We're almost there

Tuolla on taas kuvat oottaneet valmiina kansiossa pari päivää, mutta olen liian kiireinen päivittääkseni blogia. Hmmm.

Keskiviikkona olin - näin vaatimattomasti ilmaistuna - ihan paras, koska uskaltauduin lopultakin kokeilemaan Joyn jättämää kuvallista ohjetta maailman parasta kiinalaista ruokaa varten. Niinpä sitten pyöräilin kauppaan, tein ostokseni, postitin aiemmin mainitun mielenterveyskyselyn (täytettynä) LKS:ssään ja kruisailin sitten pyörällä kotiin käsilaukussa paketti jauhelihaa ja pussi punasipuleja.

Joy ei tietenkään ollut käyttänyt minkäänlaisia mittoja ruokaa tehdessään ja niinpä sitten orjallisesti etsin kaapista tismalleen samat kupit, jotka kuvissa oli, ja viivottimen kanssa syynäsin sipulinpalojen, kananmunien ja riisien määrää. Olin varmasti kuin suoraan jostain kokkausohjelmasta pilkkoessani silmät vetisinä sipuleja samalla, kun tiirasin ohjeiden seuraavaa osaa Facebookista. Tai sitten en.

Kyllä siitä ihan hyvää tuli ensimmäiseksi yritykseksi! Söinkin sitten itse melkein kaiken, melkein vein sen muilta käsistä ja lautasilta. JEEEEEEEEE minulla on sittenkin toivoa välttää nälkäkuolema kun olen muuttanut!

Torstaina mua odotteli töissä piristävä muutos työvuorolistaan: perjantaina ylimääräinen vapaapäivä!

Pörräsin vapaapäivästäni ilahtuneena torstain jätskikioskilla ja yritin olla välittämättä siitä, että vieläkään kaikki ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut. Ehe.

Yhden kerran väänsin aivan erityisen jäisestä jäätelöstä palloa nuorelle herralle, joka odotteli luukulla rauhassa jäätelön valmistumista. Mulla ei ottanut sujuakseen ja hikihän siinä alkoi valua hiusrajaa pitkin. Rupesin yksinäni pohtimaan, että varmaan naamakin oli ihan punainen. Onnistuin katselemaan itseäni hetken ulkopuolisen silmin ja ymmärsin näyttäväni tyhmältä kaapiessani pää punaisena jäätelöä laatikosta ja totta kai siinä rupesi sitten hymyilyttämään. Tajusin totta kai näyttäväni entistä tyhmemmältä ja sen takia posket kuumui vielä vähän lisää. Siitä kiusaantuneena onnistuin sitten saamaan naaman entistä punaisemmaksi ja eiköhän ruvennut naurattamaan vielä vähän lisää.

Yritin pitää pokkani ja jatkaa kuin ei mitään, mutta ei, se yritys teki mahalaskun ja yhtäkkiä havahduin siihen, että käkätin ääneen ilman mitään näkyvää syytä. Äkkiä peliin "heh ei oikein onnistu tämä jätskin teko" -kortti ja aiheesta riittikin juttua melkein keskusteluksi asti.

Perjantaina lähdettiin käymään mummolassa (jossa ei tosin enää asu mummoa eikä pappaa).

Ukkonen ei haitannut menoa, kun juoksentelin pihalla Minnin kanssa vaattet ravassa ja käsivarret täynnä hampaanjälkiä.

Päädyttiin lopulta laittamaan Minni hihnaan ja suunnattiin sen kanssa lenkille pihan ulkopuolelle, mutta siskoni meni päästämään koko koiran irti jo ennen kuin oli pihapiiristä poistuttu! Siitäkös Minni innostui ja meidän juostessa kiljuen sen perässä luulin vain, että haluttiin leikkiä ja pinkoi innoissaan karkuun. Saatiin se sitten kiinni, kun meidän setä tuli auton kanssa paikalle ja Minni kipitti kiltisti morjenstamaan.

Innostuttiin kerrassaan myös valokuvaamaan minipellon vieressä, koska siskoni halusi välttämättä uuden profiilikuvan Facebookiin. Ensin yritettiin kuvata niin, että Minni oli mukana ja siitähän ei tullut yhtään mitään, koska sitä piti olla koko ajan pelastamassa ojasta, johon se kupsahti nurin kun ei nähnyt sitä pitkän heinikon takia.

Vietiin koira pois, poseerattiin tovi kameralle ja tadaa, profiilikuva oli valmis.

Kotimatkallla poikettiin minun pyynnöstäni vielä lintutornille. En tajua mikä muhunkin on taas mennyt.

Lauantaina oli sitten Anniinan ja sen poikaystävän tuparit Rollossa ja sinne suunnattiin porukalla.

Suunnistaminen kaupungissa osoittautui yllättävän hankalaksi, koska ei oikein tiedetty milloin oltiin oikean talon kohdalla. Käytiin hakemassa Niina mukaan matkalla ja ensin ajettiin ohi, jouduttiin kääntämään auto ja kun päästiin oikealle tielle, meinattiin ajaa taas ohi kun autokin oli hämärästi piilossa talon päädyssä. Sitten kun päästiin pihaan, ei oikein tietty mikä talo se on, koska ei oltu hoksattu kysyä kirjainta eikä tietenkään uskallettu mennä soittelemaan ovikelloa arpapelillä. Asia kuitenkin ratkesi sillä, että soitin Niinan avaamaan oven ja siinä sitten pihalla jänskättiin, että mikä ovi sieltä aukeaakaan.

Ei onneksi auennut ovi toisessa päässä rivitaloa, se olisi ollut kiusallista.

Myös Anniina jouduttiin soittamaan alaovelle, koska ei tiedetty oltiinko edes oikean talon pihalla, hehee.

Anniinan ja sen poikaystävän asunto osoittautui asunnoksi, joka vain jatkuu ja jatkuu joka suuntaan ja pelkkä eteinen ja kylppäri/sauna oli varmaan yhtä isot kuin mun koko asunto, hmmm.

Aloiteltiin siellä sitten Punaisten kalojen ja Vodkan merkeissä ja itse kyllä kumosin kurkusta alas jokaisen kipon, johon ylsin tarttumaan.

Olin jo vähän etukäteen pelännyt, että alkoholi ei välttämättä olisi paras mahdollinen yhdistelmä pari viikkoa kestäneeseen räjähdysherkkyyteeni ja olin oikeassa, koskapa päädyin itkun kera vuodattamaan Anniinalle sen omalla prinsessaparvekkeella asiat, joita oon miettinyt yöt sängyllä maaten ja katon läpi tuijotellen.

No, eipä mitään, tulin heti paljon paremmalle fiilikselle ja pienten meikinkorjailujen jälkeen suunnattiin kohti Onnelaa.

Itseleni kävi siinä sitten klassinen "puhelin katoaa" -kämmi, koska muistin kyllä pyöritelleeni sitä samalla, kun katselin parvekkelta maassa olevia puskia, mutta autossa sitä ei sitten ollutkaan. Onnekseni puhelin ei myöskään ollut alakerran asukkaiden pensaassa, vaan turvallisesti sohvapöydällä, mistä sen sitten poimin mukaani kotimatkalla.

Onnelassa oli vaahtobileet ja täytyy kyllä sanoa, että en mitenkään erityisesti niistä innostunut. Yritin pysyä kaukana vaahdosta, mutta sitä oli etenkin loppuillasta ihan joka puolella.

Tein myös lähempää tuttavuutta vessapaperitelineen kanssa ja siitä muistona jomottava kuhmu otsassa.

Minä onneton menin myös mainitsemaan melkein viisikymppiselle mieshenkilölle olleeni vaihto-oppilaana ja se innostui siitä kovasti, koska oli ollut itsekin. Juteltiin siinä jonkin aikaa enkuksi, itse en tosin saanut mitään selvää siitä, mitä se mussutti.

Mutta arvatkaa pääsikö siitä hepusta noin vain eroon?! No ei todellakaan.

Yritin piiloutua kavereiden taakse, mutta aina se bongasi mut ja tunki väkisin siihen juttelemaan eikä poistunut millään. Ei, vaikka näytin hapanta naamaa ja sanoin että pitää mennä. Ei välittänyt siitäkään, että mua kosittiin keskellä tietä ja olisi ollut kiire lähteä naiseni kanssa pois paikalta. Eih, se vain hölkkäsi perässä ja otti kädestä kiinni ja hoki että sillä on vaimo kotona.

Annoin Niinan hoitaa puhumisen ja se sitten ilmoittikin miehelle vähän vähemmän lempeästi mitä mieltä oli sen touhuista.

Viiden promillen taidekuva.

Ehdin sitten vielä yön aikana itkeä toisetkin itkut, kun piti ruveta sanomaan heipat kaikille.

Pillitettiin Anniinan kanssa yhdessä niiden asunnolla samalla, kun siskoni naputteli auton rattia pihalla ja muut odotti Mäkkärissä. Sitten kun olin kerran päässyt vauhtiin, itkin vähän lisää kun sanoin heipat Niinalle. Kotimatkan tuijottelin ulos ikkunasta enemmän ja vähemmän tippa linssissä ja Elinan pihalla sitten taas kyynelehdin niin, että ne varmaan joutuin seuraavana aamuna koko perheen voimin kaivamaan pihaan ojat, että saa sen kuivattua.

Onneksi en ole herkkä.

Oli kuitenkin ihana ilta ja oli mahtista nähdä porukalla nyt vielä ennen kuin lennellään omiin koloihimme.

Tästä on sitten hyvä jatkaa.