No, mitäpäs minä. Olen kituuttanut läpi muutaman elämäni pisimmistä päivistä, syytä en tiedä. Aika vain ei millään meinaa kulua ja läähättelen sitten aamusta iltaan kun jokainen minuutti tuntuu tunnilta.
Asiaan voi tietenkin vaikuttaa se, että keskiviikkona lähden Helsinkiin ja se on niin tervetullutta vaihtelua, että en edes jaksa enää odottaa. Minut ja Helsinkiin lähtevän koneen erottaa kuitenkin vielä kaksi kokonaista työpäivää, jotka on tuntiensa puolesta tavallista pitempiä ja minulle outoja iltavuoroja (olen aina aamuvuorossa ja huomenna taitaa olla kolmas iltavuoro eli en oikein voi kutsua itseäni ekspertiksi).
No jaa, eipä siinä mitään.
Keskiviikkona varmaan potuttaa sitten kun kello soi 5:30 ja pitää lähteä ajamaan Ouluun enkä saakaan nukkua lämpimien peittojen alle rullautuneena. Seuraavat pari yötä saankin sitten viettää jossain makuupussissa. Paikasta ei edes ole tietoa, koska meillä ei ole asuntoon avainta vaikka olen yrittänyt tehdä asialle jotain.
Eilen toteutettiin suunnittelemamme baarireissu Rovaniemelle.
Olin töissä kuuteen saakka, sen jälkeen kiirehdin siskoni kyydillä kotiin ja kävin suihkussa sekä laittauduin edustuskuntoon ihan salamana, että ehdittäisiin vielä käymään meidän serkun häissä ennen Rolloon lähtöä.
Mentiin ensin tavalliseen tapaan Onnelaan, mutta siellä oli oikeasti vain pari ihmistä poikittain! En muista milloin viimeksi olisin käynyt yhtä kuolleessa paikassa, järkyttävää. Koko baarin piti olla auki, mutta vähäisen ihmismäärän takia sieltä sitten olikin disko ja kasari kiinni, eli eipä jäljellä oikein ollut kovin paljon tilaa hengata, buuu. En ihmettele yhtään ettei meiltä edes peritty mitään sisäänpääsymaksua ja lipunmyynnin vieressä olevilla penkeillä oli ilmainen sipsitarjoilu.
Seisottiin vähän aikaa keskellä baaria, kunnes otettiin jalat alle, juostiin autoon ja kaasutettiin kiireesti katsastamaan meininki Doriksessa.
Sieltähän ne kadonneet ihmismassatkin sitten löytyi ja solahdettiin tyytyväisenä joukkoon. Drinkkien hinnat tietenkin kirpaisi tämmöisiä After Darkiin tottuneita pentuja, mutta Tequila oli vain vitosen, me gusta!
Yritin juhlia hillitysti seuraavana päivänä odottavan työpäivän takia, mutta jaa.
Pois lähtiessä jouduin tahtomattani tekemään narikkajonossa tuttavuutta ystävällisen ja heikkohermoisen mieshenkilön kanssa: en halunnut ruveta ohittelemaan ja etuilemaan ihmisiä huolimatta siitä, että tämä herra tarjoutui päästämään minut ohitse ja lopulta sillä sitten meni hermo kun en ruvennut kiilaamaan ja se ihan kirjaimellisesti viskasi minut läpi siitä edessä seisovasta ihmisjoukosta sanoen, että miksi en voinut uskoa kun se sanoo.
Häpesin siinä sitten paikallani kattoon tuijotellen ja olin tyytyväinen kun kukaan etuilemistani ihmisistä ei alkanut siinä sitten reuhaamaan mulle tahattomasta syöksähtelystäni.
Ei varmaankaan tarvi sanoa, että väsytti ihan järkyttävästi kun kuuden aikoihin lopulta kaivauduin tuonne peittojen alle.
Aamulla olin kuitenkin ihan yllättävän virkeä! Veikkaisin sen johtuvan siitä, että nukuin vain pienissä pätkissä enkä ehtinyt oikeastaan nukahtaa mihinkään tukkiuneen, josta herääminen on työläämpää kuin virtahevon nielaiseminen kokonaisena. Töissäkin olin ihan virkeä ja tyrmäävä väsymys iski päälle vasta sitten, kun kotiin päästyäni lösähdin hetkeksi olohuoneen sohvalle.
No, ajattelin mennä tänään aikaisin nukkumaan. Eli heti Koston jälkeen. Siksi yritänkin tässä näppäimistö tulessa hakata tätä postausta valmiiksi, että ehditin vielä käydä suihkussakin ennen kuin pitäisi kaivautua TV:n eteen.
Eilen sain myös vähän lisää Euroopan tuliaisia! Sain kuolaamiani Kindereitä, tuollaisen pienen pullon (josta ymmärrän vain kohdan 11% vol), sekä karu-Kristalta Me gusta -avaimenperän! Okei, nauroin itseni kuoliaaksi kun Krista dramaattisesti kiskaisi avaimenperän selän takaa. Söpöä!
Tämä on kuulemma tulevan asuntoni avaimille ja saan kuulemma olla onnekas, että minulle ei tuotu Forever alone -avaimenperää?!
Olen yrittänyt silloin tällöin kuolemaa tekevillä jaloilla ja särkevällä selälläni lenkkeillä, mutta ongelmaksi ovat muotoutuneet paarmat ja muut epämiellyttävät jahtaajahyönteiset.
Toistaiseksi jokainen lenkkini on päättynty siihen, että juoksen ponnari suorana ja jalat maitohapoilla kotiin pari viimeistä kilometriä, koska sinnikäs öttiäinen on lähtenyt jahtaamaan.
Toissapäivänäkin olin jo ihan innoissani kun lenkin puoliväliin päästyäni ei yhtään paarmaa ollut edes näkynyt ja käännyin iloisena kotia kohti. Juoksin siinä sitten jonkin aikaa erittäin sporttisesti, kunnes lihakset alkoivat voimistuvalla äänenvoimakkuudella laulaa hoosiannaa ja lopulta olin ihan henkihieverissä ja valmiina vaihtamaan kävelyksi seuraavan heijastintolpan kohdalla (koska juoksua ei voi vaihtaa kävelyksi ihan milloin vain!).
Hmmm. One does not simply decide to walk.
Olin juuri saavuttamaisillani kävelytolpaksi valitsemani kohdan, kun valtava paarma surrasi naaman edestä. Siinä kyllä unohtuin saman tien maitohapot ja hoosiannaa huutavat koivet, kun pingoin pitkin maantietä huitoen järkyttyneenä minua jahtaamaan lähtevää paarmaa pois.
Aina hetkeksi onnistuin karistamaan sen matkasta, mutta sitten se aina iski uudelleen: joka kerta kun uskoin, että en enää voi juosta lujemaa, ilmestyi se ärsyttävä paarma jostakin ja jostain sitä vauhtia aina sitten tuli lisää.
Pääsin lopulta pakoon, mutta jouduin illan makaamaan vetelänä sängyllä ja sohvilla, koska en enää kyennyt minkäänlaiseen toimintaan.
Okei joo, mutta nyt on pakko varmaan lähteä suihkua kohti, koska aikaa on joku alle vartti ja kuvatkin pitäisi tähän saada ladattua.
Heido.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti