Tällä viikolla suunnitelmat keskiviikolle, torstaille ja perjantaille oli seuraavat: piirrä korttia, käy lenkillä, jaksa tehä läksyt ja jos jää aikaa niin jotain hyödyllistä. Kaikki nämä hyvät ja kehittävät suunnitelmat kuitenkin kaatui siihen kun kömmin illalla seitsemän jälkeen hiukset pystyssä ylös päiväunilta ja totesin, ettei tässä enää ehdi muuta kun koneella istua ja siinähän se viikko sitten hujahtikin.
Mutta uutta yritystä kehiin nyt kun LOPULTAKIN alkoi se kauan kaivattu syysloma, jonka aikana nukun luultavasti enemmän kuin laki sallii. Itse asiassa mietin jo nukkumaan menemistä, mutta tulin kuitenkin järkiini kun tietokoneen kello vielä kolmannenkin peräkkäisen vilkaisun jälkeen itsepintaisesti ilmoitti, että se on vasta vähän yli yhdeksän.
Mietin sitten, että voisin kai aivan hyvin hoitaa alta pois blogin päivittämisen, joka kuului viime viikon to-do -listaani (täytynee myöntää, että sillä viikolla toteutui ainoastaan don't-do-these -lista).
Voisin vaikka heti alkuun ilahduttaa kaikkia kertomalla inssistä, joka meni kuin menikin läpi huolimatta siitä, että menetin monen yön yöunet sitä miettimällä !
Inssi oli siis maanantaina, 4.10 ja edeltävänä päivänä jännitys kasvoi niin pahaksi, että aloin huomata kaikenlaisia neuroottisia piirteitä itessäni. Esimerkiksi aina kun erehdyin katsomaankaan tietokoneeseen päin kävin kirjautumassa ajonettiin ja harjoittelemassa teoriakoetta varten ja vaikka meni harjoituskoe läpi virheittä harjoittelin vähän lisää ”varmuuden vuoksi”.
Maanantai aamuna heräsin ihan kauhusta kankeana enkä edelleenkään tajua miten onnistuin uskonnon kokeesta selviämään. Kun kymmeneltä lopulta pääsin lähtemään luokasta ja suuntasin suoraan pihalle, missä autokoulun opettaja odotti jo autoineen mun viimeistä ajotuntia varten. Täytyy sanoa, että se ajo tuli erittäni tarpeen, koska sen aikana sain kämmäillä ihan sydämeni kyllyydestä. Onnistuin mm. pysähtymään keskelle tietä 80km/h nopeusrajoutusalueessa jalankulkijaa väistäessäni ja sain huomauttelua siitä, että yritin lähteä liikkeelle nelonen päällä. Peruutuksessa luikertelin vähän miten sattuu ja risteykset kaahailin kaikkea muuta kuin oikeaoppisesti.
Katsastusasemalla minut sitten tungettiin pieneen huoneeseen tietokoneen kanssa teoriakoetta varten. Jännitin varmaan enemmän kuin olisi ollut tarvekaan ja olisin luultavasti tehnyt niitä paria harjoituskysymystä hamaan loppuun saakka ellei kone olisi lopulta ilmoittanut, että nyt vois olla aika jo aloitella teoriakoe. Parin kuvan kohdalla tajusin väärän vastauksen heti kun olin painanut nappia ja pari railakasta kirosanaakin siinä pääsi lipsahtamaan kun tuntui, ettei näin heikolla suorituksella pääse läpi ei sitten mitenkään. Läpi meni kuitenkin ja siinä helpottuneena nielin purkankin kun konttasin ulos huoneesta ja sain ohjeet, että tunnin päästä takaisin inssiajoa varten.
Päätin sen tunnin käyttää pyörähtämällä kotona kun siinä lähistöllä satuin olemaan. Yritin katsoa telkkaria, mutta sieltä tuli vain Zumba mainos ja keskittyminen oli nollassa. Sain melkein sydänkohtauksen kun puhelin soi ja oudosta numerosta soitettiin. Kävi kuitenkin ilmi, että puhelu tuli pankista ja minut haluttiin sinne jossain vaiheessa selvittelemään jotain tilijuttuja. Rakkaan puhelimenin rakas akku meni tietenkin loppumaan aivan kesken puhelun ja nolona soitin sitten takaisin toimistolle ja sovittiin asia loppuun.
Sen jälkeen sainkin sitten melkein juosta takaisin katsastusasemalle, koska puhelu kesti yllättävän kauaa. Kun pääsin sinne, minut tungettiin saman tien autoon odottamaan ja vähän aikaa kun siinä olin hermoillut päässä pelkästään ”tasa-arvoisessa väistä oikealta tulevia, etuajo-oikeutetulla tiellä väistä vastaantulevia vasemmalle kääntyessä” ja muuta yhtä hyödytöntä ja olin valmis lähtemään karkuun kun inssi istahti autoon.
Pikaisesti käytiin läpi pari perusasiaa, sain ensimmäiset ohjeet ja sitten vain kädet täristen liikkeelle. Tein korostetun huolellisesti kaikki jutut, käätelin päätä kuin pieni pöllö, kurkin peileihin, hidastin risteyksissä ja laitoin vilkun päälle niin hävettävän aikaisin, että kun lopulta käännyin ja vilkku naksahti pois päältä, sekä minä että inssi herättiin jonkinlaisesta hypnoosista kun tik-tok-tik-tok-tik-tok -ääni yhtäkkiä loppuikin.
Ensimmäisen kerran sekoilin heti alkumatkasta jännityksissäni, mutten onneksi niin pahasti, että virhettä olisi napsahtanut. Inssi sanoi, että kääntyisin seuraavasta tienhaarasta vasemmalle. Panikoiduin, laitoin vilkun OIKEALLE ja panikoiduin hieman lisää kun en nähnyt missään oikealle kääntyvää tietä. Inssin rauhallinen toteamus palautti mut takaisin maanpinnalle: ”Niin että VASEMMALLE tuolta kaukana olevasta käännöksestä”. Nolona laitoin vilkun pois päältä, ajoin jäljellä olevat kolmisen sataa metriä ja käännyin vasemmalle.
Inssiin kuului myös pieni pätkä maantieajoa. Ajettiin Rovaniemen suuntaan 100km/h nopeusrajoitusalueella. Näin jälkeenpäin olen moneen kertaan huokaillut helpotuksesta sitä, etten silloin ajanut kuin n. 90km/h. Olin nimittäin juuri päässyt hyvään vauhtiin, saanut viitos vaihteen päälle kun inssi toteaa, että käännytään sitten tuossa seuraavalla pysähdyspaikalla ja palataan takaisin. Pysähdyspaikka tuli sitten aivan yllättäen kohdalle, löin jarrut pohjaan ja väänsin vaihteita melkeinpä suoraan viitoselta ykköselle samalla kun siinä rytäkässä vielä muistin viime hetkellä laittaa vilkunkin päälle. Nolona tein vaaditun U-käännöksen, palasin tielle, katsoin taustapeiliin ja huomasin, että takaa tulee auto joka ei varmasti ajanut ainakaan alle nopeusrajoitusten. Kiroilin siinä sitten itsekseni etten ollut huomannut autoa ja voin vaikka vannoa, että siltä P-paikalta ei kukaan ole koskaan lähtenyt niin kovaa vauhtia. Se kiihdytys oli sarjassaan ”maantiet rullalla” -kiihdytyksiä ja vitonen oli silmässä alta aikayksikön. Inssikin sieltä sitten kaivautuin ylös penkin selkänojan pehmusteista, joihin oli kiihdytyksen aikana uponnut luultavasti kokonaan.
Kun lopulta sain käskyn ajaa takaisin katsastusasemalle olin niin helpottunut, että vetäisin VIIMEISEN risteyksen niin iloisesti leveäksi, että olin hävetä silmät päästä ja nolona mumisin, että taisipas se vähän levitä, hehheh.
Läpi meni kuitenkin kuulemma kevyesti ja paperissa oli merkintä, että suoriuduin keskivertoa paremmin nopeuden säätelystä ja vuorovaikutuksesta maantieajon aikana. Virheitä ei yhtään.
Illalla sitten heti taidot koetukselle ja meinasi jäädä ikuiset traumat, huh. Lähdettiin illalla, pimeällä tietenkin, isin vanhahkolla lava-autolla ajelemaan pienelle, syrjäiselle hiekkatielle, missä ei KOSKAAN kulje kukaan. No, kuinkas kävikään? Tien kapeimmassa kohdassa tulee vastaan toinen auto ! Panikoiduin, koska unohdin sillä samalla hetkellä kaikki auton käyttöön liittyvät seikat. Isi käski laittaa lyhyet valot päälle ja kriisi oli valmis. En muistanut siinä paniikissa mistä valot saa lyhyeksi. Väänsin sitten paniikissa lähintä vipua, käännäytin samalla ohjauspyörää niin, että hurautettiin penkan puolelle, säikähdin siitä sitten niin, että nykäisin vähän aikaisemmin pohjaan painamani kytkimen ylös niin, että auto sammui. Samalla onnistuin vipua vääntämällä saamaan kaikki ajovalot pois päältä ja vilkut päälle.
Istuin siinä sitten ihan mykkänä ja päässä pyöri vain, että vastaantulija luultavasti luulee minun nyt olevan jonkin sortin hullu, koska kohdalle tullessa ajoin ojaan, sammutin auton, laitoin valot pois ja väänsin vilkut päälle. Hävetti. Mutta ei tästä sen enempää, se tapahtui aikana, jolloin en osannut vielä ajaa, heha. Muistelkaamme tätäkin sitten joskus lämmöllä.
Koulussa on tietenkin alkanut jo uusi jakso ja pakko sanoa, ettei tämän parempaa jaksoa ole tullut vielä lukion aikana vastaan! Vapaatuntejakin on kuusi, mikä on varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi olen erittäin tykästynyt tämänhetkiseen luokkaani ja aikaisemmat harmittelut luokan vaihtamisesta on jääneet pois kuvioista jo kauan aikaa sitten :)
Enkun tunnit alkoi taas tässä jaksossa ja niinhän siinä kävi aivan niin kuin ajattelinkin. Kielioppisääntöjen osaamisesta ei ole rippeitäkään jäljellä ja kuulopohjalta mennään. Toistaiseksi en kuitenkaan ole kohdannut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja sanat tarttuu ihan uskomattoman helposti päähän niin ettei sanakokeisiinkaan onneksi tarvi paljon lukea. Tähän mennessä olen tehnyt ainoastaan sellaisen havainnon, ettei mun ja open sanavalinnat lauseita käännettäessä (suomesta enkuksi ofc) kohtaa juurikaan, mistä lie johtuu :D
Yhteiskuntaopista sen verran, että se voisi mennä vaikkapas näin alkuun sinne, mistä ne Chilen 33 kaivosmiestä juuri kiskottiin ylös.
Kuviksentunneille palattiin taas ja juuri kun olin ehtinyt toivoa, ettei savitöitä ainakaan tehtäisi, huomasin istuvani luokassa jumalattoman kokoinen punasavipallero edessäni pöydällä. Siitä sitten piti muotoilla jotain, mitä olen saanut saaliiksi luonnosta. Loman jälkeen sitten palaillaan takaisin asiaan ja ehkä pääsen maalaamaan leppäkerttupatsaani kun muut värittelee linnuilleen riemunkirjavia pyrstöjä. Yksi työ on kuitenkin piirustus/maalaus ja sen parissa olen viihtynyt paremmin kuin hyvin, vaikka aihe ei niin kovin helppo ollutkaan. Lisäksi tekniikka on ihana: mustetta ja venäläisiä vesivärejä! En ollut aikaisemmin kokeillut noita venäläisiä vesivärejä (jotka taitavat itse asiassa olla akvarellit), mutta nyt yritän selvittää, mistä sellaiset saisi ostaan, niillä on ihana maalata!
MAA on edennyt todennäköisyyksiin ja tilastoihin saakka ja inhoan tätä kurssia aivan täysin sydämin enkä jaksa odottaa, että se loppuu. Viime vuoden math team classini nimittäin sisälsi juurikin näitä kahta aihealuetta ja se oli kau-he-aa.
Kemian tunnilla porskuttelen eteenpäin tasaisen tietämättömänä metanolien ja bentsoehappojen ominaisuuksista ja reaktioista muiden aineiden kanssa yrittäen samalla selvitä osittain päällekkäin menevästä biologian kurssista, joka käsittelee ihmisen biologiaa.
Myös vanhojentanssit alkaa tässä jaksossa ja näillä näkymin tarvittaisiin ainakin se yksi ihminen lisää sinne, että jokaiselle olisi pari.
Ja tietenkin kaikkien suosikki, liikunta. Muutama viikko loman jälkeen on edessä lihaskuntotestit, niitä kauhulla odotellessa. Viime tunnilla pelattiin kuitenkin jalkapalloa ja vaikka en kaatunutkaan, onnistuin kuitenkin astumaan pallon päälle ja tekemään melko taidokkaankin piruetin, sekä potkaisemaan pallon maalin sijaan takana olevien kahden puuseinän väliin, joiden väliin jäävä rako oli about yhtä leveä kuin se jalkapallo.
Metsäjalkapalloakin sillä samalla tunnilla kokeiltiin ja kaikista odotuksistani huolimatta en kompastunut. Sen sijaan LIUKASTUIN kun astuin sammaleen päälle. Sen jälkeen kun kädet oli jonkin aikaa kulkeneet ympäri erittäin laajaa liikerataa jouduin antamaan periksi ja sitten kömminkin jo ylös kuopasta, jonne olin selälleni onnistunut sukeltamaan.
Mutta nyt.... voisi olla aika lähteä nauttumaan lomasta: NUKKUMALLA.
Luultavasti tässä käy niin kuin aina ennenkin: tylsää on jo huomenna, mutta onneksi olen vakaasti päättänyt pitää kiinni suunnitelmistani ja katsoa kaikki Harry Potter -elokuvat, kolmea ensimmäistä en olekaan nähnyt sen jälkeen kun meltä muutama vuosi sitten lopultakin hajosi se VHS-laite, sillä kyseisiä elokuvia en DVDllä omistanut. Nyt minut kuitenkin pelastettiin pulasta ja huomenna olisi tarkoitus ainakin aloitella Viisasten Kiveä.
Ja kohtahan tuleekin jo eka osa seitsemännestä kirjasta, pitää päästä se sitten katsomaan :> Lähteekö joku kaveriksi (ettei tarvitse hävetä odottamattomia hilpeyden puuskia ja yrittää tukahduttaa naurua laittamalla irtokarkkipussi päähän)?
Myös kirjoittamista olin ajatellut kokeilla kunnolla näin pitkästä aikaa, mutta epäilen, että se taitaa siihen kokeilemiseen jäädä. Minusta ei kuulemma ole edes runoilijaksi, näin sain kuulla kun esitin runoni, jonka yksi kohta käsittelee panda-paran matkaa puunoksalta varvikkoon. En myöskään saanut kannatusta idealle, että kirjoittaisin syntymäpäivärunon, en kuulemma ole tarpeeksi kyvykäs sellaiseen. Että hatunnosto niille, jotka nämä runouden salat taitaa. Itsehän en edes osaa tulkita runoja ja lukion ekalla tehtävää runoanalyysiä varten jouduin googlettamaan melkein jokaisen rivin selityksen erikseen, että sain aikaan vaaditun pituuden.
Nukkuminen voisi kuitenkin nyt olla aika must.
-Jenni
perjantai 15. lokakuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Aina sitä jotaki lukee
Mistä sitä oikein kirjoittaisi?
Ikuinen ongelma siihen saakka, että saa ensimmäisen lauseen paperille. Sen jälkeen ei loppua näy.
Koska totesin jo, että on ihan turhaa yrittää alkaa muistelemaan kaikenlaista tapahtunutta aikavälillä 17.9-2.10 päätin, että laitan vain kaikki mitä mieleen tulee eikä yhtään enempää eikä ainakaan aikajärjestyksessä. Jep.
Vois vaikka todeta, että hälyttävästi hupenee nuo ajotunnit, enää yks vajavainen jäljellä ennen inssiä ja fiilikset on tällä hetkellä ne, että pelottaa niin ettei enään edes pelota.Minut tuntien kämmään inssin niin pahasti, etten kehtaa enää tällä paikkakunnalla asuakaan tai sitten kämmään niin helpon asian kanssa, etten myöskään kehtaa täällä enää naamaa näyttää. Esimerkiksi aiheutan ketjukolarin keskellä ison citymme keskustaa tai stressaantuneena ajan 40km/h rajoitusalueella 60km/h ja vasenta kaistaa. Sitten ylpeänä kerron eksoottiset syyt pomppaamiseen.
Olettaen tietenkin, että arvausonneni kääntyy ja veikkaus menee läpi.
Nyt voin myös ilokseni ilmoittaa, että koeviikko on alkanut ja puoliväliin asti edennyt ! Ensimmäisenä äikän koe, johon en tapani mukaan vaivautunut lukemaan kielioppisääntöjä ja tapani mukaan poltin käämit kun en osannut perustella miksi alibi kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Sen jälkeen sitten kirjoitin erittäin kriittisen lukijavastauksen erään lehden artikkeeliin ja se kaikki patoutunut piikittely tuli ihan suoraan sydämestä ! Mielessä kävi jo kriitikon ammatti, mutta luovuin siitä sitten melko pian. Loppuhuipennuksena tuhersin selostuksen pelikonemainoksessa käytettävistä mainostamisen keinoista ja tyytyväisenä kokeen loppumisesta kiikutin vastauspaperit pöydälle, katosin luokasta ja vaelsin ruokalaan syömään ties mitä.
Torstaina odottikin sitten kauan pelätty ja kammoksuttu fysiikan koe. Stressitaso oli yhtä ylhäällä kuin Antarktis on etelässä ja MAOL oli pöydällä levällään jo melken ennen kuin konseptejakaan oli jaettu. Siinä vaiheessa kun tehtäväpaperi lätkäistiin eteen, yritin jo kiivaasti paniikin kasvaessa muistella mitä s, v ja t meinaa kaavassa s=vt. Meinasi fyysikon ura katketa ensimmäiseen kokeeseen kun hermostuksissani luin sen sataan kertaan tajuamatta edes mitä kysyttiin. Sitten kun lopulta olin selannut MAOLin liikeyhtälöt sun muut kaavat läpi kahdeksaan kertaan ja luin tehtävän rauhallisemmin onnistuin lopulta tekemään sen. Siinä vaiheessa kuitenkin kun olin enemmän ja vähemmän onnistuneesti suoriutunut koko ensimmäisestä tehtävästä ja toisestakin c) -kohtaa lukuunottamatta tajusin järkyttyneenä, että aikaa oli mennyt jo puoli tuntia. Tuli elämää minuunkin ja piirtelin ja kirjoitin liikeyhtälöt sellaista kyytiä, etten edes uskonut moiseen kykeneväni. Lopulta palautin epämääräisen ryppään koetehtäviä sekä yhden arveluttavan näköisen ja kokonaisen sivun mittaisen laskutehtävän, hiivin vessaan ja ilokseni huomasin, että jakaus oli kokeen aikana siirtynyt ainakin sentillä sivummalle ja hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan, myös niihin, joita ei ole vielä määritelty.
Huhun mukaan kuitenkin pojat ja Jenni on päässeet fysiikan kokeen läpi. Olen hyvin otettu joka kerta kun joku huomaavainen puhuu meidän 12 pojasta sekä minusta muodostuvasta fysiikan ryhmästä yleisnimityksellä ”pojat”.
Vektoreista selviydyin perjantaina ennätysvauhtia ja kävelin ulos luokasta jo vähän yli kymmenen harmitellen, ettei taaskaan tullut luettua niitä, mitä kysyttiin. Vaikka tietenkin osasin kaikki muut. Kokeessa kuitenkin onnittelin itseäni siitä, että olin tajunnut opetella jakosuhdevektorin.
Haluan kaupunkin kuvaamaan.
Alunperin oli tarkoitus, että tämä viikonloppu on joko tosi rentouttava tai sitten erittäin opiskelupainotteinen. Toistaiseksi sitä ei vielä kuitenkaan voi luokitella kumpaankaan. Ainoa konkreettinen hyöty tästä viikonlopusta on ollut se, että opin mm. ameban olevan jotain aivan muuta kuin kala ja virtahevon kävelevän sorkilla kavioiden sijaan. Lisäksi syvällisten tutkimusten tuloksena on selvinnyt, että en ole saunan kestävää tyyppiä. Voin istua lievässä lämmössä korkeintaan 15 minuttia jos pystyn sinä aikana kaatamaan niskaan vähintään viisi löylysankollista vettä sekä juotavaksi tarkoitetun jääkylmän veden. Sen jälkeen istun koko illan tyrmässä ympyröiden ja pienten peliukkojen pomppiessa silmissä.
Nukkumista olisin todellakin kaivannut, mutta sekin yllättäen jäi erittäin vähälle.
Perjantaina nukuin kyllä vahinkopäikkärit kun vaatteita keräämään lähtiessä istahdin sängylle levähtämään ja heräsin tuntia myöhemmin laahaaviin askeliin takkahuoneesta. Sen jälkeen hipsin yökylään niin kuin oli tarkoituskin ja ilta meni enemmän ja vähemmän leppoisassa ilmapiirissä palapeliä kasaten.
Facebookissa pistäydyttiin illalla vähän virittelemässä sosiaalista elämää, mutta se oli vain hetkellistä ja jo siinä vaiheessa olin ainakin ite siinä tilassa, että nukkuminen olis ollut enemmän kuin tarpeellista.
Aamulla onnistuin heräämään 7:30, mtä en tee edes kouluaamuina. Yritin jonkin aikaa nukahtaa uudestaan, koska en tuntenut minkäänlaista pakottavaa tarvetta lähteä vaeltamaan vieraana ympäri taloa ja mahdollisesti säikyttää ihmisiä henkihieveriin istumalla hiukset pystyssä keittiössä rähisemässä palapelille. Niinpä sitten vietin rattoisat viisi tuntia lukien kirjaa.
Kirjan lukemisesta siirrytäänkin sulavasti Tuntemattomaan sotilaaseen.
Häpeäkseni joudun myöntämään, että 160 luetun sivun jälkeen en kerta kaikkiaan tuntenut kykeneväni lukemaan enempää, koko lukemisesta oli mennyt makun kun se oli pakollista. Kirjoitin esseet, palautin kirjan ja pari päivää myöhemmin hain isin kirjakaapista kirjan ja jatkoin tyytyväisenä lukemista siitä mihin olin jäänytkin eikä ollut enää ollenkaan inhottavaa. Vaatimaton tavoite on lukea kirja itsenäisyyspäivään mennessä ja lopultakin katsoe se elokuva alusta loppuun samalla istumalla. Nyt voin sanoa elokuvan katsoneeni, joskin vei 16 vuotta ennen kuin sain KOKO elokuvan katsottua. Tähän saakka joulutorttujen leipominen on yllättäen vienyt kaiken huomion, vaikka normaaliolosuhteissa en viitsisi vauvautua senkään vertaa, että hakisin torttutaikinan pakkasesta sulamaan.
Tästä koulussa luettavista kirjoista voisinkin oikeastaan siirtyä hetkeksi muistelemaan mitä kaikkea sitä tulikaan lukion ekalla pakon edessä luettua.
Ensimmäinen taisi olla vapaavalintainen kirja. Tai ainakin melkein. Ryhmätyö sekin taisi olla, jokainen ryhmä sai eri genren (yritin vaikka kuinka kauan keksiä suomen kielistä sanaa, mutta jos tain syystä ei tärpännyt ?) ja siihen liittyen piti valita kirja. Olin ryhmässä, jonka piti lukea fantasiakirjoja ja saman tien huomasin seisoskelevani luokassa kädessä ensimmäinen osa Taru sormusten herrasta. Hyvä idea ? No, ei oikeastaan. Olihan se ollut suunnitelmissa lukea nekin kirjat, mutta ei nyt ehkä ihan tässä yhteydessä. Kiinnostus lopahti jo ennen kuin alotin ja niinhän siinä kävi, että edellisenä iltana luin hutaisten joka viidennen sivun ja kirjasta ja yritin kasata listan siitä, millä tavalla fantasiakirjoille tyypilliset ominaisuudet tulee esille kirjassa. Tuskallista, sanoisinko.
Seuraavaksi oli vuorossa näytelmä. Vihaan näytelmiä yhtä paljon kuin runojen kirjoittamista (mutta siitä lisää myöhemmin) ja ainut näytelmä, jonka tarjolla olevista olisin jaksanu edes yrittää lukea kunnolla oli Hamlet. Valitettavasti Hamlet oli erittäin suosittu enkä itse asiassa tainnut ehtiä nähdä yhtäkään niistä kirjoista ennen kuin ne oli jo hävinneet siitä pöydältä :---D Niinpä jouduin tyytymään Anton Tsehovin Kolmeen sisareen. Ja voi luoja sitä kauheutta, vieläkin menee kylmät väreet kun muistelen sitä näytelmää. Luin sen läpi, luin open antamat kysymykset ja tajusin, että en edes muista yhdenkään henkilön nimeä. Eipä siinä auttanut kuin lukea näytelmä läpi uudestaan. Kokeilin katsoa kysymyksiä uudestaan ja huolimatta siitä, että jonkun nimen jo tunnistin, en todellakaan osannut vastata edes helpoimpiin kysymyksiin. Niinpä sitten meditoin aikani ja luin näytelmän läpi kolmannen kerran. Sen jälkeen sain rustattua hieman ontuvat vastaukset ja kun lopulta sain palautta kirjan päätin, että en aio enää koskaan katsoakaan siihen päin.
Kolmas – ja viimeinen – lukukokemus oli ainut siedettävä: novellikokoelma. Vietin tässä juuri hyvän tovin yrittäen muistella mikä ihme oli mun lukeman novellikokoelman nimi, mutta en vain muista ! Hassuinta tässä on se, että vaikka tämän lukeminen oli kivointa, muistan tästä kaikkein vähiten, haha. Muistan kirjan ensimmäisen novellin, joskaan en sen nimeä varmuudella. Joku Arizona se kai oli. Tehtävänä oli jälleen kerran kysymyksiä, joiden avulla piti pitää esitelmä jostain novellista (kai? miksi en muista mitään?!). Ilokseni voin nyt kertoa, että en edes muista minkä nimistä tai mistä kertovaa novellia esittelin ! Esitelmät oli ryhmissä, joista varmaan kaikkissa oli eri määrä ihmisiä, hah. Itse esitelmästä muistan niinkin paljon, että seisoskelin siellä luokan edessä kuuntelemassa esitelmää novellista, jota en ite lukiessa edes tajunnu (miksi tulee koko ajan mieleen, että se oli jostain repun sisällöstä tai jostain sotaan liittyvästä?) ja mietin että ”Ei luoja, tuo tuossa ihan pätevänä analysoi tota novellia, nytkö pitäis tämän jälkeen yrittää ite sanoa jotain hienoa?”. Iski siinä sitten kauhea alemmuuden tunne enkä lopulta osannu sanoa melkeen mitään, hahaa:D
Olikohan sen novellikokoelman nimi Amerikkalaisia nykynovelleja?
Päätin myös alkaa vähän herättelemään uinuvaa taiteilijapuoltani. Työläästi sain tehtyä yhden lyijykynäpiirustuksen viime lauantaina ja koko seuraavan viikon vietin tuijottaen sitä kriittisesti ja miettien et jaksaisinko alkaa korjaamaan kaikki virheet vai hylkäänkö kuvan kansion pohjalle odottamaan kaveria. Taidan käydä vain hukuttamassa paperin fixatiiviin.
Mulle iski tässä yks päivä ihan hirveä hinku tehä jotain jännää ! Siis ihan oikeasti jännää. Lähteä vaikka interrailille. Tai johonki vaan mennä ilman mitään suunnitelmia ja sitte vaeltaa ympäriinsä ihan spontaanisti. Lähtekää joku mukaan?
Onko viinipulloissa muuten jossain parasta ennen -päivämäärä? Pyyhin taas haikeana pölyjä synttärilahjapullosta ja mietin, että homehan siitä kohta kasvaa. Fiilistelin myös lukemalla ohjette, joka sano että pullossa on painetta eikä sillä saa osoittaa ihmisiin päin kun se avataan. Myöskään korkinavaajaa ei saa käyttää avaamiseen. Diudidiu. Juon tuon varmaan rohkaisuksi tiistain ruotsin koetta varten ja tarjoan vaikka kaikille vastaantulijoille aamulla jos tarvis on.
Ja huomasin juuri, että kello on puoli yksi :o Ts. minunlaisten pikkulasten nukkumaanmenoaika.
-Jenni
Ikuinen ongelma siihen saakka, että saa ensimmäisen lauseen paperille. Sen jälkeen ei loppua näy.
Koska totesin jo, että on ihan turhaa yrittää alkaa muistelemaan kaikenlaista tapahtunutta aikavälillä 17.9-2.10 päätin, että laitan vain kaikki mitä mieleen tulee eikä yhtään enempää eikä ainakaan aikajärjestyksessä. Jep.
Vois vaikka todeta, että hälyttävästi hupenee nuo ajotunnit, enää yks vajavainen jäljellä ennen inssiä ja fiilikset on tällä hetkellä ne, että pelottaa niin ettei enään edes pelota.Minut tuntien kämmään inssin niin pahasti, etten kehtaa enää tällä paikkakunnalla asuakaan tai sitten kämmään niin helpon asian kanssa, etten myöskään kehtaa täällä enää naamaa näyttää. Esimerkiksi aiheutan ketjukolarin keskellä ison citymme keskustaa tai stressaantuneena ajan 40km/h rajoitusalueella 60km/h ja vasenta kaistaa. Sitten ylpeänä kerron eksoottiset syyt pomppaamiseen.
Olettaen tietenkin, että arvausonneni kääntyy ja veikkaus menee läpi.
Nyt voin myös ilokseni ilmoittaa, että koeviikko on alkanut ja puoliväliin asti edennyt ! Ensimmäisenä äikän koe, johon en tapani mukaan vaivautunut lukemaan kielioppisääntöjä ja tapani mukaan poltin käämit kun en osannut perustella miksi alibi kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Sen jälkeen sitten kirjoitin erittäin kriittisen lukijavastauksen erään lehden artikkeeliin ja se kaikki patoutunut piikittely tuli ihan suoraan sydämestä ! Mielessä kävi jo kriitikon ammatti, mutta luovuin siitä sitten melko pian. Loppuhuipennuksena tuhersin selostuksen pelikonemainoksessa käytettävistä mainostamisen keinoista ja tyytyväisenä kokeen loppumisesta kiikutin vastauspaperit pöydälle, katosin luokasta ja vaelsin ruokalaan syömään ties mitä.
Torstaina odottikin sitten kauan pelätty ja kammoksuttu fysiikan koe. Stressitaso oli yhtä ylhäällä kuin Antarktis on etelässä ja MAOL oli pöydällä levällään jo melken ennen kuin konseptejakaan oli jaettu. Siinä vaiheessa kun tehtäväpaperi lätkäistiin eteen, yritin jo kiivaasti paniikin kasvaessa muistella mitä s, v ja t meinaa kaavassa s=vt. Meinasi fyysikon ura katketa ensimmäiseen kokeeseen kun hermostuksissani luin sen sataan kertaan tajuamatta edes mitä kysyttiin. Sitten kun lopulta olin selannut MAOLin liikeyhtälöt sun muut kaavat läpi kahdeksaan kertaan ja luin tehtävän rauhallisemmin onnistuin lopulta tekemään sen. Siinä vaiheessa kuitenkin kun olin enemmän ja vähemmän onnistuneesti suoriutunut koko ensimmäisestä tehtävästä ja toisestakin c) -kohtaa lukuunottamatta tajusin järkyttyneenä, että aikaa oli mennyt jo puoli tuntia. Tuli elämää minuunkin ja piirtelin ja kirjoitin liikeyhtälöt sellaista kyytiä, etten edes uskonut moiseen kykeneväni. Lopulta palautin epämääräisen ryppään koetehtäviä sekä yhden arveluttavan näköisen ja kokonaisen sivun mittaisen laskutehtävän, hiivin vessaan ja ilokseni huomasin, että jakaus oli kokeen aikana siirtynyt ainakin sentillä sivummalle ja hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan, myös niihin, joita ei ole vielä määritelty.
Huhun mukaan kuitenkin pojat ja Jenni on päässeet fysiikan kokeen läpi. Olen hyvin otettu joka kerta kun joku huomaavainen puhuu meidän 12 pojasta sekä minusta muodostuvasta fysiikan ryhmästä yleisnimityksellä ”pojat”.
Vektoreista selviydyin perjantaina ennätysvauhtia ja kävelin ulos luokasta jo vähän yli kymmenen harmitellen, ettei taaskaan tullut luettua niitä, mitä kysyttiin. Vaikka tietenkin osasin kaikki muut. Kokeessa kuitenkin onnittelin itseäni siitä, että olin tajunnut opetella jakosuhdevektorin.
Haluan kaupunkin kuvaamaan.
Alunperin oli tarkoitus, että tämä viikonloppu on joko tosi rentouttava tai sitten erittäin opiskelupainotteinen. Toistaiseksi sitä ei vielä kuitenkaan voi luokitella kumpaankaan. Ainoa konkreettinen hyöty tästä viikonlopusta on ollut se, että opin mm. ameban olevan jotain aivan muuta kuin kala ja virtahevon kävelevän sorkilla kavioiden sijaan. Lisäksi syvällisten tutkimusten tuloksena on selvinnyt, että en ole saunan kestävää tyyppiä. Voin istua lievässä lämmössä korkeintaan 15 minuttia jos pystyn sinä aikana kaatamaan niskaan vähintään viisi löylysankollista vettä sekä juotavaksi tarkoitetun jääkylmän veden. Sen jälkeen istun koko illan tyrmässä ympyröiden ja pienten peliukkojen pomppiessa silmissä.
Nukkumista olisin todellakin kaivannut, mutta sekin yllättäen jäi erittäin vähälle.
Perjantaina nukuin kyllä vahinkopäikkärit kun vaatteita keräämään lähtiessä istahdin sängylle levähtämään ja heräsin tuntia myöhemmin laahaaviin askeliin takkahuoneesta. Sen jälkeen hipsin yökylään niin kuin oli tarkoituskin ja ilta meni enemmän ja vähemmän leppoisassa ilmapiirissä palapeliä kasaten.
Facebookissa pistäydyttiin illalla vähän virittelemässä sosiaalista elämää, mutta se oli vain hetkellistä ja jo siinä vaiheessa olin ainakin ite siinä tilassa, että nukkuminen olis ollut enemmän kuin tarpeellista.
Aamulla onnistuin heräämään 7:30, mtä en tee edes kouluaamuina. Yritin jonkin aikaa nukahtaa uudestaan, koska en tuntenut minkäänlaista pakottavaa tarvetta lähteä vaeltamaan vieraana ympäri taloa ja mahdollisesti säikyttää ihmisiä henkihieveriin istumalla hiukset pystyssä keittiössä rähisemässä palapelille. Niinpä sitten vietin rattoisat viisi tuntia lukien kirjaa.
Kirjan lukemisesta siirrytäänkin sulavasti Tuntemattomaan sotilaaseen.
Häpeäkseni joudun myöntämään, että 160 luetun sivun jälkeen en kerta kaikkiaan tuntenut kykeneväni lukemaan enempää, koko lukemisesta oli mennyt makun kun se oli pakollista. Kirjoitin esseet, palautin kirjan ja pari päivää myöhemmin hain isin kirjakaapista kirjan ja jatkoin tyytyväisenä lukemista siitä mihin olin jäänytkin eikä ollut enää ollenkaan inhottavaa. Vaatimaton tavoite on lukea kirja itsenäisyyspäivään mennessä ja lopultakin katsoe se elokuva alusta loppuun samalla istumalla. Nyt voin sanoa elokuvan katsoneeni, joskin vei 16 vuotta ennen kuin sain KOKO elokuvan katsottua. Tähän saakka joulutorttujen leipominen on yllättäen vienyt kaiken huomion, vaikka normaaliolosuhteissa en viitsisi vauvautua senkään vertaa, että hakisin torttutaikinan pakkasesta sulamaan.
Tästä koulussa luettavista kirjoista voisinkin oikeastaan siirtyä hetkeksi muistelemaan mitä kaikkea sitä tulikaan lukion ekalla pakon edessä luettua.
Ensimmäinen taisi olla vapaavalintainen kirja. Tai ainakin melkein. Ryhmätyö sekin taisi olla, jokainen ryhmä sai eri genren (yritin vaikka kuinka kauan keksiä suomen kielistä sanaa, mutta jos tain syystä ei tärpännyt ?) ja siihen liittyen piti valita kirja. Olin ryhmässä, jonka piti lukea fantasiakirjoja ja saman tien huomasin seisoskelevani luokassa kädessä ensimmäinen osa Taru sormusten herrasta. Hyvä idea ? No, ei oikeastaan. Olihan se ollut suunnitelmissa lukea nekin kirjat, mutta ei nyt ehkä ihan tässä yhteydessä. Kiinnostus lopahti jo ennen kuin alotin ja niinhän siinä kävi, että edellisenä iltana luin hutaisten joka viidennen sivun ja kirjasta ja yritin kasata listan siitä, millä tavalla fantasiakirjoille tyypilliset ominaisuudet tulee esille kirjassa. Tuskallista, sanoisinko.
Seuraavaksi oli vuorossa näytelmä. Vihaan näytelmiä yhtä paljon kuin runojen kirjoittamista (mutta siitä lisää myöhemmin) ja ainut näytelmä, jonka tarjolla olevista olisin jaksanu edes yrittää lukea kunnolla oli Hamlet. Valitettavasti Hamlet oli erittäin suosittu enkä itse asiassa tainnut ehtiä nähdä yhtäkään niistä kirjoista ennen kuin ne oli jo hävinneet siitä pöydältä :---D Niinpä jouduin tyytymään Anton Tsehovin Kolmeen sisareen. Ja voi luoja sitä kauheutta, vieläkin menee kylmät väreet kun muistelen sitä näytelmää. Luin sen läpi, luin open antamat kysymykset ja tajusin, että en edes muista yhdenkään henkilön nimeä. Eipä siinä auttanut kuin lukea näytelmä läpi uudestaan. Kokeilin katsoa kysymyksiä uudestaan ja huolimatta siitä, että jonkun nimen jo tunnistin, en todellakaan osannut vastata edes helpoimpiin kysymyksiin. Niinpä sitten meditoin aikani ja luin näytelmän läpi kolmannen kerran. Sen jälkeen sain rustattua hieman ontuvat vastaukset ja kun lopulta sain palautta kirjan päätin, että en aio enää koskaan katsoakaan siihen päin.
Kolmas – ja viimeinen – lukukokemus oli ainut siedettävä: novellikokoelma. Vietin tässä juuri hyvän tovin yrittäen muistella mikä ihme oli mun lukeman novellikokoelman nimi, mutta en vain muista ! Hassuinta tässä on se, että vaikka tämän lukeminen oli kivointa, muistan tästä kaikkein vähiten, haha. Muistan kirjan ensimmäisen novellin, joskaan en sen nimeä varmuudella. Joku Arizona se kai oli. Tehtävänä oli jälleen kerran kysymyksiä, joiden avulla piti pitää esitelmä jostain novellista (kai? miksi en muista mitään?!). Ilokseni voin nyt kertoa, että en edes muista minkä nimistä tai mistä kertovaa novellia esittelin ! Esitelmät oli ryhmissä, joista varmaan kaikkissa oli eri määrä ihmisiä, hah. Itse esitelmästä muistan niinkin paljon, että seisoskelin siellä luokan edessä kuuntelemassa esitelmää novellista, jota en ite lukiessa edes tajunnu (miksi tulee koko ajan mieleen, että se oli jostain repun sisällöstä tai jostain sotaan liittyvästä?) ja mietin että ”Ei luoja, tuo tuossa ihan pätevänä analysoi tota novellia, nytkö pitäis tämän jälkeen yrittää ite sanoa jotain hienoa?”. Iski siinä sitten kauhea alemmuuden tunne enkä lopulta osannu sanoa melkeen mitään, hahaa:D
Olikohan sen novellikokoelman nimi Amerikkalaisia nykynovelleja?
Päätin myös alkaa vähän herättelemään uinuvaa taiteilijapuoltani. Työläästi sain tehtyä yhden lyijykynäpiirustuksen viime lauantaina ja koko seuraavan viikon vietin tuijottaen sitä kriittisesti ja miettien et jaksaisinko alkaa korjaamaan kaikki virheet vai hylkäänkö kuvan kansion pohjalle odottamaan kaveria. Taidan käydä vain hukuttamassa paperin fixatiiviin.
Mulle iski tässä yks päivä ihan hirveä hinku tehä jotain jännää ! Siis ihan oikeasti jännää. Lähteä vaikka interrailille. Tai johonki vaan mennä ilman mitään suunnitelmia ja sitte vaeltaa ympäriinsä ihan spontaanisti. Lähtekää joku mukaan?
Onko viinipulloissa muuten jossain parasta ennen -päivämäärä? Pyyhin taas haikeana pölyjä synttärilahjapullosta ja mietin, että homehan siitä kohta kasvaa. Fiilistelin myös lukemalla ohjette, joka sano että pullossa on painetta eikä sillä saa osoittaa ihmisiin päin kun se avataan. Myöskään korkinavaajaa ei saa käyttää avaamiseen. Diudidiu. Juon tuon varmaan rohkaisuksi tiistain ruotsin koetta varten ja tarjoan vaikka kaikille vastaantulijoille aamulla jos tarvis on.
Ja huomasin juuri, että kello on puoli yksi :o Ts. minunlaisten pikkulasten nukkumaanmenoaika.
-Jenni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
