Runouden helmiä?

Ärsyttää kuunnella, miten kaikilla on ”Ah niin ihana kolmen viikon joululoma”, kun oman lukion lomista on päätetty niinkin suloisesti, että lomaa on säälittävät 11 päivää, jonka jälkeen mennään kouluun kolmeksi päiväksi ja jäädään neljän päivän viikonlopulle.

So, feel free to be jealous.

Päätin myös pakottaa itteni vaihtamaan ulkoasun, koska se ärsytti mua ihan kauheasti. Sitä on tosin kestänyt jo pitemmän aikaa, mutta olen ollut tarpeeksi saamaton enkä ole jaksanut alkaa tekemään uutta.

Huomatkaa toki, mikä upea mestariteos tämäkin ulkoasu on. Olen kateellinen niille, jotka tajuaa jotain ”tietokonekielestä”, ite olen aivan kujalla niistä.

Kuitenkin, alkuperäiseen aiheeseen palatakseni.

Yleensä en jaksa keskittyä kovinkaan kauan sellaiseen kuin joulukuusen koristelu. Ehkä olin kuitenkin huomaamattani valmistautunut tähänkin koetukseen koristelemalla vähän koulun joulukuusta (laittamalla yhden joulupallon siihen ja irrottamalla valot, mikä nyt ei kovin huomattavasti edistänyt juttua) sekä auttamalla koristelemaan kaverin luona kuusta.

Muistelen etäisesti, että yritin kerran aikaisemminkin laittaa kotona joulukuuseen valoja, mutta hermostuin ja homma tyssäsi siihen. Siitä huolimatta kokeilin tänä jouluna uudestaan, ja nyt kuusta koristaa epämääräisesti pareittain asettuneet jouluvalot, jotka on jakautuneet ympäri kuusta kaikkea muuta kuin tasaisesti.


Jouluaatto oli kiva, niin kuin aina. Lukuunottamatta sitä, että Joulupukin kuumalinjassa oli uusi joulupukki, joka ei kyllä oikein vetänyt vertoja edeltäjälleen.

Tein rosollin, niin kuin joka jouluaatto, ja pesin sen jälkeen punajuurta käsistä ikuisuuden, niin kuin joka jouluaatto, minkä jälkeen vietin loppupäivän kädet punajuuressa, niin kuin joka jouluaatto. Huomasin kuitenkin selvän kehityksen pesutekniikassa, koska punajuurta ei jäänyt sormiin läheskään yhtä paljon kuin yleensä ja sitä oli vain toisessa kädessä!

Aattona sain myös todeta, ettei autolla ajaminenkaan voi aina mennä ihan putkeen, keliohosuhteista johtuen, kun ajoin puoliksi risteyksen ohi huolimatta siitä, että painoin jarrut melkein läpi lattian. Olin kuitenkin sangen ylpeä itsestäni, koska en ajanut jäisistä teistä ja jarrujen tehottomuudesta huolimatta läpi terveyskeskuksen seinästä.

En nimittäin usko, että olisin osannut tarpeeksi vakuuttavasti toivottaa hyvää joulua potilaille, ja kävellä paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Sain myös joululahjaksi kauan kaipaamani venäläiset vesivärit, jotka todellisuudessa on akvarellit. Lisäksi värikokoelmaani täydentää nyt myös kavereilta saadut vesiliukoiset värikynät, sekä kalligrafiakynä, terät ja musteet (viimeksi mainitut jostain syystä tuo mun mieleen hyvin vahvasti Harry Potterin, vaikka kynä onkin vain muovia, eikä riikinkukon pyrstösulkaa).


Olisin heti halunnut päästä kokeilemaan maaleja, sekä näätäsiveltimiä (jotka ei näin ohimennen sanoen tehneet vaikutusta kuin minuun, muut karkasi paikalta kun mainitsin erittäin tyytyväisenä, että sain joululahjaksi näätäpensseleitä), mutta jouduin luopumaan ideasta kun huomasin, ettei koko talosta löydy maalarinteippiä.

Tuntui aika uskomattomalta siihen nähden, että yleensä maalarinteippirullia pyörii ympäriinsä niin, että niihin melkein kompastuu.

Haluaisin myös päästä kokeilemaan mäenlaskua, näin pitkästä aikaa, mutta valitettavasti hyytävät pakkaset, jotka on ilmeisesti tulleet jäädäkseen, estää kaikenlaiset neljän seinän ulkopuolella tapahtuvat aktiviteetit.

Yritän kuitenkin pärjäillä ja sillä välin etsiä kaapista hienoja villahousuja, koska on aivan varmaa, että kunhan oon löytänyt kaikki tarvittavat vaatteet ulkonaselviytymistä varten ja laitan ne päälle, mittari näyttää vain paria säälittävää pakkasastetta.

Nyt yritän viettää laadukkaan loppuloman, mutta se menee luultavasti siihen, että väkerrän jotain vesiväreillä, yritän harvakseltaan kirjoittaa novellia, jota en kaikista yrityksistä huolimatta ole saanut oikein kasattua kokoon, tai katson Tv-sarjoja DVDltä.

Keksin muutama päivä sitten kaivaa kaapista 24 tuotantokaudet ja yhdestä sitten katselin jakson sieltä ja toisen täältä. Laitoin alkuun myös Lostin kolmannen kauden, haaveilen Heroesin ensimmäisen kauden katsomisesta ja haluaisin myös viettää laatuaikaa katsomalla Paon ensimmäisen kauden (koska en muista siitä oikeastaan mitään).

Ja olen edelleen katkeroitunut siitä, ettei Everwoodia ole DVDllä Suomessa.

Loman ainoana tavoitteena oli olla sekoittamatta vuorokausirytmiä kovin pahasti, mutta loistavan tavoitteen loistava alku teki mahalaskun ensimmäisen päivän jälkeen.

Täytynee vielä tähän loppuun mainita, että yksi mun alueen vaihtareista on nyt loppukuusta menossa takaisin USAan, ja olen vähän kateellinen, vaikken sitä myönnäkään.

Ja sekin vielä pitää jakaa kaikkien kanssa, että Shrekin Saapasjalkakissa on hauska!

-Jenni

PS. AI NIIN!

Melkein unohdin, että aioin jakaa teidän kanssa rakkausrunon, joita jouduttiin kirjoittamaan äikän tunnilla ja jonka tekemissä laitoin kaikki taitoni peliin ja josta ehkä voi jo huomata, miksi en juurikaan kirjoita runoja!

[untitled]

minun rohkea, tulinen urhoni,
olet kaunis kuin paras kristallikulhoni
hiukset tummat kuin korpin sulka,
ja silmät kuin ruusutarhani multa

käsivartesi ovat komean lihaksikkaat,
ei niitä voi peittää hienotkaan hansikkaat
hartioissakaan ei yhtään liikaa leveyttä,
ei niillä korvattaisi ladon ovea

on äänesi pehmeä kuin sametti,
eikä naurusi lainkaan kuin kamelin
voisin niitä kuunnella koko päivän,
ja siten karkoittaa huolen häivän

päivääkään en kestäisi ilman sinua,
joten lähtemään en taatusti koskaan kinua

Ja jos jollekin nyt vielä jostain ihmeen syystä jäi epäselväksi, niin runon tarkoitushan oli imarrella.

Paistoin tänään vaaleanruskean piparin

Tunnen ylittäväni itseni päivittämällä blogia näin monta kertaa peräjälkeen!

Haluaisin jotenki muuttaa tätä ulkoasuakin, mutta en tunne kykeneväni olemaan tarpeeksi luova, joskin voisin kuvitella haksahtavani moiseen joululomalla kun löhöä kotona dataamassa ihan vain sen takia, että olen varmasti koko paikkakunnan ainoa kiireetön joululomailija.

Sain tänään muutenkin aikaa ihan hirveästi.

Tai hirveästi ainakin omalla mittapuullani.

Kävin aamulla kaupassa hakemassa koristeeksi tarkoitetut karkit piparitaloon ja pyörähdin samalla törkeän kalliissa Suomi-tilpehööriä myyvässä kaupassa ostamassa jotain pientä joulukortin mukana lähtevää tavaraa host perheelle USAan. Päädyin samalla myös ostamaan lahjan mun amerikan matikanopellekin ! :> Se oli ihan paras ope !

Kotona olisin mielelläni alkanut heti leipomaan pipareita, mutta kanaa paistavalla äiti ei ollut ollenkaan samaa mieltä, koska ”kana on nyt uunissa”. Jos olisin ite päättänyt, olisin luultavasti mennyt koneelle istumaan ja siinä olisi sitten jäänyt piparitkin leipomatta, mutta käskystä menin sitten kirjoittamaan joulukortit ja laittamaan kirjeet Amerikoihin.

Ja olin erittäin ylpeä kun pari tuntia myöhemmin olin kirjoittanut kortin, kaksi kirjettä sekä maalannut joulukortin sille matikanopelleni. Perheelle piirsin kissan, joka on valitettavasti ainakin etäistä sukua jollekin pokemonille, voin vaikka vannoa.

Ainakaan se ei näytä siltä kuin mallikuvassa.

Sain myös laitettua lähetyskuntoon kirjeen/paketin, joka on odottanut lähettämistä noin kolme kuukautta.

Olisin ansainnut moisesta ahertamisesta vähintäänkin taputuksen päähän, mutta todellisuus oli aivan muuta. Muut oli minun paketoidessa syöneet keskenään ja sain sitten yksinäni nakertaa kanaa television huutaessa seurana.

Illan päälle leivoin sitten sen jokavuotisen piparitalonkin !

Hagridin mökin, itse asiassa. Tämä taisi olla kolmas kerta kun leivoin mökin, ja luultavasti ensimmäinen kerta kun en katkonut haarukoita tai muuta vastaavaa stressaantuneena kun mökki ei pysy kasassa.

Lopputulos on epämuodostunut, kuten aina, mutta lohduttaudun sillä, että Hagrid ei varmasti välittäisi.



En vieläkään oikein uskalla uskoa todeksi sitä, että koulupäiviä on enää kaksi + joulujuhla. Ja perjantaina muka jouluaatto.

Sitte vietetään pari seuraavaa viikkoa kädet täristen kun suklaakalenteria ei ole eikä joka aamu saa tarvittavaa piristyssuklaata, joka tietenkin korvaa aamupalan aivan kokonaan.

Musta aivan tuntuu, että tänään pitäisi vielä tehdä läksyjä.
Kiinnostus niitä kohtaanhan on aivan loputon.

Etenkin ruotsi lämmittää sydäntä.

-Jenni

otsikoton otsikko pisteellä.

Otan kumarrellen vastaan ahkerien blogipäivittäjien kunniapalkinnon! Kiitospuheessani sitten vakuutan kaikki siitä, että oikeaan osoitteeseen meni.


Harmi ettei pitkän ajan päästä enää edes tiedä mistä kirjoittaa, koska vois kirjottaa kaikesta ja sitten taas toisaalta ei-mistään.

Aloitan siitä mitä muistan ja lopetan siihen, mitä myöskin muistan.

Ensimmäisenä tulee mieleen uusimman Harry Potter -elokuvan katsominen. En koskaan oikeasti käy elokuvissa, mutta sehän oli ihan must see -juttu. Niinpä sitten minä, mun sisko, kaveri sekä meillä väliaikaisesti asuva (asunut) vaihtari eräänä pimeänä torstai-iltana vallattiin paikat ja katsottiin elokuva. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tajusin erään kauhean jutun (ja voin kai sanoa, että huomasin asian aivan elokuvan alkupuolella): yleisö oli ihan muumioitunutta. Ne ei edes nauraneet millekään ! Niinpä sain hoitaa ”oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan” -nauramisen aivan yksinäni, välillä joku takapenkistä saattoi päästää säälittävän hiljaisen hihityksen, joka kuitenkin hiipui yhtä pian kuin kynttilä vesiastiassa.

Jos yritän olla positiivinen, niin ainakaan kukaan ei kieltänyt mua nauramasta.

Mulla on myös hyviä JA huonoja uutisia.
Hyvät uutiset: katsoin Tuntemattoman sotilaan.
Huonot uutiset: en lukenut kirjaa loppuun.

Ja nyt hävettää, vaikka aikaa oli kolme kuukautta.

Kävin myös erittäin turistimaisesti tervehtimässä Joulupukkia napapiirillä ! Se oli itse asiassa melko spontaani vierailu, koska alunperin lähdin vain sen meidän väliaikaisesti hostaamamme vaihtarin kanssa valokuvaamaan napapiirin jouluvaloja, mutta seuraavassa hetkessä istuinkin jo Joulupukin kainalossa. Lisäksi eksyin (eksyttiin) matkalla pois Joulupukkia tapaamasta. Todellisuushan oli se, että siellä oli vain yksi käytävä ja yksi ovi. Kehtaisin väittää, että se oli hämäävästi sijoitettu.


Viime aikoina on tullut mietittyä paljon sitä, onko pitkistä hiuksista oikeasti enemmän hyötyä vai haittaa. Toistaiseksi hyötypuolet ovat olleet menestyksekkäästi piilossa. Itsenäisyyspäivän tienoilla nimittäin päätin tavoista poiketen kuivata hiukset hiustenkuivaajalla ja kesken operaation huomasin kauhukseni, että hiukset oli menneet sisään kuivaajan toisesta päästä ja jääneet sinne jumiin. Lamaannuin hetkeksi seisomaan hiustenkuivaaja hiuksista roikkuen, ennen kuin tajusin tehdä asialle jotain.

Kyllä se pois lähti.
Mutta niin lähti vaivalla kasvatettu hiustuppokin, ja siihen loppui hiusten kuivaaminen. Pysyvästi.

Ehdin jo tosissani ajatella, että siinä olisi kaikki pitkien hiusten haittapuolet, ennen kuin hiihtämässä käydessäni tajusin järkyttyneenä kesken kaiken, että suksisauvan tarraosa on tarttunut kiinni hiuksiin. En ollut kovinkaan vaikuttunut asiasta, kun yritin hiihtää menemään, vaikka suksisauva (ja tietenkin myös käsi, joka oli lujasti kiinni siinä) roikkui itsepintaisesti korvan yläpuolella.

Suksisauvakin lähti pois.
Samoin kuin tuppo hiuksia.

Jouluun on tasan kymmenen päivää! Aika menee ihan kauheaa vauhtia, enkä tosissani enää jaksaisi edes odottaa jouluaattoon. Toistaiseksi olen ollut aivan fiiliksistä joulusta joka vuosi. Se on vain tosi kiva.

Koska tykkään joulukoristeista.

Olin jo pitkään ehtinyt miettiä, että voisi meidänkin lukion aulaan lopulta laittaa sen joulukuusen, nyt kun vielä ehtii, kunnes biologian ope käveli kuin tilauksesta meidän ohi välitunnilla ja sanoi, että voishan sen joulukuusenkin tähän laittaa.

Niinpä me lähdettiin (minä ja kolme kaveria) biologian open johdolla hakemaan kuusta varastosta.

Ja sitten tapahtui kauheita kun mun koko lukioajan kestänyt porrasfobiani kävi toteen.
Joka kerta vessaan mennessä mietin, että ”Milloinhan se päivä tulee kun kompastun ja pyörin nämä portaat alas?”. Ja joka kerta olen selvinnyt.

Valitettavasti onni ei jatku ikuisuutta, ja puolessa välissä matkalla alas portaita liukastuin/kompastuin ja loppumatkan alakertaan luisuin enemmän ja vähemmän selälläni.

Tein suuren vaikutuksen kaikkiin paikalle olleisiin.
As always.

Olen myös erittäin ylpeä siitä, että olen selvinnyt jo kahdesta koeviikosta! Keskinkertaisesti tosin, mutta se oli silloin kun en vielä ollut motivoitunut (ts. nyt teen läksyjä koko ajan!). Suurin ylpeydenaiheeni oli tietenkin pitkän matematiikan Todennäköisyys ja tilastot -kurssi, jonka kanssa tappelin koko jakson osaamatta tehdä läksyjä melkein koskaan. Lopputulos: kokeesta 9-.

Sain hikarin maineen.
Kuin myös valehtelijan.
Ja nyt ihmiset luulee, että osaan matikkaa.

Oli myös ilo kuulla, että englannin numero nousi yhdeksästä pyöreään kymppiin. Olin silti tunneilla aina ihan kujalla. Ja säikähdin joka kerta kun mua pyydettiin vastaamaan.

Ärsyttää aivan erityisen paljon se, että nyt kun lopultakin on tarpeeksi lunta hiihtää, niin lämpömittarit ulkona räksähtelee ja halkeilee pakkasen takia. No, ainakin melkein. Mulla meni koko viime talven hiihtämiset aivan ohi, koska ei ollut luntakaan kovin kummoisesti. Sitä edeltävänä talvenakin olin hävettävän laiska hiihtämisine. Ts. siitä on kohta kolme vuotta kun viimeksi hiihdin niin kuin yleensä hiihdän.

Ei ihmekään jos ei enää pysy suksilla pystyssä.

En kyllä pysy pystyssä edes kahdeksanjalkaisella tukikehikolla, joka on ruuvattu maahan ja sidottu muhun kiinni hinausköysillä.

Koska en ollut paikalla kun pystyssä pysymisen jaloa taitoa jaettiin.

Ja koska valitettavasti en ollut paikalla myöskään silloin, kun säilömuisti kehiteltiin, tämä jää nyt tähän.





-Jenni

We Wish You a Merry Christmas !

Käytin juuri kokonaisen lauantain tekemättä mitään, joten ajattelin että nyt voisi olla oikea aika päivittää vähän blogiakin. Saan koko ajan kuulla haukkuja kun en kirjoita mitään uutta.

Muistan tosi hämärästi kaikkea mitä viime päivityksen jälkeen on tapahtunut, mutta eiköhän tämä tästä kun pääsen vauhtiin ja muistelemaan mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä. Niin että here we go.

Nyt on koulussa toinen jakso ihan loppusuoralla, eikä voi oikeasti tajuta kuinka nopeasti aika on mennyt ! Vasta oli koeviikko ja nyt on taas ja kohta on joulu ja sitten wanhat ja sitten pääsiäinen ja sitten kesäloma ja kohta kirjotan itekin ylioppilaaksi. Huhhuh. Nyt saattaisi tosiaan olla se aika kun kuuluu alkaa kunnolla tekemään töitä koulun eteen. Itse asiassa voisin sanoa, että on jo tullut aloitettua. Teen läksyt melkein aina ! No, yhteiskuntaopista en nyt kehtaa sanoa mitään, koska en todellakaan osaa sanoa mitä tunnilla on tehty. So far kaikki tunnit on menny takapenkissä hekottamiseen ja kuumimpien juorujen vaihtamiseen. Lupaavalta siis näyttää.

Enkun tunnit nyt on mitä on, en valitettavasti jaksa edes kuunnella ja se näkyy :D Jään vähän väliä kiinni tuijottamasta pihalle kun yhtäkkiä pyydetään vastaamaan kysymykseen ja itsehän en siis edes tiedä mikä kirja saatika mikä sivu. Hyvin on kuitenkin mennyt, sanakokeissa ei mitään ongelmaa, kirjoitelmasta melkein täydet ja ei niissä tehtävissäkään vaikeuksia. Kielioppisäännöistä en tajua tuon taivaallista, kuulokorvalla mennään. Kerran sain myös enkun tunnilla selitellä siitä, miten uskonnollisuus näkyy amerikkalaisessa elämäntyylissä. Minulla on kuulemma amerikkalainen aksentti, mistä lie johtuu :>

Viime viikonloppuna oltiin Rovaniemellä Jokivalkeissa lukion kuvataideryhmän kanssa. Piti siis tehdä puusta/oljista/kankaasta/muusta palavasta sellanen ”veistos” aiheella ”Kalastusvälineet ennen ja nyt”. En tajunnut rakentamisesta ja muusta tuon taivaallista, joten tyydyin sitten solmimaan pajunoksista kalansuomuja sillä välin kun pojat rakensi kalan ja virvelin ja teki muutenkin melkein kaikki muut, hah. Lauantaina sitten lähdettiin heti aamusta kaloinemme Rovaniemelle ja siellä sitten pistettiin luomus pystyyn rannalle ja lähdettiin viettämään vapaa-aikaa siihen asti, että ne illalla pimeässä poltettaisiin. Kaupungilla kiertelyä jeeeeee.... Paitsi että oli pyhäpäivä ja melkein KAIKKI paikat kiinni. Auki oli vain R-Kioski ja pari ruokapaikkaa, joissa piti yrittää saada kulutettua KUUSI tuntia ! Kierreltiin R-kiosk(e)illa, kierreltiin kaupungilla, istuttiin melkein kolme tuntia pizzeriassa syömässä ja sitten kierreltiin vähän lisää. Olisi saattanut olla siedettävämpää jos ei olis ollut pakkasta melkein kymmenen astetta.




Meidän kala oli sitten ihan etummaisena niistä kaikista veistoksista ja poltettiin ensimmäisten joukossa. Valitettavasti joku materiaaleista oli erittäin savuavaa sorttia ja kalan palaessa tuprahteli taivaalle atomipommin kaltainen savusieni -pilvi, joka tietenkin peitti näkyvistä kaikki muut taideteokset. Mutta tietenkin oli pääasia, että meidän hieno kala näkyi kaikille :---D

Viime aioina on tullut testattua ja todettua kaikenlaista. Esimerkiksi se, että kauhuelokuvat ei välttämättä ole se paras mahdollinen ajanviettotapa minulle. Ei, vaikka olisi maailman pliisuin elokuva, joka ei pelota ketään.

Katsottiin Paranormal Activity, josta puolet meni siinä kun kuuntelin peiton alla selostusta elokuvan tapahtumista. Lisäksi sain kaihean säikähdyskohtauksen jostain ihan tyhmästä kohdasta ja sain siitä hyvästä kannettavan päähän.

Seuraavaksi katsottiin Ottolapsi, joka oli paljon parempi ja aiheutti vielä kauheampia säikähtämisiä (lähinnä kaiketi minun osaltani). Olin aivan vainoharhainen jo ennen kuin alotettiin elokuvan katsominen ja senpä vuoksi säikähdin hillittömästi niinkin tavallista asiaa kuin juoksevaa lasta. Kerran säikähdin jotain ihan kauheasti ja seuraavaksi tulikin läppääri mun naamalle. Lasithan siinä meni vinoon ja oli pakko pysäyttää elokuva, että sain käydä pesemässä ja oikaisemassa ne :---)

Katsottiin myös One Missed Call, jota pelkäsin ihan sen takia, että pelkään kaikkea. Olen ihan kaunistelematta huonointa kauhuelokuvaseuraa, jota toivoa voi, koska pelkään melkein KAIKKEA. Sain elokuvan jälkeen kuulla saarnan siitä, että hypin viattomien ihmisten syliin ja säikäyttelen niitä ihan turhaan! Ei enempää kauhuelokuvista, kiitos.

Sain myös oikean ajokortin tässä joku aika sitten ! Kävin hakemassa sen, mutta valitettavasti se oli sitten ihanan pyöräni viimeinen reissu :( Onnistuin hajottamaan sen katsastusaseman pihaan kun siitä katkesi joku osa ja melkein päädyin kyntämään hiekkatietä nenällä. Onneksi kuitenkin säilytän aina tasapainon niin hienosti (tästäkin toki voidaan olla montaa mieltä).

Viimeaikoina on tullut käytyä läpi Amerikan valokuvia ja haikailtua takaisin New Yorkiin valokuvaamaan ja Floridaan Disneylandiin kiertämään ja High Schooliin softballia pelaamaan. Kaikkein eniten kuitenkin tällä hetkellä houkuttaa se New York, joka on todellakin ilo silmälle ja järjestelmäkameralle (joka valitettavasti oli Suomessa silloin kun itse olin kaupungissa).




Siinä Amerikkaa muistellessani tajusin myös, että ”Hei, kohtahan on marraskuu ja alkaa taas National Novel Writing Month!”. En ole koskaan aikaisemmin osallistunut, mutta nyt päätin siihenkin alkaa ja muistella samalla Amerikkaa. Päädyin sitten kirjoittamaan tytöstä, joka JOUTUU muuttamaan Nevadan Carson Citystä New Yorkiin, mutta toistaiseksi menee aika heikosti. Tätä menoa ei tule kasaan edes puolia tarvittavasta sanamäärästä. Pitänee kaiketi vaihtaa aihe ja yrittää saada kasaan vielä puolet, siihen ehkä saattaisi vielä hyvällä tuurilla olla mahdollisuudet. Tai sitten ei, ellen halua hylätä muuta elämää, hah.

Kirjoittamisen huono menestyminen johtuu kai osittain siitä, että päätin osallistumisesta päivää ennen NaNon alkamista ja aiheen päätin siinä samalla kun avasin Wordia tietokoneella marraskuun ekana päivänä. Ehkä ensi vuonna sitten mennään paremmalla suunnittelulla ja saadaan vähän enemmän aikaan.

Täällä on nyt kivasti pysynyt lumikin maassa ja tällä hetkellä taitaa olla pakkasta yli kymmenen astetta. Lunta on tullut odotettua kuin kuuta nousevaa sen vuoksi, että en koko viime talvena päässyt hiihtämään kuin ehkä kahdesti (ja niistäkin toisella kerralla katkesi suksisauva kun kaaduin mäessä, joka ei oikeasti varmaan edes ollut mäki). En voi tajuta ihmisä, jotka ihoaa hiihtämistä, sehän on just kaikkein parasta talvessa ! Samoilla suksilla olen mennyt jo siitä asti kun olin 12 (koska ilmeisesti se oli aikaa, jolloin kasvu pysähtyi pysyvästi :D), tosin toissatalvena sain uudet suksisauvat kun hiihdin ylämäkeen, kaaduin ja toinen sauvoista katkesi :D Lämmöllä olen täällä muistellut kaikkia niitä hiihtoreissuja kun olen löytänyt itteni istumasta keskellä metsää lumihangessa kun alamäessä on latu hajonnut ja heittänyt metsään. Tietenkin sitäkin on tullut tehtyä, että kuntovihkon kohdalla kaadun ja lyön pään siihen laatikkoon, samoin kuin sitä, että ihan rauhassa hiihtelen ja yhtäkkiä järkytyksekseni tajuan makaavani naamallani keskellä latua, vaikkei mitään syytä kaatumiselle ollut. Mielenkiinnolla nyt sitten odottelen, että mitä tästä hiihtämisestä puolentoista vuoden tauon jälkeen tulee :)

Joulua odotan kuitenkin enemmän kuin mitään ! Haluan vain päästä laittamaan minijoulukuusen tähän pöydälle, koska joulukuuset on ihania. Haluan myös, että ihmiset laittaa jouluvaloja pihoille ja jossain vaiheessa alkaa tulla joulukuusiakin ja joulu on vain niin ihana. Ja jouluruuat, voi että !

Se niistä kaikista hyvistä lupauksista

Tällä viikolla suunnitelmat keskiviikolle, torstaille ja perjantaille oli seuraavat: piirrä korttia, käy lenkillä, jaksa tehä läksyt ja jos jää aikaa niin jotain hyödyllistä. Kaikki nämä hyvät ja kehittävät suunnitelmat kuitenkin kaatui siihen kun kömmin illalla seitsemän jälkeen hiukset pystyssä ylös päiväunilta ja totesin, ettei tässä enää ehdi muuta kun koneella istua ja siinähän se viikko sitten hujahtikin.

Mutta uutta yritystä kehiin nyt kun LOPULTAKIN alkoi se kauan kaivattu syysloma, jonka aikana nukun luultavasti enemmän kuin laki sallii. Itse asiassa mietin jo nukkumaan menemistä, mutta tulin kuitenkin järkiini kun tietokoneen kello vielä kolmannenkin peräkkäisen vilkaisun jälkeen itsepintaisesti ilmoitti, että se on vasta vähän yli yhdeksän.

Mietin sitten, että voisin kai aivan hyvin hoitaa alta pois blogin päivittämisen, joka kuului viime viikon to-do -listaani (täytynee myöntää, että sillä viikolla toteutui ainoastaan don't-do-these -lista).

Voisin vaikka heti alkuun ilahduttaa kaikkia kertomalla inssistä, joka meni kuin menikin läpi huolimatta siitä, että menetin monen yön yöunet sitä miettimällä !

Inssi oli siis maanantaina, 4.10 ja edeltävänä päivänä jännitys kasvoi niin pahaksi, että aloin huomata kaikenlaisia neuroottisia piirteitä itessäni. Esimerkiksi aina kun erehdyin katsomaankaan tietokoneeseen päin kävin kirjautumassa ajonettiin ja harjoittelemassa teoriakoetta varten ja vaikka meni harjoituskoe läpi virheittä harjoittelin vähän lisää ”varmuuden vuoksi”.

Maanantai aamuna heräsin ihan kauhusta kankeana enkä edelleenkään tajua miten onnistuin uskonnon kokeesta selviämään. Kun kymmeneltä lopulta pääsin lähtemään luokasta ja suuntasin suoraan pihalle, missä autokoulun opettaja odotti jo autoineen mun viimeistä ajotuntia varten. Täytyy sanoa, että se ajo tuli erittäni tarpeen, koska sen aikana sain kämmäillä ihan sydämeni kyllyydestä. Onnistuin mm. pysähtymään keskelle tietä 80km/h nopeusrajoutusalueessa jalankulkijaa väistäessäni ja sain huomauttelua siitä, että yritin lähteä liikkeelle nelonen päällä. Peruutuksessa luikertelin vähän miten sattuu ja risteykset kaahailin kaikkea muuta kuin oikeaoppisesti.

Katsastusasemalla minut sitten tungettiin pieneen huoneeseen tietokoneen kanssa teoriakoetta varten. Jännitin varmaan enemmän kuin olisi ollut tarvekaan ja olisin luultavasti tehnyt niitä paria harjoituskysymystä hamaan loppuun saakka ellei kone olisi lopulta ilmoittanut, että nyt vois olla aika jo aloitella teoriakoe. Parin kuvan kohdalla tajusin väärän vastauksen heti kun olin painanut nappia ja pari railakasta kirosanaakin siinä pääsi lipsahtamaan kun tuntui, ettei näin heikolla suorituksella pääse läpi ei sitten mitenkään. Läpi meni kuitenkin ja siinä helpottuneena nielin purkankin kun konttasin ulos huoneesta ja sain ohjeet, että tunnin päästä takaisin inssiajoa varten.

Päätin sen tunnin käyttää pyörähtämällä kotona kun siinä lähistöllä satuin olemaan. Yritin katsoa telkkaria, mutta sieltä tuli vain Zumba mainos ja keskittyminen oli nollassa. Sain melkein sydänkohtauksen kun puhelin soi ja oudosta numerosta soitettiin. Kävi kuitenkin ilmi, että puhelu tuli pankista ja minut haluttiin sinne jossain vaiheessa selvittelemään jotain tilijuttuja. Rakkaan puhelimenin rakas akku meni tietenkin loppumaan aivan kesken puhelun ja nolona soitin sitten takaisin toimistolle ja sovittiin asia loppuun.

Sen jälkeen sainkin sitten melkein juosta takaisin katsastusasemalle, koska puhelu kesti yllättävän kauaa. Kun pääsin sinne, minut tungettiin saman tien autoon odottamaan ja vähän aikaa kun siinä olin hermoillut päässä pelkästään ”tasa-arvoisessa väistä oikealta tulevia, etuajo-oikeutetulla tiellä väistä vastaantulevia vasemmalle kääntyessä” ja muuta yhtä hyödytöntä ja olin valmis lähtemään karkuun kun inssi istahti autoon.

Pikaisesti käytiin läpi pari perusasiaa, sain ensimmäiset ohjeet ja sitten vain kädet täristen liikkeelle. Tein korostetun huolellisesti kaikki jutut, käätelin päätä kuin pieni pöllö, kurkin peileihin, hidastin risteyksissä ja laitoin vilkun päälle niin hävettävän aikaisin, että kun lopulta käännyin ja vilkku naksahti pois päältä, sekä minä että inssi herättiin jonkinlaisesta hypnoosista kun tik-tok-tik-tok-tik-tok -ääni yhtäkkiä loppuikin.

Ensimmäisen kerran sekoilin heti alkumatkasta jännityksissäni, mutten onneksi niin pahasti, että virhettä olisi napsahtanut. Inssi sanoi, että kääntyisin seuraavasta tienhaarasta vasemmalle. Panikoiduin, laitoin vilkun OIKEALLE ja panikoiduin hieman lisää kun en nähnyt missään oikealle kääntyvää tietä. Inssin rauhallinen toteamus palautti mut takaisin maanpinnalle: ”Niin että VASEMMALLE tuolta kaukana olevasta käännöksestä”. Nolona laitoin vilkun pois päältä, ajoin jäljellä olevat kolmisen sataa metriä ja käännyin vasemmalle.

Inssiin kuului myös pieni pätkä maantieajoa. Ajettiin Rovaniemen suuntaan 100km/h nopeusrajoitusalueella. Näin jälkeenpäin olen moneen kertaan huokaillut helpotuksesta sitä, etten silloin ajanut kuin n. 90km/h. Olin nimittäin juuri päässyt hyvään vauhtiin, saanut viitos vaihteen päälle kun inssi toteaa, että käännytään sitten tuossa seuraavalla pysähdyspaikalla ja palataan takaisin. Pysähdyspaikka tuli sitten aivan yllättäen kohdalle, löin jarrut pohjaan ja väänsin vaihteita melkeinpä suoraan viitoselta ykköselle samalla kun siinä rytäkässä vielä muistin viime hetkellä laittaa vilkunkin päälle. Nolona tein vaaditun U-käännöksen, palasin tielle, katsoin taustapeiliin ja huomasin, että takaa tulee auto joka ei varmasti ajanut ainakaan alle nopeusrajoitusten. Kiroilin siinä sitten itsekseni etten ollut huomannut autoa ja voin vaikka vannoa, että siltä P-paikalta ei kukaan ole koskaan lähtenyt niin kovaa vauhtia. Se kiihdytys oli sarjassaan ”maantiet rullalla” -kiihdytyksiä ja vitonen oli silmässä alta aikayksikön. Inssikin sieltä sitten kaivautuin ylös penkin selkänojan pehmusteista, joihin oli kiihdytyksen aikana uponnut luultavasti kokonaan.

Kun lopulta sain käskyn ajaa takaisin katsastusasemalle olin niin helpottunut, että vetäisin VIIMEISEN risteyksen niin iloisesti leveäksi, että olin hävetä silmät päästä ja nolona mumisin, että taisipas se vähän levitä, hehheh.

Läpi meni kuitenkin kuulemma kevyesti ja paperissa oli merkintä, että suoriuduin keskivertoa paremmin nopeuden säätelystä ja vuorovaikutuksesta maantieajon aikana. Virheitä ei yhtään.

Illalla sitten heti taidot koetukselle ja meinasi jäädä ikuiset traumat, huh. Lähdettiin illalla, pimeällä tietenkin, isin vanhahkolla lava-autolla ajelemaan pienelle, syrjäiselle hiekkatielle, missä ei KOSKAAN kulje kukaan. No, kuinkas kävikään? Tien kapeimmassa kohdassa tulee vastaan toinen auto ! Panikoiduin, koska unohdin sillä samalla hetkellä kaikki auton käyttöön liittyvät seikat. Isi käski laittaa lyhyet valot päälle ja kriisi oli valmis. En muistanut siinä paniikissa mistä valot saa lyhyeksi. Väänsin sitten paniikissa lähintä vipua, käännäytin samalla ohjauspyörää niin, että hurautettiin penkan puolelle, säikähdin siitä sitten niin, että nykäisin vähän aikaisemmin pohjaan painamani kytkimen ylös niin, että auto sammui. Samalla onnistuin vipua vääntämällä saamaan kaikki ajovalot pois päältä ja vilkut päälle.

Istuin siinä sitten ihan mykkänä ja päässä pyöri vain, että vastaantulija luultavasti luulee minun nyt olevan jonkin sortin hullu, koska kohdalle tullessa ajoin ojaan, sammutin auton, laitoin valot pois ja väänsin vilkut päälle. Hävetti. Mutta ei tästä sen enempää, se tapahtui aikana, jolloin en osannut vielä ajaa, heha. Muistelkaamme tätäkin sitten joskus lämmöllä.

Koulussa on tietenkin alkanut jo uusi jakso ja pakko sanoa, ettei tämän parempaa jaksoa ole tullut vielä lukion aikana vastaan! Vapaatuntejakin on kuusi, mikä on varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi olen erittäin tykästynyt tämänhetkiseen luokkaani ja aikaisemmat harmittelut luokan vaihtamisesta on jääneet pois kuvioista jo kauan aikaa sitten :)

Enkun tunnit alkoi taas tässä jaksossa ja niinhän siinä kävi aivan niin kuin ajattelinkin. Kielioppisääntöjen osaamisesta ei ole rippeitäkään jäljellä ja kuulopohjalta mennään. Toistaiseksi en kuitenkaan ole kohdannut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja sanat tarttuu ihan uskomattoman helposti päähän niin ettei sanakokeisiinkaan onneksi tarvi paljon lukea. Tähän mennessä olen tehnyt ainoastaan sellaisen havainnon, ettei mun ja open sanavalinnat lauseita käännettäessä (suomesta enkuksi ofc) kohtaa juurikaan, mistä lie johtuu :D

Yhteiskuntaopista sen verran, että se voisi mennä vaikkapas näin alkuun sinne, mistä ne Chilen 33 kaivosmiestä juuri kiskottiin ylös.

Kuviksentunneille palattiin taas ja juuri kun olin ehtinyt toivoa, ettei savitöitä ainakaan tehtäisi, huomasin istuvani luokassa jumalattoman kokoinen punasavipallero edessäni pöydällä. Siitä sitten piti muotoilla jotain, mitä olen saanut saaliiksi luonnosta. Loman jälkeen sitten palaillaan takaisin asiaan ja ehkä pääsen maalaamaan leppäkerttupatsaani kun muut värittelee linnuilleen riemunkirjavia pyrstöjä. Yksi työ on kuitenkin piirustus/maalaus ja sen parissa olen viihtynyt paremmin kuin hyvin, vaikka aihe ei niin kovin helppo ollutkaan. Lisäksi tekniikka on ihana: mustetta ja venäläisiä vesivärejä! En ollut aikaisemmin kokeillut noita venäläisiä vesivärejä (jotka taitavat itse asiassa olla akvarellit), mutta nyt yritän selvittää, mistä sellaiset saisi ostaan, niillä on ihana maalata!

MAA on edennyt todennäköisyyksiin ja tilastoihin saakka ja inhoan tätä kurssia aivan täysin sydämin enkä jaksa odottaa, että se loppuu. Viime vuoden math team classini nimittäin sisälsi juurikin näitä kahta aihealuetta ja se oli kau-he-aa.

Kemian tunnilla porskuttelen eteenpäin tasaisen tietämättömänä metanolien ja bentsoehappojen ominaisuuksista ja reaktioista muiden aineiden kanssa yrittäen samalla selvitä osittain päällekkäin menevästä biologian kurssista, joka käsittelee ihmisen biologiaa.

Myös vanhojentanssit alkaa tässä jaksossa ja näillä näkymin tarvittaisiin ainakin se yksi ihminen lisää sinne, että jokaiselle olisi pari.

Ja tietenkin kaikkien suosikki, liikunta. Muutama viikko loman jälkeen on edessä lihaskuntotestit, niitä kauhulla odotellessa. Viime tunnilla pelattiin kuitenkin jalkapalloa ja vaikka en kaatunutkaan, onnistuin kuitenkin astumaan pallon päälle ja tekemään melko taidokkaankin piruetin, sekä potkaisemaan pallon maalin sijaan takana olevien kahden puuseinän väliin, joiden väliin jäävä rako oli about yhtä leveä kuin se jalkapallo.

Metsäjalkapalloakin sillä samalla tunnilla kokeiltiin ja kaikista odotuksistani huolimatta en kompastunut. Sen sijaan LIUKASTUIN kun astuin sammaleen päälle. Sen jälkeen kun kädet oli jonkin aikaa kulkeneet ympäri erittäin laajaa liikerataa jouduin antamaan periksi ja sitten kömminkin jo ylös kuopasta, jonne olin selälleni onnistunut sukeltamaan.

Mutta nyt.... voisi olla aika lähteä nauttumaan lomasta: NUKKUMALLA.

Luultavasti tässä käy niin kuin aina ennenkin: tylsää on jo huomenna, mutta onneksi olen vakaasti päättänyt pitää kiinni suunnitelmistani ja katsoa kaikki Harry Potter -elokuvat, kolmea ensimmäistä en olekaan nähnyt sen jälkeen kun meltä muutama vuosi sitten lopultakin hajosi se VHS-laite, sillä kyseisiä elokuvia en DVDllä omistanut. Nyt minut kuitenkin pelastettiin pulasta ja huomenna olisi tarkoitus ainakin aloitella Viisasten Kiveä.

Ja kohtahan tuleekin jo eka osa seitsemännestä kirjasta, pitää päästä se sitten katsomaan :> Lähteekö joku kaveriksi (ettei tarvitse hävetä odottamattomia hilpeyden puuskia ja yrittää tukahduttaa naurua laittamalla irtokarkkipussi päähän)?

Myös kirjoittamista olin ajatellut kokeilla kunnolla näin pitkästä aikaa, mutta epäilen, että se taitaa siihen kokeilemiseen jäädä. Minusta ei kuulemma ole edes runoilijaksi, näin sain kuulla kun esitin runoni, jonka yksi kohta käsittelee panda-paran matkaa puunoksalta varvikkoon. En myöskään saanut kannatusta idealle, että kirjoittaisin syntymäpäivärunon, en kuulemma ole tarpeeksi kyvykäs sellaiseen. Että hatunnosto niille, jotka nämä runouden salat taitaa. Itsehän en edes osaa tulkita runoja ja lukion ekalla tehtävää runoanalyysiä varten jouduin googlettamaan melkein jokaisen rivin selityksen erikseen, että sain aikaan vaaditun pituuden.

Nukkuminen voisi kuitenkin nyt olla aika must.

-Jenni

Aina sitä jotaki lukee

Mistä sitä oikein kirjoittaisi?
Ikuinen ongelma siihen saakka, että saa ensimmäisen lauseen paperille. Sen jälkeen ei loppua näy.

Koska totesin jo, että on ihan turhaa yrittää alkaa muistelemaan kaikenlaista tapahtunutta aikavälillä 17.9-2.10 päätin, että laitan vain kaikki mitä mieleen tulee eikä yhtään enempää eikä ainakaan aikajärjestyksessä. Jep.

Vois vaikka todeta, että hälyttävästi hupenee nuo ajotunnit, enää yks vajavainen jäljellä ennen inssiä ja fiilikset on tällä hetkellä ne, että pelottaa niin ettei enään edes pelota.Minut tuntien kämmään inssin niin pahasti, etten kehtaa enää tällä paikkakunnalla asuakaan tai sitten kämmään niin helpon asian kanssa, etten myöskään kehtaa täällä enää naamaa näyttää. Esimerkiksi aiheutan ketjukolarin keskellä ison citymme keskustaa tai stressaantuneena ajan 40km/h rajoitusalueella 60km/h ja vasenta kaistaa. Sitten ylpeänä kerron eksoottiset syyt pomppaamiseen.

Olettaen tietenkin, että arvausonneni kääntyy ja veikkaus menee läpi.

Nyt voin myös ilokseni ilmoittaa, että koeviikko on alkanut ja puoliväliin asti edennyt ! Ensimmäisenä äikän koe, johon en tapani mukaan vaivautunut lukemaan kielioppisääntöjä ja tapani mukaan poltin käämit kun en osannut perustella miksi alibi kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Sen jälkeen sitten kirjoitin erittäin kriittisen lukijavastauksen erään lehden artikkeeliin ja se kaikki patoutunut piikittely tuli ihan suoraan sydämestä ! Mielessä kävi jo kriitikon ammatti, mutta luovuin siitä sitten melko pian. Loppuhuipennuksena tuhersin selostuksen pelikonemainoksessa käytettävistä mainostamisen keinoista ja tyytyväisenä kokeen loppumisesta kiikutin vastauspaperit pöydälle, katosin luokasta ja vaelsin ruokalaan syömään ties mitä.

Torstaina odottikin sitten kauan pelätty ja kammoksuttu fysiikan koe. Stressitaso oli yhtä ylhäällä kuin Antarktis on etelässä ja MAOL oli pöydällä levällään jo melken ennen kuin konseptejakaan oli jaettu. Siinä vaiheessa kun tehtäväpaperi lätkäistiin eteen, yritin jo kiivaasti paniikin kasvaessa muistella mitä s, v ja t meinaa kaavassa s=vt. Meinasi fyysikon ura katketa ensimmäiseen kokeeseen kun hermostuksissani luin sen sataan kertaan tajuamatta edes mitä kysyttiin. Sitten kun lopulta olin selannut MAOLin liikeyhtälöt sun muut kaavat läpi kahdeksaan kertaan ja luin tehtävän rauhallisemmin onnistuin lopulta tekemään sen. Siinä vaiheessa kuitenkin kun olin enemmän ja vähemmän onnistuneesti suoriutunut koko ensimmäisestä tehtävästä ja toisestakin c) -kohtaa lukuunottamatta tajusin järkyttyneenä, että aikaa oli mennyt jo puoli tuntia. Tuli elämää minuunkin ja piirtelin ja kirjoitin liikeyhtälöt sellaista kyytiä, etten edes uskonut moiseen kykeneväni. Lopulta palautin epämääräisen ryppään koetehtäviä sekä yhden arveluttavan näköisen ja kokonaisen sivun mittaisen laskutehtävän, hiivin vessaan ja ilokseni huomasin, että jakaus oli kokeen aikana siirtynyt ainakin sentillä sivummalle ja hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan, myös niihin, joita ei ole vielä määritelty.

Huhun mukaan kuitenkin pojat ja Jenni on päässeet fysiikan kokeen läpi. Olen hyvin otettu joka kerta kun joku huomaavainen puhuu meidän 12 pojasta sekä minusta muodostuvasta fysiikan ryhmästä yleisnimityksellä ”pojat”.

Vektoreista selviydyin perjantaina ennätysvauhtia ja kävelin ulos luokasta jo vähän yli kymmenen harmitellen, ettei taaskaan tullut luettua niitä, mitä kysyttiin. Vaikka tietenkin osasin kaikki muut. Kokeessa kuitenkin onnittelin itseäni siitä, että olin tajunnut opetella jakosuhdevektorin.


Haluan kaupunkin kuvaamaan.

Alunperin oli tarkoitus, että tämä viikonloppu on joko tosi rentouttava tai sitten erittäin opiskelupainotteinen. Toistaiseksi sitä ei vielä kuitenkaan voi luokitella kumpaankaan. Ainoa konkreettinen hyöty tästä viikonlopusta on ollut se, että opin mm. ameban olevan jotain aivan muuta kuin kala ja virtahevon kävelevän sorkilla kavioiden sijaan. Lisäksi syvällisten tutkimusten tuloksena on selvinnyt, että en ole saunan kestävää tyyppiä. Voin istua lievässä lämmössä korkeintaan 15 minuttia jos pystyn sinä aikana kaatamaan niskaan vähintään viisi löylysankollista vettä sekä juotavaksi tarkoitetun jääkylmän veden. Sen jälkeen istun koko illan tyrmässä ympyröiden ja pienten peliukkojen pomppiessa silmissä.

Nukkumista olisin todellakin kaivannut, mutta sekin yllättäen jäi erittäin vähälle.
Perjantaina nukuin kyllä vahinkopäikkärit kun vaatteita keräämään lähtiessä istahdin sängylle levähtämään ja heräsin tuntia myöhemmin laahaaviin askeliin takkahuoneesta. Sen jälkeen hipsin yökylään niin kuin oli tarkoituskin ja ilta meni enemmän ja vähemmän leppoisassa ilmapiirissä palapeliä kasaten.

Facebookissa pistäydyttiin illalla vähän virittelemässä sosiaalista elämää, mutta se oli vain hetkellistä ja jo siinä vaiheessa olin ainakin ite siinä tilassa, että nukkuminen olis ollut enemmän kuin tarpeellista.

Aamulla onnistuin heräämään 7:30, mtä en tee edes kouluaamuina. Yritin jonkin aikaa nukahtaa uudestaan, koska en tuntenut minkäänlaista pakottavaa tarvetta lähteä vaeltamaan vieraana ympäri taloa ja mahdollisesti säikyttää ihmisiä henkihieveriin istumalla hiukset pystyssä keittiössä rähisemässä palapelille. Niinpä sitten vietin rattoisat viisi tuntia lukien kirjaa.

Kirjan lukemisesta siirrytäänkin sulavasti Tuntemattomaan sotilaaseen.
Häpeäkseni joudun myöntämään, että 160 luetun sivun jälkeen en kerta kaikkiaan tuntenut kykeneväni lukemaan enempää, koko lukemisesta oli mennyt makun kun se oli pakollista. Kirjoitin esseet, palautin kirjan ja pari päivää myöhemmin hain isin kirjakaapista kirjan ja jatkoin tyytyväisenä lukemista siitä mihin olin jäänytkin eikä ollut enää ollenkaan inhottavaa. Vaatimaton tavoite on lukea kirja itsenäisyyspäivään mennessä ja lopultakin katsoe se elokuva alusta loppuun samalla istumalla. Nyt voin sanoa elokuvan katsoneeni, joskin vei 16 vuotta ennen kuin sain KOKO elokuvan katsottua. Tähän saakka joulutorttujen leipominen on yllättäen vienyt kaiken huomion, vaikka normaaliolosuhteissa en viitsisi vauvautua senkään vertaa, että hakisin torttutaikinan pakkasesta sulamaan.

Tästä koulussa luettavista kirjoista voisinkin oikeastaan siirtyä hetkeksi muistelemaan mitä kaikkea sitä tulikaan lukion ekalla pakon edessä luettua.

Ensimmäinen taisi olla vapaavalintainen kirja. Tai ainakin melkein. Ryhmätyö sekin taisi olla, jokainen ryhmä sai eri genren (yritin vaikka kuinka kauan keksiä suomen kielistä sanaa, mutta jos tain syystä ei tärpännyt ?) ja siihen liittyen piti valita kirja. Olin ryhmässä, jonka piti lukea fantasiakirjoja ja saman tien huomasin seisoskelevani luokassa kädessä ensimmäinen osa Taru sormusten herrasta. Hyvä idea ? No, ei oikeastaan. Olihan se ollut suunnitelmissa lukea nekin kirjat, mutta ei nyt ehkä ihan tässä yhteydessä. Kiinnostus lopahti jo ennen kuin alotin ja niinhän siinä kävi, että edellisenä iltana luin hutaisten joka viidennen sivun ja kirjasta ja yritin kasata listan siitä, millä tavalla fantasiakirjoille tyypilliset ominaisuudet tulee esille kirjassa. Tuskallista, sanoisinko.

Seuraavaksi oli vuorossa näytelmä. Vihaan näytelmiä yhtä paljon kuin runojen kirjoittamista (mutta siitä lisää myöhemmin) ja ainut näytelmä, jonka tarjolla olevista olisin jaksanu edes yrittää lukea kunnolla oli Hamlet. Valitettavasti Hamlet oli erittäin suosittu enkä itse asiassa tainnut ehtiä nähdä yhtäkään niistä kirjoista ennen kuin ne oli jo hävinneet siitä pöydältä :---D Niinpä jouduin tyytymään Anton Tsehovin Kolmeen sisareen. Ja voi luoja sitä kauheutta, vieläkin menee kylmät väreet kun muistelen sitä näytelmää. Luin sen läpi, luin open antamat kysymykset ja tajusin, että en edes muista yhdenkään henkilön nimeä. Eipä siinä auttanut kuin lukea näytelmä läpi uudestaan. Kokeilin katsoa kysymyksiä uudestaan ja huolimatta siitä, että jonkun nimen jo tunnistin, en todellakaan osannut vastata edes helpoimpiin kysymyksiin. Niinpä sitten meditoin aikani ja luin näytelmän läpi kolmannen kerran. Sen jälkeen sain rustattua hieman ontuvat vastaukset ja kun lopulta sain palautta kirjan päätin, että en aio enää koskaan katsoakaan siihen päin.

Kolmas – ja viimeinen – lukukokemus oli ainut siedettävä: novellikokoelma. Vietin tässä juuri hyvän tovin yrittäen muistella mikä ihme oli mun lukeman novellikokoelman nimi, mutta en vain muista ! Hassuinta tässä on se, että vaikka tämän lukeminen oli kivointa, muistan tästä kaikkein vähiten, haha. Muistan kirjan ensimmäisen novellin, joskaan en sen nimeä varmuudella. Joku Arizona se kai oli. Tehtävänä oli jälleen kerran kysymyksiä, joiden avulla piti pitää esitelmä jostain novellista (kai? miksi en muista mitään?!). Ilokseni voin nyt kertoa, että en edes muista minkä nimistä tai mistä kertovaa novellia esittelin ! Esitelmät oli ryhmissä, joista varmaan kaikkissa oli eri määrä ihmisiä, hah. Itse esitelmästä muistan niinkin paljon, että seisoskelin siellä luokan edessä kuuntelemassa esitelmää novellista, jota en ite lukiessa edes tajunnu (miksi tulee koko ajan mieleen, että se oli jostain repun sisällöstä tai jostain sotaan liittyvästä?) ja mietin että ”Ei luoja, tuo tuossa ihan pätevänä analysoi tota novellia, nytkö pitäis tämän jälkeen yrittää ite sanoa jotain hienoa?”. Iski siinä sitten kauhea alemmuuden tunne enkä lopulta osannu sanoa melkeen mitään, hahaa:D

Olikohan sen novellikokoelman nimi Amerikkalaisia nykynovelleja?

Päätin myös alkaa vähän herättelemään uinuvaa taiteilijapuoltani. Työläästi sain tehtyä yhden lyijykynäpiirustuksen viime lauantaina ja koko seuraavan viikon vietin tuijottaen sitä kriittisesti ja miettien et jaksaisinko alkaa korjaamaan kaikki virheet vai hylkäänkö kuvan kansion pohjalle odottamaan kaveria. Taidan käydä vain hukuttamassa paperin fixatiiviin.

Mulle iski tässä yks päivä ihan hirveä hinku tehä jotain jännää ! Siis ihan oikeasti jännää. Lähteä vaikka interrailille. Tai johonki vaan mennä ilman mitään suunnitelmia ja sitte vaeltaa ympäriinsä ihan spontaanisti. Lähtekää joku mukaan?

Onko viinipulloissa muuten jossain parasta ennen -päivämäärä? Pyyhin taas haikeana pölyjä synttärilahjapullosta ja mietin, että homehan siitä kohta kasvaa. Fiilistelin myös lukemalla ohjette, joka sano että pullossa on painetta eikä sillä saa osoittaa ihmisiin päin kun se avataan. Myöskään korkinavaajaa ei saa käyttää avaamiseen. Diudidiu. Juon tuon varmaan rohkaisuksi tiistain ruotsin koetta varten ja tarjoan vaikka kaikille vastaantulijoille aamulla jos tarvis on.

Ja huomasin juuri, että kello on puoli yksi :o Ts. minunlaisten pikkulasten nukkumaanmenoaika.

-Jenni

Pysyy tiellä tai menee ojaan

Jaahas, kaikista hyvistä lupauksista huolimatta kesti melkein kaksi viikkoa kirjottaa tämäkin. Sama juttu kun kaikessa muussakin; vaikea aloittaa ja sitten kun pääsee alkuun niin loppua ei näy.

Jos vaikka aloittaisin siitä vajaan parin viikon takaisesta ylpeydenaiheesta: sain tehtyä kemian läksyt ! Ei siinä muuten mitään ihmeellistä olis, kymppi kerran on todistuksessakin, mutta kun on ollut vähän ongelmia noiden resepti juttujen kans ja nyt lopulta eräs kaunis ilta tajusin sen ja aivan innoissani tasapainotin reaktioyhtälöitä.


Yhtenä perjantaina koulun jälkeen sitten hoksasin, että ”HEI, onpas täällä ihana ilma valokuvausta varten!” ja tuumasta vain toimeen. Kun pääsin kotiin söin äkkiä jotain ensimmäisenä käteen sattunutta ja sitten koiranpentuilmeellä raahasin pikkusiskon mukaan kirjastoon. No, hermothan sillä oli palaa kun pysähtelin järkkäri kourassa vähän missä sattuu kuvailemassa vähän mitä sattuu, kaikkea aina ruskasta ja järvimaisemasta purtuihin käpyihin pyörätiellä. Jees. Kyllä venähti sekin kirjastoreissu.


Mutta hei, tiedättekös mitä?! Nyt on autokoulun teoria tunnit enemmän ja vähemän kunnialla takana. Pääasiassa ne oli aika puuroisia, joskin kovin valaisevia, eikä mieleen ole jäänyt erityisemmin kuin pari tuntia. Kaksi niistä oli sellasia, joissa piti tehdä koko ryhmän voimin kalvo jostain tietystä aiheesta. Ensimmäisellä kerralla piti suunnitella automatka Helsinkiin ja listata mitä kaikkea pitää ottaa huomioon matkaa suunniteltaessa. Aikaa jäi vielä sen verran yli, että ehdin piirtää kalvoon upeahkon kupla-auton, jonka pakoputkesta pölysi kukkasia.
Toisella kerralla piti selvitää, minkälaisin keinoin voi säästää polttoainetta. Kalvolle ehdin taiteilla upean ekopyörän, joka näytti hätkähdyttävän paljon mopolta kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Lämmöllä muistelen näin jälkeenpäin niitäkin teoria tunteja.

Ajoja on jäljellä vielä kaksi ja 4. päivä olisi tarkoitus mennä kokeilemaan meniskö veikkaukset läpi. Kaiketikin pitäsi yrittää hieman enemmän opiskella ja näin, mutta kun asenteena on aina ollut ”Ehtii sitä viimeisenä iltanakin” niin heikoltahan tämä näyttää.

Eilen oli sitten kauan (kauhulla) odotettu kaupunkiajo! Meitä oli kolmen hengen porukka + tietenkin ope.

Aamulla oli siis lähtö jo kahdeksan kieppeillä. Raahauduttiin autokoululle vesisateessa ja heti perään kina siitä, kuka ajaa ensimmäisenä, kukaan ei nimittäin vapaaehtoisesti tarjoutunut hommaan. Sitten kuitenkin ope totesi, että tiedetäänhän me, ettei ensimmäisenä ajava joudu sitten ajamaan kaupungissa niin, että muut on kyydissä. En edes silmiä ehtinyt räpsäyttää ennen kun joku oli jo ehtinyt huutamaan, että tottahan ihmeessä se ajaa ensimmäisenä, no problem. Olin kovin katkera. Kaikenlaisen muun setvimisen jälkeen päätettiin sitten, että minä ajan toisena ja päästiin lähtemäänkin.

No, matkalla mulle sitten yhtäkkiä valkeni aika polvia notkauttava totuus: koska ajoin toisena, joutuisin ajamaan loppupätkän menomatkasta, kaupunkiosuuden sekä alkumatkan kotimatkasta. En ikimaailmassa olisi suostunut ajamaan toisena jos olisin tajunnut tuon aiemmin! Niinpä sitten kun oma vuoro tuli oli jalat aika hyytelönä ja kyllä siinä hermot oli riekaleina kun ensimmäiset liikennevalot läjähti eteen ja piti pysähtyä autojonoon odottamaan, autoja joka puolella mihin pään ehti kääntää. Paniikissa pelkäsin, että sammutan vielä paniikissa autonkin siihen jonoon, mutta hyvinhän se siitä lähti liikkelle. Pelotti kuitenkin aivan kaameasti, sen voin sanoa :''')

Ensimmäisenä mentiin radalle ajelemaan ja testailemaan vähän ajoa liukkaalla ja näin. Oli kaikenlaisia äkkijarrutuksia, väistöjäja kaarteessa jarruttamista. Saatiin myös kokeilla tilannetta, jossa auton takaosa lähti sivuluisuun ja se piti saada oikaistua. Kyllä kävi mielessä, etten koskaan onnistu, mutta niin se vain oikeni hienosti.

Pimeäajo oli kirjaimellisesti hämärä. Se laite oli aivan ihmeellinen ja vaihdekepin kanssa oli armotonsa tappelemista. Koko keppi vain kolahteli ja paukkui koko ajan eikä koskaan voinut olla varma mikä vaihe milloinkin oli päällä, pakkiakin jouduin hakemaan suurennuslasein ja kiikarein pimeässä nurkassa. Kone myös kieltäytyi itsepäisesti kiihtymästä vaikka kaasua polki siihen malliin, että tavallinen auto olisi siinä tilanteessa kiihdyttänyt maantiet rullalle. Kaiken lisäksi ajoin jonkun onnettoman peuran ja ilman heijastinta tallaavan jalankulkijan päälle. Onneksi vain harjoituksissa, siinä ”kokeessa” sitten onnistuin säheltelystä huolimatta saamaan kaikki niin hyvin kuin vian pystyi saamaan. Toivokaamme vain, ettei oikeassa elämässä tule eteen tilannetta, jossa jahtaan ohitettavaa autoa kilometri tolkulla, lyhyet valot päällä, vilkku vasemmalle ja väläyttelen tuhat kertaa pitkiä valoja ohittamisen merkiksi ja sitten auto aina karkaa näköpiiristä (tämähän oli minun eräs ei-niin-hohdokas -tilantenne pimeäajoa harjoiteltaessa).

Kaupunkiajossa harhailin vähän eksyneenä, mutta ainakaan en kenenkään päälle ajanut eikä auto sammunut liikennevaloihin niin kuin pelkäsin. Kun sitten lähdettiin kotiinpäin ja olin ajanut oman osuuteni loppuun ja pääsin helpotuksesta huokaisten istumaan takapenkille matkustajaksi kaveri yritti kauheasti vakuuttaa, että näytin kovin pätevältä kun kaasuttelin menemään liikennevaloissa. Varmaan yritti vain pitää välit kunnossa eikä viitsinyt totuutta kertoa :-D Siinä liikennevaloissa lipuessani tajusin myös kauhukseni, että ope aivan rauhassa järjesteli kansiossa olevia papereita kiinnittämättä juurikaan huomiota siihen, mitä milloinkin tein. Olin oikein otettu moisesta luottamuksesta, mutta kyllä siinä hiki otsalla tuijotin tiemerkintöjä että osaisin siirtyä aina oikealle kaistalle. Huh.

Koeviikkoon on nyt jäljellä alle kaksi viikkoa ja en varmaan koskaan ole odottanut sitä näin kovasti ! Ei siksi, että olisin innoissani menossa tekemään koetta vaan siksi, että haluan päästä tästä kaameasta jaksosta mahd. äkkiä. Seuraava jakso on nimittäinä kohtalaisen kiva sisältäen (näillä näkymin) viisi vapaatuntia, kemiaa, biologiaa, englantia, matikkaa, yhteiskuntaoppia (ainut hyi), musiikkia, kuvista ja liikuntaa (mm. vanhojentanssi kurssin eka osan). Että innolla kyllä odottelen tuonkin lukujärjestyksen kevenemistä.

Tällä hetkellä tilanne on Tuntemattoman sotilaan osalta se, että tiistaihin mennessä pitäisi olla kirja luettuna ja neljä 1-2 sivun mittaista esseetä kirjoitettuna. Edistystä on seuraavasti: kirjasta luettuna 130 sivua, jäljellä noin 310. Esseet: kaikki aloittamatta. Kiirettä siis pukkaa, mutta kiittelen jo valmiiksi sitä neroa, joka on Googlen keksinyt. Eiköhän sieltä jotain käyttökelpoista pulpahda esiin kun tarpeeksi paljon googlettelen iltojen kuluksi.

Sitäkin on pitänyt jo pitkään miettiä, että mistä ihmeestä saattaa johtua, ettei minulle koskaan uskota mitään vaativia tehtäviä kavereiden kesken? Aina jos jotain tärkeää pitää saada tehtyä niin minua ei päästetä lähellekään, väitetään vain, että hajotan kuitenkin kaikki. Mitähän oikein oon tehnyt ansaitakseni moisen suuren luottamuksen? :D


Ja nyt ehkä voisin vaikka lähteä lukemaan. En tosin Tuntematonta sotilasta, liian myöhä moiselle. Yritän tässä viimeistellä Torey Haydenin nukkelapsen ja ylitin jo itseni kun olen päässyt 160 sivulle ! Ihan mielenkiintoinen kirja oikeastaan, vähän puuduttava joskus, mutta kuitenkin.

En edes osaa kuvailla kuinka innoissani olen siitä, että huomenna voi nukkua tosi pitkään !

-Jenni

PS. Olen täällä ihmetellyt, että mikä siinä oikein on kun ei tuo ruotsin opiskelu ota sujuakseen. No, tänään sitten tajusin, että voisi johtua esimerkiksi siitä, etten tee tunneilla mitään, haha. Ensin löysin itteni piirtämässä vihkon takakanteen Stitchiä hopeatussilla. Puuha kuitenkin keskeytyi kun pari takana istuvaa sai päähänsä taiteilla pienestä pyyhekumista tosi söpön Puhtolakaisun (jos luette Harry Pottereita tiedätte) ! Siinä sitten naurettiin ihan hervottomasti Puhtolakaisun viipottaessa ristiin rastiin pulpetilla ja lopulta siihen oli kaivettu jo kamerakin pöydälle. Joten: Jag talar inte svenska därför att teen tunneilla kaikenlaista asiaankuulumatonta.

Marilyn Monroesta puheenollen...

Miksiköhän oikein yritän päivittää blogia aina yöllä?

Se on muuten myös ihme juttu, että kun lauantai-iltana tuntuu, että maanantaihin on ikuisuus, mutta sitten kun muutamaa tuntia myöhemmin sunnuntai aamuna herää niin se on aivan tosi lähellä (HUOM! huomatkaa lauseen hyva suoomi).


Kuitenkin.
Olin jo ehtinyt haaveilla siitä, että nukun lauantaina pitkään, mutta palasin maanpinnalle kun muistin, että aamulla olisi lähtö ylioppilasjuhliin, joihin jouduttiin ensinnäkin ajamaan parisen tuntia. Eikä siinä vielä kaikki. Jouduin laittamaan päälle juhlavaatteet SEKÄ korkkarit. Traaginen voisi olla paras sana kuvaamaan sitä. Inhoan kaikenlaisia juhlahepeneitä melko lailla niin paljon kuin vain voi vihata.

No, eipä siinä sitten kuitenkaan mitään. Selvisin korkoineni hengissä ja mukava reissu oli (erityisesti fanitin ruokaa kun oli aivan kauhea nälkä, haha!). Tietenkään en selvinnyt taas mistään sotkematta vähän paikkoja. Voisin valehtelematta sanoa, että jätin tahran jokaiseen pöytäliinaan, jonka vieressä kävin (ja jokaiseen erivärisen). Samoin hamekin vähän sotkeutui kun onnistuin kanasalaatissa olleen sipulin heittämään syliin.

Voin kuitenkin olla oikein ylpeä itestäni korkkareiden osalta, koska en kaatunut kertaakaan. Läheltä piti -tilanne tietenkin oli, mutta selvisin kunnialla.

Kriisitilanne syntyi vasta kun olin lähtemässä ostoksineni Citymarketista.
Kävelin tavarat kädessä kohti ulko-ovia, enkä todellakaan muistanut, että siinä välikössä on aina vähän tuulista. Tämä iloisesti alaviistosta puhaltava ilmavirtahan sitten tarttui hameeseen ja paniikki oli valmis. Hame lensi edestä ylös niin ettei vastaantulijoilla jäänyt varmasti mitään näkemättä ja takana näkivät sai osansa as well (vaikkeivat onneksi yhtä paljon kuin vastaantulijat). Siinä hametta oikoessa sitten yritin olla positiivinen ja ajatella, että olipahan onneksi ainakin mustat sukkahousut alla.

Seuraavalla kerralla ei sitten kevytkankaisia hameita.

Tänään olin taas kerran samassa tilanteessa kuin monesti aiemminkin: yritin keksiä valokuvattavaa, mutten keksinyt mitään, joten räpsin vain summassa kuvia vähän mistä sattuu sitä mukaan kun maisemat vaihtui auton ikkunan takana. Ja se on kanssa ihme juttu, että aina kun yritän ottaa kuvia jostain ei taatustikaan varmastikaan todellakaan tule mitään edes keskinkertaista, mutta kun ihan päämäärättä kuvailee niin johan alkaa tulemaan tuloksia.

Kotona sitten kuvanmuokkausohjelmalla värkkäsin paremman tekemisen puutteessa ja päätin kokeilla ”sekoittaa” kaks kuvaa, jotka olin aiemmin päivällä ottanut.


Alkuperäinen kuva oli siis ihan tavallinen puukuva, joka on sarjassaan ”tiedostamatta otettuja kuvia”. Siihen päälle länttäsi sitten kuvan arvatkaapa mistä? Käsiendesinfiointiainepurkista. En edes tajua miksi keksin käsiendesinfiointiainepurkkia kuvata, mutta tuohon se nyt sitten päätyi.

Yritin katsoa Selviytyjiä, mutta jotenkin ei sykähdyttänyt se paikka? Tykkään enemmän niistä ihanista saarista kuin tuommosista ihme savanneista. Miksei nykyään tule oikein mitään hyvää telkkarista?

-Jenni

Nuhaa vissiin liikkeellä vai niiskuttaako kaikki muuten vain?

Sairastuin itsekin tässä sitte. Ensin kurkku kipeäksi, sitten nuha ja tällä hetkellä olen menossa siinä vaiheessa, että ranskan nasaaliäänteet menee tuosta vain, höystettynä tietenkin ajoittaisella äänenlähdöllä.

Anyways.
Se yläasteen urheilukilpailuiden valvominen ja tuomarointi oli kaameaa. Oli kylmä, satoi ja kaikkia tympäsi, myös kilpailijoita. Siellä kuitenkin värjöttelin koko päivän lukuunottamatta sitä, että kävin koululla syömässä jäätelön. Sitten kiireellä kotona käymään ja äkkiä koululle kun alkoi ajotunti siinä melkein heti. Jos nyt en muuta positiivista keksi koko päivästä niin ajotunti ainakin meni paremmin kun koskaan ennen, onnistuin jopa peruuttamaan kahden auton väliin ilman, että ”pelti kolisi”, kuiten sain kuulla kun olin turvallisesti pysäyttänyt parkkiruutuun. Siinä jo toivo vähän heräsi, että ehkä sittenkin joskus saatan mahdollisesti saada kortin.

Keskiviikkona laahasin koulupäivän läpi onnella, koska ei ollu oikein fiilistä keskittyä mihinkään. Rovaniemellä käytiin melko pikavisiitti, mutta ihan tarpeeksi pikainen, että ehti taas jotain ostaa. Njaa, en itse asiassa ostanut kun jotain tusseja ja vähän kiitoslahjaa yhdelle perheelle amerikassa, joka juuri lähetti mulle ison laatikon kaikenlaista tavaraa. Nyt vielä pitäis postittaa.

Matkalla oli ihan outo ilma yhtäkkiä. Aurinko paistoi, mutta taivas oli ihan musta ja näytti, että vähintäänkin ukkonen tulee. No, eipäs tullut.


Rovaniemellä ruokapaikkaa mietittäessä päätettiin yhteistuumin hyödyntää lukion kalenterin mukana tulleita alennuslappusia ja käytiin Subwayssa syömässä. Subwaylla on ihania ne leivät, mutta vähän katkerana kattelin sipsivalikoimaa kun mun lemppari sipsejä, amerikkalaisia Doritos -nimisiä ihanuuksia, ei tietenkään ollut siellä. Pyh.


Kun lähettin Subwaylta oli koko paikka taas sellanen hassu samanlainen kuin matkalla: aurinko ja kaameat mustat pilvet, vettäkin taisi sataa kun kameraa kaivelin laukusta. Ei onneksi ollut ihmisiä paljon yhtään niin että kehtasi rauhassa harrastaa turistitoimintaa ja kuvata keskellä Lordi-aukiota järkkärillä ilman, että kukaan tuijotteli perään.


Tänään oli sitten koulussa koulukuvaukset. Ja arvatkaa mitä, melkein heti liikuntatuntien jälkeen. Olin jo kaavaillut päässä miten saan joku kaunis päivä käsiin kuvat, joissa hiukset sojottaa jokaiseen ilmansuuntaan ja naama näyttää siltä kuin olisin juuri puhaltanut kahden nukuttavan ilmapatjan täyteen. Onneksi siinä ehti kuitenkin pahimmat hiustöyhtöt laittaa ojennukseen ja näin, en taida mennä laittautumisen yksityiskohtiin kun sain siitä jo ihan tarpeeksi nauruja niskaan muutenkin.

Liikuntatunneista ei oikein usein voi sanoa, että oli hauskaa, mutta tänäänpä voin! Ensin tosin oli kauheaa, heiteltiin keihästä ja näin, mutta sitten päästiin kokeilemaan seiväshyppyä! Ei tietenkään hypätty tyyliin monesta metristä, mutta kuitenki et päästiin sen kepin kans leijailemaan sulavasti ja ei-niin-sulavasti siihen patjalle. Aluksi tuntu että eiiii, en uskalla kun kaadun kuitenkin tämän kans, mutta sitten kun pari kertaa oli hypännyt niin alkopahan sujumaan. Onnistuin toki säheltämäänkin siinä pomppiessani, selästä taisi naksahtaa about jokainen osa, joka vain voi naksahtaa ja polven väänsin, samoin kuin kolhin itteni mustelmille kun putosin alas ja suoraan sen kepin päälle. Mutta oli kivaa, haluan kokeilla uudestaan !

Tänään sitten koulun jälkeen tuli se meidän koulun turkkilainen vaihtari meille, piti hoitaa nimittäin näitä vakavia yhteyshenkilö toimia. Minä itse asiassa pääsen yhteyshenkilönä tosi helpolla kun nähdään vaihtarin kanssa oikeastaan joka päivä koulussa, eikä tarvi sitten erikseen alkaa soittelemaan ja kyselemään kuulumisia.

Olin aivan onnessani kun taas pääsin pitkästä aikaa puhumaan englantia kunnolla ja kyllä siinä jos minkälaisia keskusteluja ehti tulla kun ensin käveltiin meille ja sen jälkeen puolitoista tuntia istuttiin keittiössä. Oli oikeastaan tosi mukava jutella ihan kunnolla kun tähän mennessä lähinnä pari sanaa vaihdettu silloin tällöin.

Huomasin tänään myös piileviä taitoja itelläni kun yritin kirjoittaa ruotsin kirjoitelmaa käyttäen apuna sekä suomi-ruotsi, että englanti-ruotsi sanakirjoja. Olin aivan hermoraunio kun yritin valita otsikoista sellasta, mistä sais helpoimmalla eniten asiaa kasaan. Mikään ei kuitenkaan houkutellut kun ruotsin taidot nyt surkastui tähän pisteeseen vaihtari vuoden aikana, eikä käteen jäänyt oikein mitään sanastoa, kieliopista puhumattakaan. No, englannin kielioppia taitavasti hyödyntäen kirjoitin 143 sanan kirjoitelman, josta 1/3 koostui erisnimistä ja 2/3 kaikenlaisesta muusta lörpötyksestä, joka oli tyyliin suoraan tekstistä kopioitu. Ja tadaaaaa, kirjoitelma oli valmis alle puolessa tunnissa! En koskaan, edes niinä aikoina kun todistuksessa komeili ruotsin perässä pyöreä 10, saanut tehtyä edes 100 sadan tekstiä niin nopeasti!

Eilen laittelin myös oman huoneen julisteita (harvoja sellaisia) uusiksi ja meinasi kriisi iskeä kun viiden julisteen riviin löysin neljä julistetta ja kaikki jäljellä olevat oli joko väärään VÄRISIÄ tai väärän MUOTOISIA. Eli ei tullut kuulonkaan, että sellaisen siihen voisi laittaa. Nyt tuossa komeilee Michael Jacksonin This Is It -juliste odottamassa sitä päivää kun saan siihen ”sen oikean” julisteen laitettua. Michael Jacksonia en erityisemmin fanita, mutta se oli ainut, joka sopi sekä värin, että muodon puolesta tuohon (niuhotusta havaittavissa?).

Lisäksi laittelin New Yorkista ostettuja ylimääräisiä postikortteja seinälle, neljä niitä tuossa nyt on Manhattanin skyline julisteen vieressä ja vielä jäi kaks ylimääräistä kun ne oli keskenään eri kokoisia (traagista) ja liian samannäköisiä (traagisempaa) enkä siksi saanut niitä tungettua mihinkään (traagisinta).

Tuntematon Sotilas tuolla sängyn alla taas jotain vaanii, alle kolme viikkoa aikaa lukea se ja jumitan edelleenkin siellä 40-50 sivulla, mihin jäin kun koulussa luin kerran.

-Jenni

Jännästi se aina menee just niin kuin ei ajatellut.

Mikähän siinä oikeasti sitten on? Kun mikään ei siis koskaan voi mennä niin kuin etukäteen ajattelee. Jos jutut sitten edes menisi paremmin kuin mitä uskalsi arvatakaan, mutta kun ei, tämäkin mahdollisuus kuuluu kategoriaan science-fiction.

Tänään olin kovasti aikeissa tehdä kaikki koulujutut pois alta heti aamulla, mutta kuinkas kävikään? Kaikki tekemättä. Jännä miten aivot toimiikaan. Aamulla päässä oli seuraavat ajatukset: ”Uskonnosta tuli läksyjä, samoin kemiasta ja matikasta myös ja kaikissa varmasti menee kauan. Ruotsista on aina läksyjä ja mitäköhän me äidinkielen tunneilakin huomenna tehdään?”. Siinä vaiheessa kun olis itse asiassa pitänyt alkaa tekemään läksyjä muuttui ajatukset dramaattisesti ja tällä hetkellä mielessä liikkuu seuraavaa: ”Kyllä ne uskonnon läksyt äkkiä tekee eikä se nyt niin kovin tärkeä edes ole, kemian läksyt on samat kun viime viikolla ja tein ne jo niin pitkälle kun osasin. Kyllä minä matikasta varmasti selviän kun tunnilla jo aloitin, ruotsista tuli varmasti vain yksi surullinen tehtävä joka on nopeasti pois alta. Äidinkielessäkin ryhmätyötä vain tehdään niin että kyllä voi vielä vähän aikaa olla koneella.” Totuus: en edes tiedä miltä huomisen lukujärjestys näyttää.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että olen maailman onnellisin siitä tosiasiasta, että kirjoituksetkaan ei ala ennen kuin vasta noin vuoden päästä. Ei kateeksi käy kun joka puolella joku vollottaa että kirjoitukset lähestyy ja mitään ei ole saanu tehtyä ja kirjatkin katosi huonetta siivotessa. Innolla odottelen omaa vuoroa ja sitä kauheutta kun kokeisiin aikaa 24h, kirjatkin vielä karkuteillä.

Pitänee varmaan nyt sitten lähteä niitä läksyjä väkertämään. Ja itseäni motivoidakseni voisin muistuttaa, etten eilen sitten koskaan mitään piirtänytkään kaikista hyvistä lupauksista huolimatta. Käytin kaiken hyötyajan siihen, että testailin mitä kaikkea järjestelmäkameralla voikaan saada aikaan.



Tiistaina onneksi skippaan kokonaisen koulupäivän kun pitää lähteä kirjuriksi yläasteelaisten yleisurheilukisojen lyhyenmatkan juoksuun. Ja keskiviikkona Rovaniemi City kutsuu. Katkerana tänään katoin Huippumalli Haussa -ohjelmaa ja mietin, että sinne New Yorkiin kun pääsis uudestaan kuvailemaan ja hyvällä kameralla. Suunnitelmissa on, että joku kaunis päivä kerään itselleni matkaseurueen, pakkaan kamat mukaan ja matkaan New Yorkiin seikkailemaan ilman sen kummempaa päämäärää.

-Jenni

Miksi hyvät ideat on aina niin työläs toteuttaa?

En tiedä, vaikka kuinka yritin kysymystä pohtia tässä päivän aikana kun värkkäsin uutta ulkoasua blogille jonkin hetkellisen päähänpiston tuloksena. Ja jos se vain olisikin jäänyt siihen pelkkään ulkoasun tekemiseen, mutta kun ei. Tämä tyttö päätti, että jos teen uuden ulkoasunkin niin saman tien voin alottaa kokonaan uuden blogin, haha. Ei hajuakaan mistä moinen idea päähän pälkähti, mutta sen kummempia ajattelematta pistin poistoon ne muutamat tekstit (tosin ensin tallensin koneelle, kaiken varalta, vainoharhainen kun olen), jotka olin tänne ehtinyt kirjottaa ja uutta kehiin. A new beginning, kinda.

Se sitten koulukin alkoi lopulta.
Oli ehkä maailman oudoin fiilis olla taas takas Suomen lukiossa, mutta oli myös todella mielenkintoista ! Vasta siellä tajusin kuinka paljon asioita itse asiassa olin unohtanut vuoden aikana kun kiven kovaan vänkäsin vastaan kun mulle sanottiin, ettei kellojen ääni ole vaihtunut, kuin ei myöskään kuulutuksia edeltävä kilahdus. Heti ensimmäisellä tunnilla oli muksahtava paluu arkeen kun selvisi, etten todellakaan muista paljon mitään. Ja kun sain lukujärjestyksen tehtyä kokonaan ja tajusin, että heti ensimmäisessä jatkossa on ruotsia, oli koko syksy kruunattu. En koskaan ole ollu mitenkään kovin hyvä ruotsissa, muttei se mitenkään ylivoimaisen vaikealtakaan ole tuntunu. Mutta entäs nyt? En edes osannut vastata kysymykseen "Hur mår du?". Nämä pari ensimmäistä viikkoa on ruotsin osalta ollu pelkkää tervassa rämpimistä kunnes nyt lopulta, viime perjantaina (oisko se sitten eilen ollut), alkoi valo pilkahdella tunnelin päässä kun osasin kirjotta viisi (5!!) kokonaista (!!) lausetta oikein! Ja verbikokeetkin meni ihan kohtalaisesti, vaikka pahasti epäilytti. Ehkä tämä sitte tästä kuitenkin.

Ensimmäinen jakso on muutenkin kuin ruotsin puolesta melko kaamea. Yksi surullinen vapaatunti keskiviikko aamuna ja sekin vain sen takia, että on liian pieni kemian ryhmä eikä voida pitää kaikkia kemian tunteja sen takia. Jos tästä nyt sitten kuitenkin alkais hakemaan jotain positiivista niin tässä jaksossa on myös kaikki mun lempiaineet, eli matikka, fysiikka ja kemia, ja seuraavassa jaksossa on kokonaiset viisi vapaatuntia! Eniten kuitenkin odotan tällä hetkellä nelosjaksoa, koska sillon on 10 vapaatuntia ja se taitaa olla enemmän kuin mitä koskaan ennen on ollut! Tietenkin siinä sitten vähän tunnelmaa latistaa se, että kaverit jää siinä vaiheessa lukulomalle, mutta pitää nyt kuitenkin sanoa, ettei se uuden luokan kanssa jatkaminen ollutkaan loppujen lopuksi niin paha kuin ehdin jo luulla ja hyvin siellä toimeen tulee :)

Autokoululla on hyvät ja huonot päivänsä, pääasiassa huonot :) Toiveena on silti vielä saada joskus se korttikin, mielellään ekalla yrittämällä!

On muuten ollut tosi jännä huomata, ettei vielä kahden kuukauden Suomessaolon jälkeenkään aina tuo puhuminen onnistu. Pääasiassa se nyt tietenkin luistaa ihan normaalisti, mutta siltikin aina vähän väliä jumittaa johonkin sanaan ja vähän väliä huomaan miettiväni pää kihisten jonkun sanan suomenkielistä vastinetta. Toistaiseksi kuitenkin suurimpien kömmähdyksien ykkössijaa vetää pitää reilun viikon takainen tapaus, kun koulun reissulla kävelemiseen väsyneenä tokaisin, että "Mä voisin kyllä nyt käyttää istumapaikan". Ite en huomannut lauseessa mitään outoa, mutta mua tuijotettiin vain ihan tyhjin silmin ja kysyttiin että mitä ihmettä. Vielä pari kertaa toistin asiani, mutta kun se ei vielä siinäkään vaiheessa muille selvinnyt niin aloin miettimään, että ehkä siinä on jotain väärin. Sanoin sitten kokeeksi, että "I could use a seat" ja voilà, ongelma ratkaistu. Perään tuli naurut ja ilmoitus, että noin ei voi sanoa. No, aina oppii jotain uutta.

Mutta nyt, Fazerin Marianne -suklaa kutsuu, samoin kuin piirtäminen, joka on ollut päivän "things-to-do-today" -listalla aamusta astia, mutta vielä tähänkään mennessä en ole saanut mitään aikaan.

Ja heeei, hyvät vaihtarivuodet 10-11 vaihtareille! :)

-Jenni