenkin rohkeasti niiden sekaan ja pujottelin taitavasti läpi takeitta tarpovien teinien.

Keskiviikkona olin kauhusta kankea herätessäni koko yön kestävien painajaisten jälkeen. Näitä painajaisia tähditti matikan/fysiikan openi, joka kirjoitti metrien pituisia laskukaavoja taululle minun istuessani jäätyneenä paikallani paniikin kasvaessa kasvamistaan.

Niinpä en ollut kovin luottavaisin mielin mennessäni kokeeseen.

Minulla on epämiellyttävä tunne siitä, että koe ei välttämättä mennyt edes läpi, mutta ainakin olen yrittämiseni yrittänyt ja se saa riittää. En minä fysiikasta itselleni uraa onneksi kaavaillutkaan.

Kokeesta poistuin heti kahdentoista jälkeen ja linnoittauduin lukion aulaan integraali-kirjan kanssa, koska olin ottanut sen mukaan tietän jo valmiiksi Kristan tekevän historian yo:ta paljon kauemmin. Kilttinä ja huomaavaisena kaverina jäin siis odottamaan kaveriani käyttäen samalla aikani hyödyksi. Laskin reippaasti ja luin teoriaa keskeyttäen aina välillä jonkun übersosiaalisen opettajaihmisen ryhtyessä juttusille.

Odottamiseni venyi hieman yli kahdeksi tunniksi ja ehdin jo jossain vaiheessa epäillä kaverini vain häipyneen kotiin, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että se olisi huomannut auton lukion pihalla. Kyllähän se sieltä lopulta saapui naama violettina jostain tuntemattomasta syystä.

Ja taas oli yksi koe takana.

Kahtena viimeisenä päivänä en enää oikeastaan jaksanut panostaa matikan lukemiseen tietäen, että olin jo tehnyt aika lailla kaiken, mistä enää saattoi olla kokeessa hyötyä. Niinpä tyydyin sitten vain selailemaan kirjoja ja kokosin vielä viimeiset kysymykset, joiden kanssa talsin torstaina koululle tapaamaan opea samalla kun vein laskimen ja MAOLin tarkistettavaksi.

Lopulta kuitenkin mielenkiintoni kohdistui kaikkeen muuhun, saarnasin hieman Kristalle ja olin tyytyväisenä lähdössä pois vain huomatakseni, että kannoin laskinta ja MAOLia edelleen mukanani. Oli kuitenkin helpotus kun sain sysätä fysiikan kirjat takaisin parempaan huolenpitoon (jonka ne on kaikesta huolimatta ansainneet, hmm).

Kävimme kaverini kanssa kuuntelemassa pikakertauksen käänteisfunktioista ja Kristan naama oli taas aivan violetti kun me lähdettiin takaisin kotiin.

Ja siitä alkoi viimeinen iltani kirjoitusten keskellä.
Sen illan päätteeksi siivosin huoneestani kaikki kirjat, vihkot ja muut lappuset pois ja oli järkytys huomata, että täällä vielä oli jonkinlaista matto- ja pöytäpintaa olemassa, sillä ne on pari viikkoa ollee ties minkälaisten kaavojen peitossa.

Tänään heräsin aamulla kello neljä ja muutaman sekunnin ajan olin onnellisen muistamaton odottavasta matikan koeesta. Todellisuus kuitenkin rojahti niskaan hyvin pian ja vietin seuraavat kaksi tuntia kehitellen erilaisia kauhukuvia, jotka matikankokeesta saattaisivat seurata.

Kokeeseen menin kuitenkin ihmeen rauhallisena. Olen myös erittäin ylpeä siitä, että en saanut paperipussipaniikkia selatessani kokeen läpi ensimmäistä kertaa vain todetakseni, että osaisin laskea ehkä kaksi ensimmäistä tehtävää.

Otin kuitenkin tapojeni vastaisesti käyttöön suttupaperit (yleensä en käytä niitä koskaan), joita lopulta palautin varmaan enemmän kuin itse tehtäväpapereita. Itsepintaisen yrittämisen, totaalisen hermoromahduksen, lähes-luovuttamisen ja puun takaa iskeneen motivaation turvin sain tehtyä kymmenestä tehtävästä kokonaan yhdeksän, näistä yksi oli jokeri. Viimeistä tehtävää en enää saanut aikaan, vaikka mitä yritin ja lopulta aikakin alkoi loppua kesken.

Tein oman henkilökohtaisen ennätykseni poistuessani salista (ei sitä tosin saliksi kai voi sanoa, sillä katto on matalammalla kuin meidän entisessä leikkimökissä ja tyhmiä pylväitä on ympäri huonetta niin, että jouduin roikkumaan paikallani nähdäkseni oliko vessavalvoja paikalla) kello 14:40. Yllätyksekseni lukiolle juostessani löysin Krisun lojumasta aulan sohvalta, nyt sen naama oli vain hieman violettiin vivahtava.

Ehdittiin vielä vaihtaa pari sanaa matikan open kanssa ja yritin kysellä yhteen tehtävään vastausta, mutta sen päänsisäisestä laskimesta oli muisti tyhjentynyt ja jäin sitten ilman. Okei, parempi näin.

Lopetin kirjoitukset tähän matikkaan ihan hyvin fiiliksin ja toivon, että sieltä nyt edes se M tulisi. E olisi totta kai ollut mitä ihanteellisin tulevaisuuttani ajatellen, mutta kyllä siitä nyt taidettiin jäädä kaikesta yrittämisestä huolimatta.

Aika kuitenkin kului kokeessa tosi nopeasti ja olin aivan omissa maailmoissani ja unohdin jopa syödä suklaat, joita tavallisesti himoitsen vesi kielellä ja jotka esimerkiksi fysiikan kokeessa söin kaikki suruuni jo ennen yhtätoista. Havahduin todellisuuteen vain pari kertaa silloin kun pari tyyppiä rupesi yskimään sisäelimiään pihalle, kerran siksi kun ope kävi nostamaan lattialle huitaisemani nimilapun ja kerran siksi, että vessahätä oli kasvanut massiiviseksi.

Nyt sitten istuskelen täällä kotona yksinäni voimatta uskoa todeksi sitä, että ei tarvitse enää lukea! Meillä oli Kristan kanssa haaveissa päästä juhlimaan kirjoitusten loppumista nyt viikonloppuna, mutta valitettavasti parilla kaverilla jatkuu vielä maanantaina saksan ja ranskan merkeissä eli ei siitä sitten oikein ole tullut mitään.

Olen kuitenkin kiinnostunut vastaanottamaan kutsuja jännittäviin tekemisiin, olipa ne sitten baariörvellystä (eiku häh, sivistynyttä juomista siis), ruokakaupassa shoppailua tai järvellä sulakohtien ympärillä hiihtämistä. Tämä oli toisin sanoen siis tällainen epävirallinen seuranhakuilmoitus, eli jos tunnet olevasi mahtava (tämä on tärkeä osa!!), mutta hieman yksinäinen tyyppi ja kaipaat loistavaa seuraa niin puhelimeni on auki all day all night. Minulla tosin on meneillään puhelimenvaihto-operaatio, joka on kiinni enää sim-kortin puuttumisesta. Olen mm. soittanut asiakaspalveluun ja keskustellut nuoren mieshenkilön kanssa puhelinliittymäni omistajan vaihtamisesta tuntien itseni hyvin päteväksi.

Nyt siis käytän uutta puhelintani lähes kaikkeen muuhun, paitsi soittamiseen ja tekstaamisen. Toiveissa olisi kuitenkin saada sekin sim-kortti joskus ensi viikolla ja jos ei niin yhyy, ei sitten. En kuitenkaan ole kovinkaan innostunut jumittamaan kahden puhelimen välillä enää kovin kauaa.

Ja tässäpä oli sitten kohokohdat kahdelta edeltäneeltä viikolta. Krista: voit käyttää tätä lähteenä omaa postaustasi varten (koska olet varmaankin unohtanut mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua) ja päivittää myös, Niina: toivottavasti huomaat että sain tämän valmiiksi ennen puolta yötä, voit inspiroitua tästä tekstistä ja luoda jotain omaa, Elina ja Anniina: BONNE CHANCE ja VIEL GLÜCK, olette myös lähellä vapautta!

Nyt alkaa abi-aikani tuotteliain osuus, koska olen niin monta viikkoa himoinnut päästä käsiksi kuivapastelleihin, lukea kirjoja ja olla sporttinen. Tästä tää lähtee ja tapansa mukaan luultavasti loppuu myös hyvin pian!

PS. Tyhjää kuvatilaa on täytetty juuri- ja logaritmifunktiot -kurssin aikaisilla kuvamuistiinpanoillani, sekä matikan vihkostani löytyneellä rakkaudentunnustuksella, jonka tekemisessä on käytetty ajatustenlukutekniikka.