Yeah, taas on yksi joulu ohi! Ihan hullua.
Mahtavan hyvä tarkoitukseni ja ajatukseni blogin päivittämisestä sunnuntaina kaatui lopulta ihan uskomattomaan laiskuuteen (=kuvien siirtäminen koneelle), perinteiseen jouluvierailuun (=mummola), mähöämiseen (=elokuva) ja kaveriini (=juhlimaan).
Eli tässä sitten nyt istuskelen yövaatteissa (tämä on aika merkillistä, koska kello on kuitenkin jo puoli kaksi ja en i k i n ä vietä yövaatteissa aikaa muutoin kuin silloin kun nukun.
Noh, joulu on sekoittanut pään I guess.
Jouluaatto meni mukavasti, vaikka tuntui tällaiselle kärsimättömälle hoppuilijalle ihan tavattoman pitkältä. Olin laittanut herätyskellon soimaan, että heräisin viimeistään puoli kymmenen aikoihin (koska olen sitä mieltä, että jouluna herätään aikaisin). Herätyskelloa en kuitenkaan tarvinut, koska heräsin omia aikojani jo puoli yhdeksältä ja en hyvistä yrityksistäni huolimatta saanut enää nukahdettua ja lopulta luovutin.
Pyörin sitten neuvottomana ympäriinsä keksimättä tekemistä (äitillä oli tarjolla tuhat, mutta en halunnut vastaanottaa kovin epämieluisia tehtäviä juuri silloin). Hölkkäilin siis vain edestakaisin Joulupukin kuumalinjan molottaessa taustalla.
Lumiukon onnistuin lahjakkaasti missaamaan ties mistä syystä, mutta siskoni oli tajunnut laittaa sen nauhalle ja katsottiin sitten myöhemmin kun illalla nälkäkuoleman partaalla odotettiin ruuan valmistumista.
Voiko oikeasti olla mitään parempaa kuin jouluruoka?!
Itse olen kyllä ottanut kaiken ilon irti hyvästä ruuasta ja syön kinkkua aina kun on mahdollista ja silloinkin kun ei ole. Eli siis koko ajan. Myös porkkanalaatikko on aivan taivaallista. Kauhulla odottelen sitä päivää, kun kinkusta on jäljellä enää epämiellyttäviä ja pahalta maistuvia pintapaloja ja muita nökköjä.
Onnekseni kaverini ovat infoneet minua omista joulusyömisistään ja kuulostaa siltä, että en ole ainoa joka on lähes liikuntakyvytön kaikesta ruuan määrästä!
Lahjaksi tuli tosiaan perinteisiä yövaatteita, suklaata ja pussilakanat. Lisäksi myös toivomani Rubikin kuutio (koska alan olla jo neuroottinen sen suhteen ja halusin välttämättä oppia ratkaisemaan sen), digitaalinen valokuvakehys (joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri sopivan haastava elektroninen laite minun käyttööni), vähän astioita, hajuvesi ja muuta tällaista.
Joylta sain lahjaksi ehkä huvittavimman jutun pitkään aikaan!
Yritin tässä yhtenä päivänä, olikohan peräti aattona, kaverini kanssa Facebookissa jutskaillessani pohtia kuumeisesti kuinka selittäisin sen laitteen toimintaa, mutta jouduin lopulta toteamaan etten kykene siihen. Se on tosiaan sellainen juttu, johon laitetaan kolikoita (miksikä niitä sanotaankaan? yritin sitäkin silloin pohtia, mutta en muistanut ja kehittelin lopulta oman sanan, jonka ehdin jo unohtaa), mutta se maukuu ja sen sisällä on kissa.
Eheh okei, en yritä enempää.
Se pitää nähdä.
HAH, rubikin kuutio on varmasti tehty juuri minun kaltaisilleni heikkohermoisille keuhkoajille!
Oikeasti, sen ensimmäisen illan aikana paloi pinna useammin kuin on sallittua ja on kyllä ihme, että en nyppinyt irti jokaista palasta ja kasannut sitä sillä tavalla. Yritin mukana tulleiden ohjeiden avulla väkertää kuutiota oikeaa järjestykseen, mutta pyh, eihän siitä mitään tullut kun en onneton ymmärtänyt mitä ohjeissa sanottiin (ja ne sentään oli ihan suomeksi!).
Lopulta ei auttanut muu kuin hylätä kuutio ja mennä nukkumaan.
Aamulla sitten uusi yritys.
Kyllä siinä taas hermot kiristyi kun aina pääsin ohjeiden avulla viimeiseen tai toiseksi viimeiseen vaiheeseen ja sitten onnistuin sotkemaan koko kuution! Ja ei muuta kuin alusta.
FINALLY kuitenkin ymmärsin viimeisen kohdan ohjeen oikein ja sain kuution kasaan!
Muutaman minuutin se sai olla alallaan, sitten sotkin sen ja uusi yritys.
Siinä aamu sitten vierähtikin rubikin kuutiota ratkaistessa ja sarjoja opetellessa. Nyt kuitenkin, vaikka äärettömän hidas olenkin, osaan jopa ratkaista kuution ilman ohjeita!
Toiveissa on, että saan nyt lopultakin loppuun pitkäaikaisen urakkani (jota olen oikeasti niin monet kerrat yrittänyt): kaverini rubikin kuutio -kaulakorun ratkaiseminen. Vinkvink Krisu, laitapa kiltisti se kouluun niin ehkä nyt sadannella yrityksellä saan sen tehtyä.
Jouluna on aina niin hauska päivittää blogia, koska on kuvia joista valita!
Blogin päivittämisessä hauskinta on oikeasti se, että saa leikkiä kuvia valitessa Photosopilla ja väreillä (se on kivointa maalaamisessakin!). Koska joulu nyt on mähöilyjuhla niin sitä varsinaista asiaa ei aina ehdi niin paljon tulla ja siksi pitääkin yrittää kääntää asiaa jostain muusta.
Vaikka sitten vanhoista jutuista.
Tuli nyt tässä taas mieleen, kun yhtenä päivänä laittelin jotain juttuja koneella ja törmäsin kaverille synttärilahjaksi tehtyyn videoon. Siitä ajauduin ajattelemaan siskoni kuvaamia videoita niiltä synttäreiltä ja sitä järkytystä, joka seurasi kun pahaa aavistamatta kerran niitä videoita katselin ja ruudulle lävähti yhtäkkiä alusvaatteisillaan ympäriinsä tsippaava kaverini.
Eikä se onneton edes vaivautunut laittamaan vauhtia pukeutumiseensa vaikka näki, että sen vaatteiden vaihtoa videoitiin ihan täyttä päätä!
Videoista löytyi myös todistusaineistoa siitä, miten aina yhtä herttainen synttärisankarimme ottikaan tasapuolisesti huomioon kaikki vieraansa!
Not.
Kävin yhdessä välissä laittamassa kameran päälle olohuoneen nurkkaan, koska oli tarkoitus alkaa katsomaan sitä meidän tekemäämme videoa ja kaverin reaktio piti ofc saada videoitua.
Videon katselun aloittaminen kuitenkin hieman venyi ja siinä alussa sitten oli herkkää materiaalia synttäreiden vauhdikkuudesta: ensin kuvassa pyöri jokainen, mutta sitten yhdessä silmänräpäyksessä kaikki olikin hävinneet ja kuvassa oli vain hieman meitä muita myöhemmin paikalle tullut kaverimme, joka sitten aivan yksinään nökötti sohvalla lusikoimassa kakkua!
Järkyttävää laiminlyöntiä, en olisi ihmetellyt vaikka se tuollaisen kohtelun jälkeen olisi kieltäytynyt lähtemästä meille kuskiksi.
Onneksi (??!) satuin kipsuttelemaan paikalle tuntemattomasta syystä, bongasin tämän yksinäisen vieraan ja hyvänä haltiattarena hyppäsin itsekin sohvalle seuraa pitämään (olen vain luonnostani niin herttainen)! Seurauksena oli laadukasta kuvamateriaalia keskustelustamme muiden meuhatessa pihalla viinipullon kanssa, hmmmmmmmm.
Asd, ajatukseni katkesi nyt pahasti kun minulle soitettiin. Mulle soitetaan oikeasti tosi harvoin ja se onkin sitten fiilis ihan toisesta todellisuudesta kun istun rauhassa koneella ja yhtäkkiä huomaan, että puhelimen näyttöön syttyy valo! Sinä aikana kun se valo syttyy, ehdin käydä läpi kaikki mahdollisuudet ”Akku lähes tyhjä” -ilmoituksesta johonkin mystiseen valoilmiöön. Seuraava vaihe onkin sitten, se, että tihrustan pelokkaana soittajan nimeä.
Jos näytöllä näkyy vain numero, se on aivan kuin pahimmasta painajaisesta ja tarvitsen pitkän minuutin pohtiakseni vastatako vaiko ei.
Onnekseni soittaja kuitenkin useimmiten on joku kaveri (lol, anteeksi, ei minun kavereista oikeasti soita kuin yksi, muut tekstaa hehe), eli ei mitään pelottavaa.
Vielä viimeinen koettelemus on se, että itse asiassa vastaan siihen puhelimeen. No, ei siinä muuten mitään, mutta kun puhelin heittäytyy aina aivan hankalaksi ja jos painan vihreää luuria ja sanon heti jotain, soittaja langan toisessa päässä ei kuule sitä! En siis oikein tiedä kuinka kauan pitäisi odottaa ennen kuin sanon mitään vastaamisen jälkeen.
Eli siis ei ole mitään henkilökohtaista jos vastaan puhelimeen ja en sano mitään, johtuu vain puhelimen oikutteluista ja siitä, että olin jälleen kerran liian nopea!
Jeah, nyt kun on saatu käsiteltyä fobiani puhelinta kohtaan.......
Tuotatuota. Varmaankin oli vielä jotain henkevää kerrottavaa.
Tai sitten ei.
Anyway, vanhempi pikkusiskoistani teki eilen Joyn kanssa ison lumiukon (lumiakan? lumibuddhan? lumineidin?) meidän pihalle ja minä ja toinen siskoni ei tietenkään haluta jäädä yhtään huonommiksi ja aiotaankin nyt tehdä oma, vielä näyttävämpi, luomuksemme!
Ei siis kannata turhaan häikäistyä jos meidän pihalla tässä lähipäivinä on Tylypahkan lumiversio tai täydellinen näköispatsat Brad Pittistä: minä se vain taas olin.
Hah, tuosta tulikin mieleen se komistus, joka kävi eläinpuistossa silloin kun olin siellä kesätöissä. Se oli kuin Brad Pittin kaksoisolento, voi sitä ihanuutta! Siinä sitten piti yrittää ammattimaisesti hoitaa tilanne ja saada lapsi aasin selkään kun todellisuudessa olisi haluttanut vain nojailla aitaan ja tuijottaa sitä komistusta. Huokaus.
Vaikka kaikki maailman mahikset olisi kylläkin menneet jo sen takia, että asusteena oli lököttövät vihreät housut, narulla kokoon kerätty punainen paita, oletettavasti myös takapuoleen saakka yltävä hattu jota itse kuitenkin kieltäydyin ensimmäisten viikkojen jälkeen käyttämästä, aasinkakkaiset ja haisevat kengät sekä toisessa kädessä vielä ratsastuskypärä ja toisessa sellainen keittiöllä käytettävä söpö kertakäyttöhattu.
No, kaikkee ei voi saada.
Sosiaalinen elämäni lähti tosiaan hetkeksi nousuun kun kaveri laittoi eilen viestiä kysyi, että lähdettäisiinkö käymään vähän ulkosalla. No, mehän lähdettiin ja käytiin katselemassa meininkiä paikallisessa hotellissa.
Se.oli.aivan.täynnä.
Hyvä ihme sentään, ei siellä koskaan varmaan ole niin paljon porukkaa!
Siinä taas meikäläisenkin hermoja koeteltiin kun ikuisuuden odottelin omia juomiani, sitten tuli kaverini ja sai juomansa saman tien ja itse vain jatkoin odottamista. Epäilen asiaan vaikuttaneen sen, että ylsin juuri ja juuri roikkumaan baaritiskillä ja peityin näkyvistä heti jos joku tuli viereen seisomaan.
Siinä sitten yritin rauhassa jonotella jonkun laskiessa autuaana rahojaan mun olkapäällä ja hieman myöhemmin jonotin samaisella tiskillä kahden ison, pukuihin pukeutuneen miehen väliin liiskautuneena. I wasn't very impressed.
No jaa.
Loppuillasta joku vanha pappa tuli kyselemään halusinko kenties oppia laulamaan oopperaa. Sitten se rupesi demonstroimaan oopperakykyjään suoraan korvaani, hohhoijaa. Kiirehdin selittämään, että kiitos mutta ei kiitos, tulen helposti sairaaksi ja ääni lähtee pienimmästäkin rasituksesta ja pitäydyin näin ollen piirtämisessä, hyvää jatkoa kuitenkin.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin sama ukko tuli taas juttelemaan, mutta ei selvästikään muistanut meitä enää. Päätin kokeilla toista taktiikkaa, otin hämmentyneen ilmeen ja totesin pää kallellaan, että ”Sorry, I don't understand. I'm from London and I don't know any Finnish.” Tämä ukkohan kävi mongertamaan jotain surkealla enkullaan samalla kun itse hihittelin paidankaulukseeni ja pudistelin sille päätä.
Vähän aikaa se siinä yritti juttua vääntää, mutta kun itsepäisesti väitin sille etten osaa yhtään suomea, se lopulta antoi karkit minulle ja kavereilleni. Sitten se tuli vielä takaisin mun luo ja antoi kolme karkkia lisää, möö. Tarjosin sitten karkkeja ensimmäiselle ohikulkijalle, mutta se mies kieltäytyi kohteliaasti ja jatkoi vain matkaansa taputettuaan minua päähän (jostain syystä hyvin monet taputteli minua siellä päähän??). Pääsin kuitenkin eroon karkeista kun tarpeeksi yritin.
Yritin myös purkaa tuntemuksiani ällöttävästä kokemuksestani samalla kun hyvästelin kaveriani ja sympatiat oli suorastaan huimat: ”HYYYYI, PEDOFIILI!!”. Just joo en kyllä tule sulle enää avautumaan kun et koskaan ymmärrä, höh.
Nyt on aika lähteä rakentamaan lumiukkoa!
Teen kyllä niin hienon luomuksen ettei kukaan usko silmiänsäkään, hehe. Okei, nyt siellä ei varmasti ole edes tarpeeksi märkää lunta.
We shall see. Kuulumisiin!
