En jaksa laittaa otsikkoon mitään

Väsyttää, mutta aion kietäytyä nukkumasta. Ainakaan hetkeen.
Yritän kovasti päästä eroon hetkellisestä mummohairahduksestani, joka on ajanut minut nukkumaan parhaimmillaan yhdeksältä illalla ja viikonloppuna herään aamulla niin ikään yhdeksältä, täysin pirteänä ja hiljaisesta talosta.

Nuo edelliset kuvat oikeastaan tiivisti melko kätevästi viimeksi kuluneiden päivien kulun. Ja voin sanoa, että on oikeasti ollut kivaa. Kuulostaa ehkä onnettomalta, että mun elämän suuria iloja viime aikoina on ollut ärsyttävät puhelinmyyjät, tuntoaistin vievät pakkaset, tekemisen puute ja rikkinäinen kone, mutta joskus sitä vain kaipaa sellaista. Hetken aikaa jopa harkitsin puhelinliittymän irtisanomista, ettei kukaan ota yhteyttä, mutta tulin hyvin pian järkiini ja vein puhelimen nopeasti latautumaan.

Kun tulin Amerikoista takas Suomeen, ei televisiosta tullut mitään katsomisen arvoista. Lopulta, vähän aikaa sitten, alkoi TVstäkin kuitenkin tulla jotain kiinnostavaa ja pääsin täydelliseltä tuuliajolta takaisin kurssiin kun sain jälleen ajoittaa elämän televisio-ohjelmien mukaan. Ja sitten ne kaikki loppui samalla viikolla ja nytpä istun päivät syynäämässä tulevien televisio-ohjelmien selostuksia ja aikoja ja suunnittelen... Paitsi että hetkinen, nyt meni aivan väärin.

Tosiasiassa makaan sängyllä tuijottamassa kattoon ja suunnittelemassa mitä kaikkea teen kun nousen ylös. Piirrän, teen läksyt, luen kirjaa, käyn ulkona, siivoan....

Sitten kun lopulta nousen sängyltä ylös teen sen vain sen takia että saan päiväpeiton pois alta ja pääsen mukavammin loikoilemaan peittojen alle.

Mutta silti ihan oikeasti juuri tätä tarvinkin. Tätä kaikkea ei-mitään.

Viime aikojen ainoa sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on rajoittunut siihen, että olen hätäännyttänyt melkein kaikki hiihtoladulla minun kanssa samaan aikaan suksineet ihmissielut. En tietenkään tehnyt sitä tarkoituksella (mutta jos tarkkoja ollaan niin tein sen aivan tarkoituksella) ja sitten tulikin kauheat omantunnontuskat kun ne onnettomat pelästyi minua.

Oikeastaan minun viihdyttämiseen ei viime aikoina ole tarvittu kovinkaan paljoa.

Tänään loppui Pottereiden lukeminen siihen, etten voinut lopettaa nauramista sen jälkeen kun Malfoy oli kuvaillut Harrya sanoin ”the boy who scored”, vaikka asiahan ei sinänsä ole kovinkaan hauska.

Putous on myös ollut suurta viihdettä viime aikoina ja olen oikeasti surullinen siitä, että se loppui. Olen nimittäin kovin kiintynyt Harjakaiseen, vaikka toivoinkin Munamiehen voittavan.

Tietenkin Putous on vaikuttanut muihinkin ja esimerkiksi meidän matikan tunneilla ”Kuka vastaa?” on ollut hyvin yleinen repliikki. ”Tä? Ni? Nii!” on myöskin hyvin usein käyty keskustelu, ja voin sanoa, että viime aikoina on saletisti natsannut monellakin henkilöllä. Olo on välillä tosi let's go, mutta en kuitenkaan tunne olevani kovinkaan monesti kohteessa. En myöskään huolestu jos minua joskus tervehditään sanomalla ”Hola hola!” tai ”Buenos tardesia vaan!”, koska se on tuiki tavallista.

Koulussa olen ryhdistäytynyt kaikessa muussa paitsi opiskelussa. Etenkin matikan tunneilla tulee huomauttamista hyvin vakavasti varsinaista asiaa sivuavista touhuista. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa sudokun täyttäminen ja liian kovaääninen keskustelu.

Mutta onneksi kohta on hiihtoloma ja aikaa lukea koulukirjojen kappaleita oikein kunnolla!

No, vitsi vitsi, ei nyt sentään.

Tosiasiassa ajattelin viettää täysin ihmisvapaan loman. Olen yrittänyt miettiä mahdollisia hyviä paikkoja, joihin voisin puhelimen loman ajaksi tunkea kun olen ensin laittanut äänet pois ja sammuttanut virran.

Olen myös yrittänyt saada aikaan jonkinlaista kirjallista luomusta, mutta sangen heikoin tuloksin. Heti kun avaan minkä tahansa tekstinkäsittelyohjelman, pää tulvahtaa täyteen ääliöhuumorilla höystettyjä Severus Kalkaroksen elämänvaiheita ja kaikki hienot novelli-ideat katoaa pölynä taivaalle. Voi olla, että viimeaikaisella ahkeralla Harry Pottereiden lukemisella on osansa siihen, että pää on kovin täynnä kaikenlaista fiktiivistä velhoutta, joka syrjäyttää kaiken kehittävän.

Pakko muuten mainita tähän väliin, että mulla on aivokapasiteetissa kovasti kehitettävää.
Laitoin musiikkia kuulumaan kun aloitin edellisen kappaleen kirjoittamista ja TADAAA (voitteko tekin nyt kuvitella enkelikuoron laulamaan auki rävähtäneiden kultaporttien eteen?): kirjoitusvauhti hiipui puoleen ja kirjoitusvirheitä alkoi pulpahdella kuin sieniä sateella.

Tein muuten mielenkiintoisen löydön tänä päivänä kun liitin iPodin tietokoneeseen lataamistarkoituksessa.
Näytölle lensi jokin iPodin tiedostokansio ja sitä selatessani minulle selvisi, että olin tänä aamuna vähän yli kahdeksan käyttänyt iPodia, kuunnellut Petri Nygårdia ja ottanut screenshotin iPodin näytöstä (ja voin sanoa, etten todellakaan tiedä miten se tapahtuu). Hetken aikaa olin kovin yllättynyt, mutta asia unohtui varsin pian.

Mutta olen edelleen sitä mieltä, että Severus Kalkaroksen ”You're worth it!” -hiustenheilautuskuva olisi ansainnut päästä näiden joukkoon. Ehkä ensi kerralla.

Selittäjien kuvakirja, osa1.

"Ei pistettä otsikkoon!"

Edellisestä päivityksestä on ilmeisesti aika kauan.
En tosin ole varma, en muista tapahtunutta.

Siksi tulinkin selittämään miksi en vieläkään kykene päivittämään blogia.









Että Buenos Tardesia vaan kaikille.

2010 pähkinänkuoresta karanneena.

Tuntuu, että koko ajan on uusi vuosi.
Tai siis vastahan se edellinenkin oli.

Mietin melko kauan, miten voisin tiivistää vuoden 2010 yhteen blogitekstiin, mutta päätin sitten etten edes yritä tiivistää. Yhtä tyhjän kanssa, koska tiivistelmääkin kun teen niin sadan sanan raja on ylitetty siinä vaiheessa kun olen käynyt tiivistettävästä tekstistä läpi neljäsosan.

Ajattelin kuitenkin yrittää välttää monen sivun jaarittelua.
Mutta let's start.

TAMMIKUU


Tammikuu oli suurilta osin melko ”normaali”. Koulua, koripalloa, koulua, pelejä, koulua, harkkoja.

Ja sitä rataa.

Mukaan mahtui kuitenkin myös kaverini Sweet 16 --- synttärit amerikan malliin, kun lahjaksi saadaan auto ja sitä rataa. Itse synttärisankaria ei suuren vierasjoukon takia paljon ehtinyt näkemään, mutta tulihan se kerran morjenstamaan ja kysymään kuulumisia nykäisten vahingossa samalla minun tuolin selkänojaa niin kovalla voimalla, että löysin itseni lattialta istumasta.

Kaverini päivitteli tapahtunutta kauhistuneena, mutta sain kuitenkin vakuuteltua, että sattuuhan sitä paremmissakin piireissä, ja konttasin ylös lattialta mekko rypyssä.

Tammikuussa kävin myös katsomassa cheerleading-kilpailuja, mikä oli suhteellisen mielenkiintoista. Kun sitten palasin takaisin koripallon ihmeelliseen maailmaan, sain kuulla että eräs kaverini oli cheerleadingin takia missaamieni pelien aikana tehnyt korin, mikä oli suoraan sanottuna ihme kun ottaa huomioon, että jos mä olinkin surkea pelaamaan, niin se oli kyllä aivan sukka. Mutta hieno juttu kuitenkin!

HELMIKUU


Voisin vaikka lyödä vetoa, että helmikuussa alkoi sulaa lumet. Mutta koska on muista varmuudella, en sano mitään.

Koripalloa kuitenkin pelattiin ihan kauhean paljon.
Niin paljon, että lihakset oli maitohapoilla varmaan koko kuukauden.

Helmikuussa oli myös koulussa ystävänpäivänä Semi Formal Dance, jonne menin vähän ”hmm mitäköhän tästäkin tulee” -asenteella kavereiden kanssa, mutta joka päättyikin siihen, että eräs herrasmies bongasi minut sieltä seurakseen jo alkuillasta ja sitten istuttiinkin penkillä juttelemassa ja katsomassa kieroon kun joku älypää kävi nielemässä kaikista ilmapalloista heliumit ja tuli meille kimittämään mitä erikoisimpia juttuja.

Koulun aulaan oli myös tehty seinä, johon oli laitettu pahvista tehtyjä sydämiä ja niihin kirjoitettu jokaisen nimi. Sydämen sai sitten ottaa mukaan kun lähti kotiin.

Itsehän olin kovin vaikuttunut siitä, että mun pahvisydän oli laitettu riippumaan katonrajaan, mistä sen sitten jollain mystisellä keinolla (luultavasti jonkun avustamana) sain ongittua matkaan.

Ja seuraavana päivänä olikin jo lentokoneen nokka kohti Floridaa.
Oli aika friikkiä, kun lentokoneen vessassa käsiä pestessä aloin lukemaan seinässä olevia ohjelappusia ja tajusin, että niissä oli tekstit myös suomeksi!

Florida sisälsi PALMUJA, rantoja, Meksikonlahden (jossa kahlasin lokkien keskellä huolimatta siitä, että vesi oli jääkylmää), Disney Worldin, Orlandon (josta en saanut kuvan kuvaa vain sen takia, että siinä vaiheessa kun näin kyltin ”downtown Orlando” ja tajusin olevani keskellä kaupunkia, kamera oli hukkunut ties mihin) sekä paljon kaikkea, muuta mielenkiintoista.

Ei onneksi ötököitä, koska olihan sentään talvi ja lämpöäkin vain noin 20 astessa.

Myöskin helmikuu sisälsi kahden kaverin synttärit, joskin nämä oli hieman hillitympi versio edellisistä, joista jokainen vieras sai mukaan vaaleanpunaisen valkosuklaasta tehdyn tikkarin.

MAALISKUU



Maaliskuussa loppui koripallo ja alkoi lentopallo, johon en onneksi ilmottautunut, vaikka meinasinkin.
Omistin sentään sen verran vielä järkeä.

Meillä oli myös viimeinen ”oikea” leiri kaikille alueen AFS-vaihtareille ja oli ehdottomasti paras!
Pääsin leirin ajaksi asumaan samaan paikkaan thaimaalaisen vaihtariystäväni kanssa, mikä oli ehdottomasti aivan huippu juttu. Tietenkin viikonlopun isäntäperhe oli yksi niistä, mitä näkee aina kaikissa TV-sarjoissa: talo alueella, jonka asukkaat luutuaa lattiatkin seteleillä, takapihalla uima-allas ja pihalle sopi vain hädin tuskin ja silloinkin piti yrittää olla naarmuttamasta hopeisen auton uututtaan kiiltävää kylkeä.

Leirin aikana pääsin myös kokeilemaan keilausta.
Ensimmäisen heiton jälkeen ajattelin, että ”No, tämähän saattaa mennä ihan hyvin”, mutta jouduin perumaan sanat kun olin heittänyt pari kertaa lisää: ensimmäinen oli vain kuuluisaa aloittelijan tuuria. Olen kuitenkin äärettömän onnellinen siitä, etten tehnyt klassista kämmiä ja liukastunut keilaradalle. Kyllä sekin tosin tuli nähtyä, eräs vaihtareista kun meni ja heitti radalla sellaisen voltin, että toista saa hakea.

Ja maaliskuussahan sanottiin sitten hyvästit lumille ja lekoteltiin t-paidoissa takapihalla.

HUHTIKUU


Huhtikuussa iski ihan törkeät helteet!

Jossain välissä jo luulin, että kuolen kun mittarissa leijui +30 celsiusta, taivaalla ei pilveäkään ja sisällä paahtavan kuuma huolimatta sadasta tuulettimesta, jotka kaikki puhalsi niin kylmää ilmaa kuin vain mahdollista.

Huhtikuussa oli myös viimeinen math meet, mikä oli aika surullista: ne oli kuitenkin tosi kivoja!
Viimeinen meet oli State Meet, mihin tuli jokaisesta koulusta 10 parasta. Paikalla oli aivan järjetön määrä ihmisiä tekemässä pelkkää matikkaa.

Tauolla vietettiin laatuaikaa matikan open kanssa katsomalla kun ravihevoset harjoitteli radalla ja keskusteltiin henkeviä mm. jonkun paikalla olevan henkilön purkan kauheasta väristä.

Illalla mentiin vielä koko joukkueen kanssa syömään ravintolaan ja ope ylipuhui mut maistamaan jotain erittäin tulista.

Tai ehkä siitä teki tulisen se, että onnistuin vetämään sen väärään kurkkuun ja jotenkin myös nenään, mistä ei tietenkään seurannut muuta kuin sellainen silmien vuotaminen, että säikäytin kaikki vieressä istuneet kaverit, jotka kiirehti kyselemään opeltani, mitä oikein se oikein oli tehnyt.

Siitäkin tapauksesta tuli vitsi, jolle ope nauroi monta viikkoa ja jonka kuuli useampikin jäsen koulun henkilökunnasta.

Ja huhtikuussa alkoi SOFTBALL!

Olin ensimmäisten harjoitusten jälkeen aivan mustelmissa ja olin jo ehtinyt litistää sormenkin mailan ja pallon väliin lyöntiharjoituksissa, mutta muuten oli ihan mahdottoman hauskaa!

Tulin softball kaudella kuuluisaksi onnettomuusalttiudestani ja sain kuulla avustavalta valmentajalta useampaankin otteeseen, että olen ”one tough girl”, kun se vähän väliä juoksi kentän läpi kattomaan, minkälaista jälkeä muhun osunut pallo oli aiheuttanut ja istui sitten penkillä vieressä nauramassa kun paikkailin mustelmoituneita ja turvonneita ruumiinosia.

Mutta täytyy sanoa, että meillä oli softball kaudella parhaat valmentajat, joita voi saadakaan!

Huhtikuussa myös sairastuin ensimmäisen kerran USAssa olon aikana, mikä oli suoraan sanottuna kauheaa.

Ensin nousi kuume, sitten lähti ääni.
Ja jostain syystä perhe ei sisäistänyt sanomaa ”en voi puhua, mulla ei tule ääntä”, kun yritin tarmokkaasti sitä niille viittoa ja pihistä. Ei, itsepintaisesti ne vain yritti keskustella mun kanssa.

Lopultahan se äänikin sitten palautui ja kuulostin hetkellisesti pikku oravilta.

TOUKOKUU


Toukokuusta suurimman osan vei tietenkin softball, mikä ei sinänsä haitannut ollenkaan. Koko kuukausi hujahti muutenkin ohi kuin siivillä, ja yhtäkkiä huomasin ettei Suomeen menoonkaan ole enää kuin kuukausi.

Toukokuun lopussa vierailtiin myös Vermontissa, missä mun hostäitin vanhemmat asuu. Niillä oli söpö talo ja siiamilainen kissa, joka oli tosi laiha ja naukui oudosti.

Vermont oli tosi kaunis, mutta näin siellä myös isoimman hämähäkin ikinä! Eihän se tietenkään mikään tarantella ollut, mutta tarpeeksi iso säikäyttämään minut, joka pelkään pelkkiä piirrettyjä hämähäkkejäkin puhumattakaan niistä kamalista Harry Potterissa.

KESÄKUU




Tuntuu, että kesäkuussa tapahtui koko ajan jotain huolimatta siitä, että alkoi loma ja loppui koulu.

Finals kokeisiin menin asenteella ”hällä väliä”, koska niistä en mitenkään hyötynyt ja vietinkin suurimman osan koulussaoloajasta maalaamalla taulua, joka oli tarkoitettu laitettavaksi kuvataideluokan kattoon. Tiedäpä sitten onko se siellä nyt.

Softball loppui myös kuun alussa, mikä oli tosi harmi, sitä tuli tosi ikävä!
Oli aivan orpo olo kun yhtäkkiä hävisi kaikki mustelmat, olin niin tottunut siihen, että ranteet oli mustelmilla ja turvonneet koko ajan ja polvissa ties mitä ruhjeita ja haavoja.

Pääsin myös onneksi vielä kokeilemaan uudestaan tubingia kun softball joukkueen kanssa mentiin erään joukkueelaisen mökille.
En tajua miten se silti on niin hauskaa, vaikka renkaalta putoaminen on kaikkea muuta kuin mukavan tuntuista.

Pari viikkoa kesäloman alkamisen jälkeen pakattiin kamat ja hurautettiin New Yorkin Queensiin, missä vanhin host siskoni asui.

Muutama päivä vietettiin kiertelemällä kaupunkia ja olin todellakin enemmän kuin yllättynyt kun tajusin, että se on paikanpäällä tosi vaikeasti hahmotettava paikka! Häpeäkseni joudun myöntämään, etten tunnistanut Times Squarea, vaikka seisoin keskellä sitä, ennen kuin host siskoni minulle asiasta huomautti.

Kun tultiin takaisin New Yorkista, sain hengähtää pari päivää ennen kuin alkoi se todellinen pakkaaminen.

Pari päivää mun huone oli kuin pommin jäljiltä ja vaelsin vain keräilemässä tavaroita ja järjestämässä niitä matkalaukkuihin samalla kun kissat kiipeili ties missä ja hajotti onnessaan vaivalla kasattuja pinoja. Erityisesti ne tykästyi loikoilemaan matkalaukussa juuri silloin kun mun olis pitänyt saada tavaroita laitettua sinne.

Lopputuloksena pakkaamisesta oli se, että nurkkaan jäi pahvilaatikollinen tavaraa, molemmat matkalaukut painoi aivan liikaa ja käsimatkatavarat suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin oli sallittua.

Synttäritkin meni ohi aivan hujauksessa ja yhtäkkiä tajusin, että olin 18.
Ammuttiin ulkona raketteja (laittomasti) ja perheen äiti ei ollut kovin vaikuttunut, haha.

Matka takas Suomeen oli suoraan sanottuna hirveä.
Se oli niiinniiin pitkä, että luulin ettei se koskaan lopu.

Ensin jouduttiin olemaan monta tuntia Mainessa ennen kuin lähdettiin ajamaan New Yorkiin. Siellä sitten jouduin odottamaan jollakin yliopistolla melkein kymmenen tuntia ennen kuin tuli suomalaisten vuoro lähteä lentokentälle. Odottamisesta teki vielä tukalamman se, että parhaat kaverit lähti jo heti alussa, väsymys alkoi oleen jo hälyttävää, eikä missään voinut nukkua.

Lentokentällä odottaminen tietenkin vain jatkui, mutta sen vietin lähillä facebookkaamalla iPodilla ja kuuntelemalla kun muut lentokentällä olevat eläytyi täysin sydämin jalkapallopeliin.

Oli tosi helpottavaa lopulta päästä lentokoneeseen, vaikka tiesinkin, että edessä on vielä yhdeksän tunnin lento, samanmittainen junamatka ja kahden tunnin automatka ennen kuin pääsen kotiin.

Ja oli ehkä oudoin fiilis kun lopulta olin taas kotona!
Olin varmaan enemmän kuin onnellinen kun sain käydä suhkussa ja kaatua nukkumaan kun olin ensin kirjautunut facebookiin ja saanut saman tien vastaan kysymystulvan, jossa kaikki kyseli olinko jo kotona.

HEINÄKUU


Se, etten jaksanut vaihtaa kelloja takaisin Suomen aikaan vaikeutti tietenkin huomattavasti oikeaan rytmiin pääsyä.

Heinäkuusta suurimman osan vietinkin siis istumalla yöllä aivan virkkuna koneella juttelemalla aina sillin tällöin satunnaisten ihmisten kanssa, jotka myöskin oli sotkeneet vuorokausirytminsä ja osasivat siis eläytyä tilanteeseen. Niitäkin ihmisiä vain oli harmittavan harvassa.

Sosiaalinen elämä ei kuitenkaan päässyt kuihtumaan, vaan ensimmäiset kaverit pyörähti kylässä heti seuraavana päivänä.

Eikä mennyt edes kauaa kun seuraavat jo tuli.

Pöytä oli romahtaa siitä suklaan määrästä, mutta ongelma ei ollut kovinkaan pitkäaikainen kun löhösin kotona tekemättä oikein mitään kehittävää.

Nyt ainut, mitä on jäljellä on synttärilahjaksi saatu kultahippusia sisältävä viinipullo, joka edelleenkin odottaa korkkaamista!

ELOKUU




Elokuussahan kohtasin taasn ensimmäiset porot pitkään aikaan.
Ei sinänsä mainitsemisen arvoinen asia, mutta jaoin sen teidän kanssa kuitenkin.

Sitten muka yritetin urheilla vähän näön vuoksi.

Minä kyllä juoksin cooperin ja mm. korkeushyppy oli kova sana (joudun tosin myöntämään olleeni siinä aivan surkea ja lähinnä käytin korkeushyppypaikan kuminauhaa hyppynaruna ja hyppelin ympäri).

Elokuussahan alkoi myös koulu.

Oli niiiiin outoa mennä takaisin ja varsinkin siinä vaiheessa kun vuosiluokittain jakaannuttiin luokkiin ja löysin itteni istumassa kakkosten kans, joista en oikeastaan tuntenut kuin jotenkuten yhden tai kaksi.

Aluksi kyllä epäilytti koko juttu, mutta hyvihän se sitten lähti ja tykkään uudesta luokasta oikein paljon.

Aloitin myös autokoulun, jonka aluksi kirosin alimpaan maanrakoon, mutta joka osoittautui lopulta hyvin mielenkiintoiseksi!

SYYSKUU


Huomasin tässä kuvia selatessa, että syyskuu näyttäisi olevan kovasti Rovaniemi painotteista. Ilmeisesti kävin siellä useammin kuin yhdesti.

Kuva on kuitenkin valikoitu siksi, että otin sen liikennevaloihin pysähdyttäessä juuri ennen kuin eräs mies tuli vilkuttelemaan ja hytkymään auton ikkunan taakse. Sillä näytti menevän aika lujaa ja se oli hupaisaa katseltavaa.

Syyskuu ei selvästikään ollut kovin erikoinen kuukausi, koska en muista siitä oikeastaan mitään erikoisempia.

LOKAKUU


Sain ajokortin!

Luulin kuolevani ennen inssiä ja teoriakoetta (jotka olin myös viisaasti laittanut samalle päivälle), mutta kun käteen tökättiin säälittävän kokoinen paperilappu ja kävelin pois katsastusasemalta, oli pakko uskoa, että kyllä se kortti sieltä tuli.

Ja olihan se kivaa kun sai lopultakin itse ajella, vaikka aluksi jännittikin enemmän kuin paljon kun ajelin kylällä ja päähän iskeytyi ajatus, ettei etupenkillä istuvalla nyt sitten olekaan jarrupolkimia hätätilanteen varalta.

MARRASKUU



Marraskuussa kokeilin mm. tulitöiden tekemistä.

Oli ihan mielenkiintoista, joskin se, että lämpötila oli hälyttävän paljon alle nollan ja että kaupungilla piti kuluttaa PYHÄPÄIVÄNÄ aikaa viitisen tuntia, vähän laimensi tunnelmaa.

Siitä viidesta tunnista kulutin noin puolet istumalla kaverin kanssa pizzeriassa ja toinen puolisko meni kiertelemällä samaisen henkilön kanssa ympäri kaupunkia, ostamalla jokaiselta vastaantulevalta R-Kioskilta oukkidoukkeja ja valokuvaamalla turistimaisesti jotain museon etuovia.

Tietenkin se oli melko palkitsevaa sitten, että meidän ”veitsos” oli erittäin tyylikäs ja savutti niin paljon, ettei muiden tekeleitä näkynyt sieltä pilvestä ollenkaan!

En tosin ole vahingoniloinen.

Marraskuussa meille myös tupsahti väliaikaisesti asumaan vaihtari, jonka yhteyshenkilönä toimin (äitin kans).

Elämä tämän vaihtarin kanssa oli suorastaan.... epätavallista.

Jostain syystä kauhuelokuvatkin astui kuvioihin, mutten uskalla mennä sanomaan, onko se tuonut jonkinasteista positiivista kehitystä mun elämään.

Luultavasti ei.

Ottolapsi oli aivan yllättävän hyvä, vaikka häpeänkin hieman kun myönnän, että elokuvassa suurimman järkytyksen aiheutti valkoiset ruusut.

JOULUKUU




Joulukuu on aina ehdottomasti paras kuukausi vuodesta!

Jouluvalot on ihania, joulukoristeet on ihania ja joulu on ihana.
Ja joululoma on ihana, totta kai.

Yritin jatkaa marraskuussa alkanutta hiihtouraa, mutta se tyssäsi aika lyhyeen kun joku kaamea pakkasaalto lopui paikalle jäädäkseen. Pari kertaa ehdin kuitenkin käydä ja kerran jopa raahasin kaverinkin mukaan.

Olen myös rohkeasti luistellut, vaikka en osaakaan yhtään ja jään keveästi toiseksi jopa päiväkoti-ikäisille, jotka vilistää menemään jäällä kuin maantiekiitäjät.

Aamuöiden henkevät keskustelut on myös olleet kova sana, joskaan laatu ei ole taattua.
Edelliselläkin kerralla keskustelussa oli syvällisyyden hähivähdys, kunnes juttu kääntyi Lumikin karmeaan kohtaloon ja mustasukkaisuushumalaan Pariisissa.

Joulukuun suurin saavutus oli ehdottomasti Tuntemattoman sotilaan katsominen!
Uskoisin ainakin näin.

Uusi vuosikin (opin vasta kolmannen tekstiviestin jälkeen kirjoittamaan sen erikseen) meni mukavasti kaverin synttäreitä juhlistaessa, ja tässä nyt vitten viedään viimeisiä joululomapäiviä (toistaiseksi, torstainahan se taas ”jatkuu”).

Tässä siis ”Jennin vuosi 2010” jättiläisten ihmemaasta varastetun pähkinänkuoreen sullottuna.

Rohkeana ihmisenä myös kerron teille, että tämä teksti on 8,5 sivua pitkä ja sen kirjoittamiseen vierähti tovi. Onneksi en hae mitään hyvää laatua blogikirjoituksiltani, koska tämä on kaikkea muuta kuin laadukas (mutta mitä muuta voikaan odottaa kun kello on yli neljä aamulla?).

-Jenni

PS. Jos joku tämän ihan oikeasti luki läpi niin haluan tietää, että voin kiittää ja kumartaa ja nostaa hattua!

Runouden helmiä?

Ärsyttää kuunnella, miten kaikilla on ”Ah niin ihana kolmen viikon joululoma”, kun oman lukion lomista on päätetty niinkin suloisesti, että lomaa on säälittävät 11 päivää, jonka jälkeen mennään kouluun kolmeksi päiväksi ja jäädään neljän päivän viikonlopulle.

So, feel free to be jealous.

Päätin myös pakottaa itteni vaihtamaan ulkoasun, koska se ärsytti mua ihan kauheasti. Sitä on tosin kestänyt jo pitemmän aikaa, mutta olen ollut tarpeeksi saamaton enkä ole jaksanut alkaa tekemään uutta.

Huomatkaa toki, mikä upea mestariteos tämäkin ulkoasu on. Olen kateellinen niille, jotka tajuaa jotain ”tietokonekielestä”, ite olen aivan kujalla niistä.

Kuitenkin, alkuperäiseen aiheeseen palatakseni.

Yleensä en jaksa keskittyä kovinkaan kauan sellaiseen kuin joulukuusen koristelu. Ehkä olin kuitenkin huomaamattani valmistautunut tähänkin koetukseen koristelemalla vähän koulun joulukuusta (laittamalla yhden joulupallon siihen ja irrottamalla valot, mikä nyt ei kovin huomattavasti edistänyt juttua) sekä auttamalla koristelemaan kaverin luona kuusta.

Muistelen etäisesti, että yritin kerran aikaisemminkin laittaa kotona joulukuuseen valoja, mutta hermostuin ja homma tyssäsi siihen. Siitä huolimatta kokeilin tänä jouluna uudestaan, ja nyt kuusta koristaa epämääräisesti pareittain asettuneet jouluvalot, jotka on jakautuneet ympäri kuusta kaikkea muuta kuin tasaisesti.


Jouluaatto oli kiva, niin kuin aina. Lukuunottamatta sitä, että Joulupukin kuumalinjassa oli uusi joulupukki, joka ei kyllä oikein vetänyt vertoja edeltäjälleen.

Tein rosollin, niin kuin joka jouluaatto, ja pesin sen jälkeen punajuurta käsistä ikuisuuden, niin kuin joka jouluaatto, minkä jälkeen vietin loppupäivän kädet punajuuressa, niin kuin joka jouluaatto. Huomasin kuitenkin selvän kehityksen pesutekniikassa, koska punajuurta ei jäänyt sormiin läheskään yhtä paljon kuin yleensä ja sitä oli vain toisessa kädessä!

Aattona sain myös todeta, ettei autolla ajaminenkaan voi aina mennä ihan putkeen, keliohosuhteista johtuen, kun ajoin puoliksi risteyksen ohi huolimatta siitä, että painoin jarrut melkein läpi lattian. Olin kuitenkin sangen ylpeä itsestäni, koska en ajanut jäisistä teistä ja jarrujen tehottomuudesta huolimatta läpi terveyskeskuksen seinästä.

En nimittäin usko, että olisin osannut tarpeeksi vakuuttavasti toivottaa hyvää joulua potilaille, ja kävellä paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Sain myös joululahjaksi kauan kaipaamani venäläiset vesivärit, jotka todellisuudessa on akvarellit. Lisäksi värikokoelmaani täydentää nyt myös kavereilta saadut vesiliukoiset värikynät, sekä kalligrafiakynä, terät ja musteet (viimeksi mainitut jostain syystä tuo mun mieleen hyvin vahvasti Harry Potterin, vaikka kynä onkin vain muovia, eikä riikinkukon pyrstösulkaa).


Olisin heti halunnut päästä kokeilemaan maaleja, sekä näätäsiveltimiä (jotka ei näin ohimennen sanoen tehneet vaikutusta kuin minuun, muut karkasi paikalta kun mainitsin erittäin tyytyväisenä, että sain joululahjaksi näätäpensseleitä), mutta jouduin luopumaan ideasta kun huomasin, ettei koko talosta löydy maalarinteippiä.

Tuntui aika uskomattomalta siihen nähden, että yleensä maalarinteippirullia pyörii ympäriinsä niin, että niihin melkein kompastuu.

Haluaisin myös päästä kokeilemaan mäenlaskua, näin pitkästä aikaa, mutta valitettavasti hyytävät pakkaset, jotka on ilmeisesti tulleet jäädäkseen, estää kaikenlaiset neljän seinän ulkopuolella tapahtuvat aktiviteetit.

Yritän kuitenkin pärjäillä ja sillä välin etsiä kaapista hienoja villahousuja, koska on aivan varmaa, että kunhan oon löytänyt kaikki tarvittavat vaatteet ulkonaselviytymistä varten ja laitan ne päälle, mittari näyttää vain paria säälittävää pakkasastetta.

Nyt yritän viettää laadukkaan loppuloman, mutta se menee luultavasti siihen, että väkerrän jotain vesiväreillä, yritän harvakseltaan kirjoittaa novellia, jota en kaikista yrityksistä huolimatta ole saanut oikein kasattua kokoon, tai katson Tv-sarjoja DVDltä.

Keksin muutama päivä sitten kaivaa kaapista 24 tuotantokaudet ja yhdestä sitten katselin jakson sieltä ja toisen täältä. Laitoin alkuun myös Lostin kolmannen kauden, haaveilen Heroesin ensimmäisen kauden katsomisesta ja haluaisin myös viettää laatuaikaa katsomalla Paon ensimmäisen kauden (koska en muista siitä oikeastaan mitään).

Ja olen edelleen katkeroitunut siitä, ettei Everwoodia ole DVDllä Suomessa.

Loman ainoana tavoitteena oli olla sekoittamatta vuorokausirytmiä kovin pahasti, mutta loistavan tavoitteen loistava alku teki mahalaskun ensimmäisen päivän jälkeen.

Täytynee vielä tähän loppuun mainita, että yksi mun alueen vaihtareista on nyt loppukuusta menossa takaisin USAan, ja olen vähän kateellinen, vaikken sitä myönnäkään.

Ja sekin vielä pitää jakaa kaikkien kanssa, että Shrekin Saapasjalkakissa on hauska!

-Jenni

PS. AI NIIN!

Melkein unohdin, että aioin jakaa teidän kanssa rakkausrunon, joita jouduttiin kirjoittamaan äikän tunnilla ja jonka tekemissä laitoin kaikki taitoni peliin ja josta ehkä voi jo huomata, miksi en juurikaan kirjoita runoja!

[untitled]

minun rohkea, tulinen urhoni,
olet kaunis kuin paras kristallikulhoni
hiukset tummat kuin korpin sulka,
ja silmät kuin ruusutarhani multa

käsivartesi ovat komean lihaksikkaat,
ei niitä voi peittää hienotkaan hansikkaat
hartioissakaan ei yhtään liikaa leveyttä,
ei niillä korvattaisi ladon ovea

on äänesi pehmeä kuin sametti,
eikä naurusi lainkaan kuin kamelin
voisin niitä kuunnella koko päivän,
ja siten karkoittaa huolen häivän

päivääkään en kestäisi ilman sinua,
joten lähtemään en taatusti koskaan kinua

Ja jos jollekin nyt vielä jostain ihmeen syystä jäi epäselväksi, niin runon tarkoitushan oli imarrella.

Paistoin tänään vaaleanruskean piparin

Tunnen ylittäväni itseni päivittämällä blogia näin monta kertaa peräjälkeen!

Haluaisin jotenki muuttaa tätä ulkoasuakin, mutta en tunne kykeneväni olemaan tarpeeksi luova, joskin voisin kuvitella haksahtavani moiseen joululomalla kun löhöä kotona dataamassa ihan vain sen takia, että olen varmasti koko paikkakunnan ainoa kiireetön joululomailija.

Sain tänään muutenkin aikaa ihan hirveästi.

Tai hirveästi ainakin omalla mittapuullani.

Kävin aamulla kaupassa hakemassa koristeeksi tarkoitetut karkit piparitaloon ja pyörähdin samalla törkeän kalliissa Suomi-tilpehööriä myyvässä kaupassa ostamassa jotain pientä joulukortin mukana lähtevää tavaraa host perheelle USAan. Päädyin samalla myös ostamaan lahjan mun amerikan matikanopellekin ! :> Se oli ihan paras ope !

Kotona olisin mielelläni alkanut heti leipomaan pipareita, mutta kanaa paistavalla äiti ei ollut ollenkaan samaa mieltä, koska ”kana on nyt uunissa”. Jos olisin ite päättänyt, olisin luultavasti mennyt koneelle istumaan ja siinä olisi sitten jäänyt piparitkin leipomatta, mutta käskystä menin sitten kirjoittamaan joulukortit ja laittamaan kirjeet Amerikoihin.

Ja olin erittäin ylpeä kun pari tuntia myöhemmin olin kirjoittanut kortin, kaksi kirjettä sekä maalannut joulukortin sille matikanopelleni. Perheelle piirsin kissan, joka on valitettavasti ainakin etäistä sukua jollekin pokemonille, voin vaikka vannoa.

Ainakaan se ei näytä siltä kuin mallikuvassa.

Sain myös laitettua lähetyskuntoon kirjeen/paketin, joka on odottanut lähettämistä noin kolme kuukautta.

Olisin ansainnut moisesta ahertamisesta vähintäänkin taputuksen päähän, mutta todellisuus oli aivan muuta. Muut oli minun paketoidessa syöneet keskenään ja sain sitten yksinäni nakertaa kanaa television huutaessa seurana.

Illan päälle leivoin sitten sen jokavuotisen piparitalonkin !

Hagridin mökin, itse asiassa. Tämä taisi olla kolmas kerta kun leivoin mökin, ja luultavasti ensimmäinen kerta kun en katkonut haarukoita tai muuta vastaavaa stressaantuneena kun mökki ei pysy kasassa.

Lopputulos on epämuodostunut, kuten aina, mutta lohduttaudun sillä, että Hagrid ei varmasti välittäisi.



En vieläkään oikein uskalla uskoa todeksi sitä, että koulupäiviä on enää kaksi + joulujuhla. Ja perjantaina muka jouluaatto.

Sitte vietetään pari seuraavaa viikkoa kädet täristen kun suklaakalenteria ei ole eikä joka aamu saa tarvittavaa piristyssuklaata, joka tietenkin korvaa aamupalan aivan kokonaan.

Musta aivan tuntuu, että tänään pitäisi vielä tehdä läksyjä.
Kiinnostus niitä kohtaanhan on aivan loputon.

Etenkin ruotsi lämmittää sydäntä.

-Jenni

otsikoton otsikko pisteellä.

Otan kumarrellen vastaan ahkerien blogipäivittäjien kunniapalkinnon! Kiitospuheessani sitten vakuutan kaikki siitä, että oikeaan osoitteeseen meni.


Harmi ettei pitkän ajan päästä enää edes tiedä mistä kirjoittaa, koska vois kirjottaa kaikesta ja sitten taas toisaalta ei-mistään.

Aloitan siitä mitä muistan ja lopetan siihen, mitä myöskin muistan.

Ensimmäisenä tulee mieleen uusimman Harry Potter -elokuvan katsominen. En koskaan oikeasti käy elokuvissa, mutta sehän oli ihan must see -juttu. Niinpä sitten minä, mun sisko, kaveri sekä meillä väliaikaisesti asuva (asunut) vaihtari eräänä pimeänä torstai-iltana vallattiin paikat ja katsottiin elokuva. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tajusin erään kauhean jutun (ja voin kai sanoa, että huomasin asian aivan elokuvan alkupuolella): yleisö oli ihan muumioitunutta. Ne ei edes nauraneet millekään ! Niinpä sain hoitaa ”oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan” -nauramisen aivan yksinäni, välillä joku takapenkistä saattoi päästää säälittävän hiljaisen hihityksen, joka kuitenkin hiipui yhtä pian kuin kynttilä vesiastiassa.

Jos yritän olla positiivinen, niin ainakaan kukaan ei kieltänyt mua nauramasta.

Mulla on myös hyviä JA huonoja uutisia.
Hyvät uutiset: katsoin Tuntemattoman sotilaan.
Huonot uutiset: en lukenut kirjaa loppuun.

Ja nyt hävettää, vaikka aikaa oli kolme kuukautta.

Kävin myös erittäin turistimaisesti tervehtimässä Joulupukkia napapiirillä ! Se oli itse asiassa melko spontaani vierailu, koska alunperin lähdin vain sen meidän väliaikaisesti hostaamamme vaihtarin kanssa valokuvaamaan napapiirin jouluvaloja, mutta seuraavassa hetkessä istuinkin jo Joulupukin kainalossa. Lisäksi eksyin (eksyttiin) matkalla pois Joulupukkia tapaamasta. Todellisuushan oli se, että siellä oli vain yksi käytävä ja yksi ovi. Kehtaisin väittää, että se oli hämäävästi sijoitettu.


Viime aikoina on tullut mietittyä paljon sitä, onko pitkistä hiuksista oikeasti enemmän hyötyä vai haittaa. Toistaiseksi hyötypuolet ovat olleet menestyksekkäästi piilossa. Itsenäisyyspäivän tienoilla nimittäin päätin tavoista poiketen kuivata hiukset hiustenkuivaajalla ja kesken operaation huomasin kauhukseni, että hiukset oli menneet sisään kuivaajan toisesta päästä ja jääneet sinne jumiin. Lamaannuin hetkeksi seisomaan hiustenkuivaaja hiuksista roikkuen, ennen kuin tajusin tehdä asialle jotain.

Kyllä se pois lähti.
Mutta niin lähti vaivalla kasvatettu hiustuppokin, ja siihen loppui hiusten kuivaaminen. Pysyvästi.

Ehdin jo tosissani ajatella, että siinä olisi kaikki pitkien hiusten haittapuolet, ennen kuin hiihtämässä käydessäni tajusin järkyttyneenä kesken kaiken, että suksisauvan tarraosa on tarttunut kiinni hiuksiin. En ollut kovinkaan vaikuttunut asiasta, kun yritin hiihtää menemään, vaikka suksisauva (ja tietenkin myös käsi, joka oli lujasti kiinni siinä) roikkui itsepintaisesti korvan yläpuolella.

Suksisauvakin lähti pois.
Samoin kuin tuppo hiuksia.

Jouluun on tasan kymmenen päivää! Aika menee ihan kauheaa vauhtia, enkä tosissani enää jaksaisi edes odottaa jouluaattoon. Toistaiseksi olen ollut aivan fiiliksistä joulusta joka vuosi. Se on vain tosi kiva.

Koska tykkään joulukoristeista.

Olin jo pitkään ehtinyt miettiä, että voisi meidänkin lukion aulaan lopulta laittaa sen joulukuusen, nyt kun vielä ehtii, kunnes biologian ope käveli kuin tilauksesta meidän ohi välitunnilla ja sanoi, että voishan sen joulukuusenkin tähän laittaa.

Niinpä me lähdettiin (minä ja kolme kaveria) biologian open johdolla hakemaan kuusta varastosta.

Ja sitten tapahtui kauheita kun mun koko lukioajan kestänyt porrasfobiani kävi toteen.
Joka kerta vessaan mennessä mietin, että ”Milloinhan se päivä tulee kun kompastun ja pyörin nämä portaat alas?”. Ja joka kerta olen selvinnyt.

Valitettavasti onni ei jatku ikuisuutta, ja puolessa välissä matkalla alas portaita liukastuin/kompastuin ja loppumatkan alakertaan luisuin enemmän ja vähemmän selälläni.

Tein suuren vaikutuksen kaikkiin paikalle olleisiin.
As always.

Olen myös erittäin ylpeä siitä, että olen selvinnyt jo kahdesta koeviikosta! Keskinkertaisesti tosin, mutta se oli silloin kun en vielä ollut motivoitunut (ts. nyt teen läksyjä koko ajan!). Suurin ylpeydenaiheeni oli tietenkin pitkän matematiikan Todennäköisyys ja tilastot -kurssi, jonka kanssa tappelin koko jakson osaamatta tehdä läksyjä melkein koskaan. Lopputulos: kokeesta 9-.

Sain hikarin maineen.
Kuin myös valehtelijan.
Ja nyt ihmiset luulee, että osaan matikkaa.

Oli myös ilo kuulla, että englannin numero nousi yhdeksästä pyöreään kymppiin. Olin silti tunneilla aina ihan kujalla. Ja säikähdin joka kerta kun mua pyydettiin vastaamaan.

Ärsyttää aivan erityisen paljon se, että nyt kun lopultakin on tarpeeksi lunta hiihtää, niin lämpömittarit ulkona räksähtelee ja halkeilee pakkasen takia. No, ainakin melkein. Mulla meni koko viime talven hiihtämiset aivan ohi, koska ei ollut luntakaan kovin kummoisesti. Sitä edeltävänä talvenakin olin hävettävän laiska hiihtämisine. Ts. siitä on kohta kolme vuotta kun viimeksi hiihdin niin kuin yleensä hiihdän.

Ei ihmekään jos ei enää pysy suksilla pystyssä.

En kyllä pysy pystyssä edes kahdeksanjalkaisella tukikehikolla, joka on ruuvattu maahan ja sidottu muhun kiinni hinausköysillä.

Koska en ollut paikalla kun pystyssä pysymisen jaloa taitoa jaettiin.

Ja koska valitettavasti en ollut paikalla myöskään silloin, kun säilömuisti kehiteltiin, tämä jää nyt tähän.





-Jenni

We Wish You a Merry Christmas !

Käytin juuri kokonaisen lauantain tekemättä mitään, joten ajattelin että nyt voisi olla oikea aika päivittää vähän blogiakin. Saan koko ajan kuulla haukkuja kun en kirjoita mitään uutta.

Muistan tosi hämärästi kaikkea mitä viime päivityksen jälkeen on tapahtunut, mutta eiköhän tämä tästä kun pääsen vauhtiin ja muistelemaan mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä. Niin että here we go.

Nyt on koulussa toinen jakso ihan loppusuoralla, eikä voi oikeasti tajuta kuinka nopeasti aika on mennyt ! Vasta oli koeviikko ja nyt on taas ja kohta on joulu ja sitten wanhat ja sitten pääsiäinen ja sitten kesäloma ja kohta kirjotan itekin ylioppilaaksi. Huhhuh. Nyt saattaisi tosiaan olla se aika kun kuuluu alkaa kunnolla tekemään töitä koulun eteen. Itse asiassa voisin sanoa, että on jo tullut aloitettua. Teen läksyt melkein aina ! No, yhteiskuntaopista en nyt kehtaa sanoa mitään, koska en todellakaan osaa sanoa mitä tunnilla on tehty. So far kaikki tunnit on menny takapenkissä hekottamiseen ja kuumimpien juorujen vaihtamiseen. Lupaavalta siis näyttää.

Enkun tunnit nyt on mitä on, en valitettavasti jaksa edes kuunnella ja se näkyy :D Jään vähän väliä kiinni tuijottamasta pihalle kun yhtäkkiä pyydetään vastaamaan kysymykseen ja itsehän en siis edes tiedä mikä kirja saatika mikä sivu. Hyvin on kuitenkin mennyt, sanakokeissa ei mitään ongelmaa, kirjoitelmasta melkein täydet ja ei niissä tehtävissäkään vaikeuksia. Kielioppisäännöistä en tajua tuon taivaallista, kuulokorvalla mennään. Kerran sain myös enkun tunnilla selitellä siitä, miten uskonnollisuus näkyy amerikkalaisessa elämäntyylissä. Minulla on kuulemma amerikkalainen aksentti, mistä lie johtuu :>

Viime viikonloppuna oltiin Rovaniemellä Jokivalkeissa lukion kuvataideryhmän kanssa. Piti siis tehdä puusta/oljista/kankaasta/muusta palavasta sellanen ”veistos” aiheella ”Kalastusvälineet ennen ja nyt”. En tajunnut rakentamisesta ja muusta tuon taivaallista, joten tyydyin sitten solmimaan pajunoksista kalansuomuja sillä välin kun pojat rakensi kalan ja virvelin ja teki muutenkin melkein kaikki muut, hah. Lauantaina sitten lähdettiin heti aamusta kaloinemme Rovaniemelle ja siellä sitten pistettiin luomus pystyyn rannalle ja lähdettiin viettämään vapaa-aikaa siihen asti, että ne illalla pimeässä poltettaisiin. Kaupungilla kiertelyä jeeeeee.... Paitsi että oli pyhäpäivä ja melkein KAIKKI paikat kiinni. Auki oli vain R-Kioski ja pari ruokapaikkaa, joissa piti yrittää saada kulutettua KUUSI tuntia ! Kierreltiin R-kiosk(e)illa, kierreltiin kaupungilla, istuttiin melkein kolme tuntia pizzeriassa syömässä ja sitten kierreltiin vähän lisää. Olisi saattanut olla siedettävämpää jos ei olis ollut pakkasta melkein kymmenen astetta.




Meidän kala oli sitten ihan etummaisena niistä kaikista veistoksista ja poltettiin ensimmäisten joukossa. Valitettavasti joku materiaaleista oli erittäin savuavaa sorttia ja kalan palaessa tuprahteli taivaalle atomipommin kaltainen savusieni -pilvi, joka tietenkin peitti näkyvistä kaikki muut taideteokset. Mutta tietenkin oli pääasia, että meidän hieno kala näkyi kaikille :---D

Viime aioina on tullut testattua ja todettua kaikenlaista. Esimerkiksi se, että kauhuelokuvat ei välttämättä ole se paras mahdollinen ajanviettotapa minulle. Ei, vaikka olisi maailman pliisuin elokuva, joka ei pelota ketään.

Katsottiin Paranormal Activity, josta puolet meni siinä kun kuuntelin peiton alla selostusta elokuvan tapahtumista. Lisäksi sain kaihean säikähdyskohtauksen jostain ihan tyhmästä kohdasta ja sain siitä hyvästä kannettavan päähän.

Seuraavaksi katsottiin Ottolapsi, joka oli paljon parempi ja aiheutti vielä kauheampia säikähtämisiä (lähinnä kaiketi minun osaltani). Olin aivan vainoharhainen jo ennen kuin alotettiin elokuvan katsominen ja senpä vuoksi säikähdin hillittömästi niinkin tavallista asiaa kuin juoksevaa lasta. Kerran säikähdin jotain ihan kauheasti ja seuraavaksi tulikin läppääri mun naamalle. Lasithan siinä meni vinoon ja oli pakko pysäyttää elokuva, että sain käydä pesemässä ja oikaisemassa ne :---)

Katsottiin myös One Missed Call, jota pelkäsin ihan sen takia, että pelkään kaikkea. Olen ihan kaunistelematta huonointa kauhuelokuvaseuraa, jota toivoa voi, koska pelkään melkein KAIKKEA. Sain elokuvan jälkeen kuulla saarnan siitä, että hypin viattomien ihmisten syliin ja säikäyttelen niitä ihan turhaan! Ei enempää kauhuelokuvista, kiitos.

Sain myös oikean ajokortin tässä joku aika sitten ! Kävin hakemassa sen, mutta valitettavasti se oli sitten ihanan pyöräni viimeinen reissu :( Onnistuin hajottamaan sen katsastusaseman pihaan kun siitä katkesi joku osa ja melkein päädyin kyntämään hiekkatietä nenällä. Onneksi kuitenkin säilytän aina tasapainon niin hienosti (tästäkin toki voidaan olla montaa mieltä).

Viimeaikoina on tullut käytyä läpi Amerikan valokuvia ja haikailtua takaisin New Yorkiin valokuvaamaan ja Floridaan Disneylandiin kiertämään ja High Schooliin softballia pelaamaan. Kaikkein eniten kuitenkin tällä hetkellä houkuttaa se New York, joka on todellakin ilo silmälle ja järjestelmäkameralle (joka valitettavasti oli Suomessa silloin kun itse olin kaupungissa).




Siinä Amerikkaa muistellessani tajusin myös, että ”Hei, kohtahan on marraskuu ja alkaa taas National Novel Writing Month!”. En ole koskaan aikaisemmin osallistunut, mutta nyt päätin siihenkin alkaa ja muistella samalla Amerikkaa. Päädyin sitten kirjoittamaan tytöstä, joka JOUTUU muuttamaan Nevadan Carson Citystä New Yorkiin, mutta toistaiseksi menee aika heikosti. Tätä menoa ei tule kasaan edes puolia tarvittavasta sanamäärästä. Pitänee kaiketi vaihtaa aihe ja yrittää saada kasaan vielä puolet, siihen ehkä saattaisi vielä hyvällä tuurilla olla mahdollisuudet. Tai sitten ei, ellen halua hylätä muuta elämää, hah.

Kirjoittamisen huono menestyminen johtuu kai osittain siitä, että päätin osallistumisesta päivää ennen NaNon alkamista ja aiheen päätin siinä samalla kun avasin Wordia tietokoneella marraskuun ekana päivänä. Ehkä ensi vuonna sitten mennään paremmalla suunnittelulla ja saadaan vähän enemmän aikaan.

Täällä on nyt kivasti pysynyt lumikin maassa ja tällä hetkellä taitaa olla pakkasta yli kymmenen astetta. Lunta on tullut odotettua kuin kuuta nousevaa sen vuoksi, että en koko viime talvena päässyt hiihtämään kuin ehkä kahdesti (ja niistäkin toisella kerralla katkesi suksisauva kun kaaduin mäessä, joka ei oikeasti varmaan edes ollut mäki). En voi tajuta ihmisä, jotka ihoaa hiihtämistä, sehän on just kaikkein parasta talvessa ! Samoilla suksilla olen mennyt jo siitä asti kun olin 12 (koska ilmeisesti se oli aikaa, jolloin kasvu pysähtyi pysyvästi :D), tosin toissatalvena sain uudet suksisauvat kun hiihdin ylämäkeen, kaaduin ja toinen sauvoista katkesi :D Lämmöllä olen täällä muistellut kaikkia niitä hiihtoreissuja kun olen löytänyt itteni istumasta keskellä metsää lumihangessa kun alamäessä on latu hajonnut ja heittänyt metsään. Tietenkin sitäkin on tullut tehtyä, että kuntovihkon kohdalla kaadun ja lyön pään siihen laatikkoon, samoin kuin sitä, että ihan rauhassa hiihtelen ja yhtäkkiä järkytyksekseni tajuan makaavani naamallani keskellä latua, vaikkei mitään syytä kaatumiselle ollut. Mielenkiinnolla nyt sitten odottelen, että mitä tästä hiihtämisestä puolentoista vuoden tauon jälkeen tulee :)

Joulua odotan kuitenkin enemmän kuin mitään ! Haluan vain päästä laittamaan minijoulukuusen tähän pöydälle, koska joulukuuset on ihania. Haluan myös, että ihmiset laittaa jouluvaloja pihoille ja jossain vaiheessa alkaa tulla joulukuusiakin ja joulu on vain niin ihana. Ja jouluruuat, voi että !