Os.määrä

Eli toisin sanoen lyhennelmä teille muillekin, joiden mielestä ”osamäärä” nyt vain on aivan kerta kaikkiaan ylivoimaisen pitkä sana. Itsehän kärsin, koska minulta meni +19 vuotta ennen kuin tämä asia saatettiin tietoisuuteeni, tähän saakka olen autuaana kirjoittanut osam. ja ilmeisesti hukannut aikaani pahemman kerran.

Nyt voin vain lämmöllä muistella sitä päivää, jolloin sain huonon numeron derivaatta-kurssista ja päädyin sen kautta käymään koko homman uusiksi ja erinäisten tapahtumien jälkeen kaikki johti lopulta os.määrään.


Päivittäminen vie yleensä minulta tunteja, koska olen niin hidas. En kuitenkaan hätäänny siitä, kun ei kukaan ikinä odottele päivitystäni ilmaantuvaksi tiettyyn kellonlyömään mennessä. Paitsi nyt.

Kärsin pienoisesta paniikinpoikasesta, koska minun pitäisi 1,5 tunnissa (oma tavoitteeni) saada aikaan jotain kehittävää, eikä koneeni (yllättäen) suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön. Se raukka nauttii perjantai-illasta tietämättä, että kaverisuhteitteni säilyminen riippuu nyt siitä.

Lisäksi, jotta tämä kaikki olisi mahdollisimman hankalaa, päivittämiseni meinasi tökätä heti alkuunsa tähän:


Jäin valitsemaan kuvia ja AWWW ♥ Ja nyt en kerrassaankaan toivu, vaikka kuinka yritän. Mutta ymmärtäkään, ihmiset rakkaat: kissat on suloisia.

Taidankin aloittaa siitä, missä tapasin tämän kyseisen yksilön. Yllättäen palaamme siis derivaattojen maailmaan ja siihen, että en alkanut käymään kurssia uudestaan yksin (mistä olen mahdollisesti saattanut jo mainita joskus aiemmin).

Eräänä kylmänä sunnuntaina (viime sunnuntaina, btw, keskeytän pelkästä keskeyttämisen ilosta) lähdin kaverini luokse laskemaan matikkaa (ettekö te muka ikinä?!? järkytyin) noin kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päähän (tämä matkan pituus on teoreettinen, tosielämässähän se ei aivan näin mene).

Matkani oli alusta loppuun suunnattoman haastava. En ollut siis aikaisemmin käynyt kaverini luona, joten isi piirsi minulle kartan ja sen lisäksi kysyin kaveriltani vielä varmuuden vuoksi talon väriä ja sain sen lisäksi kuulla myös lähialueiden maanpinnan korkeuden ja postilaatikon värin, joista etenkin jälkimmäinen osoittautui hyödylliseksi tiedoksi, sillä loppujen lopuksi se oli se punainen postailaatikko, jonka takia en ajanut ohi.

Tosiaan ilma oli mitä talvisin ja lähetettyäni kaverilleni viestin siitä, että olen lähdössä, menin ulos vain huomatakseni, että auton on lumen peitossa. Yritin etsiä harjaa, mutta en kyennyt sellaista löytämään ja lopulta jouduin tyytymään kumiseen kuivauslastaan. No, arvatkaa raputetaanko sellaisella jäätä pois ikkunasta? Niin, ei todellakaan.

Piti siis odottaa, että ikkunat oli sulaneet tarpeeksi ja se nuoska lähti valumaan pois.


Kun lähdin ajelemaan, päätin kylältä päästyäni testata hieman tien liukkautta ja löin jarrut pohjaan kun olin saanut vauhdin seitsemäänkymppiin. Sen jälkeen sitten kiireesti vain oikomaan auto taas suoraan ja takaisin omalle kaistalle.

Kesken matkan syttyi punainen varoitusvalo palamaan ja alkoi kauhea piippaus. Eipä siinä muuta kuin ensimmäiselle P-paikalle tarkastamaan, mikä nyt on vikana. En meinannut saada autoa pysähtymään ja mietin, että onko siellä nyt tosiaan niin liukas. Hiipparoin ulos, paikansin ”vian” olevan puoliksi avonainen etuovi ja tilanteen korjattuani lähdin kiertämään takaisin toiselle puolelle. Kun makasin maassa viimeisten lumien laskeutuessa ilmalentoni jälkeen niskaan sain varmistuksen siitä, että siellä tosiaan oli liukasta. Selvisin silti pelkällä mustelmalla.

Seuraava ketutuksenaihe odotti vain vähän matkan päässä, kun ajoin joidenkin mielestä ilmeisesti onnettoman hitaasti ja ohi oli päästävä kohdassa, jossa tien laidassa oli jäävuoren kokoiset jäämöykyt. Kyllä siinä kielenkäyttö oli kaukana kauniista kun kuului renkaista kauhea paukahdus ja ehdin jo säikähtää, että pitikö tässä nekin vielä alkaa kursimaan kokoon.

Ei sentään, lopulta pääsin hikisesti neljänkymmenen minuutin jälkeen perille ja ei kyllä voinut kuin huokaista helpotuksesta!


Kaverini oli tyylikkäänä vastassa kalsareissa ja pitsipaidassa! Ne tosin oli niin muodikkaat kalsarit, että katsoin niitä ensin farkuiksi ja vasta pitkän ajan kuluttua tajusin, että ne tosiaan on kalsarit niin kuin minua jo aikaisemmin viestissä varoitettiin.

Kaivettiin siis kirjat ja laskimet ja muut esille ja alettiin laskemaan. Valitettavasti keskittymiseni herpaantui seitsemän kertaa sekunnissa siksi, että kaverini oli tuonut myös Killi-kisunsa huoneeseen! Jaksoin aina vähän aikaa kerrallaan sieventään yhtälöitä, sitten konttasin silittämään kissaa ja jätin kaverini laskeskelemaan hetkeksi yksinään.

Huomioni vei hetken kuluttua myös parvekkeen ovi ja totta kai sekin piti päästä tutkimaan!


Ehdin jo haaveilla parvekkeesta omassa huoneessa, kunnes muistin, että huoneeni on alakerrassa ja siihen kaatui sekin haave. Kuvailin siis innokkaana kaverini portaallista (sana? eikö?) parveketta (en ole koskaan kärsinyt kuvattavien kohteiden loppumisesta) ja lopulta onnistuin lukitsemaan itseni ulos.

Kyllä me silti saatiin aikaan monta laskua! Se oli suorastaan kehittävä sunnuntai, vaikka aamu näyttikin aivan päinvastaiselta!

Tulomatkalla olin saada uuden keulakuvan hämärässä hiipivästä porosta, joka oli kai jonkinlainen kamikaze-yksilö seisoessaan keskellä tietä tuijottamassa minua, vaikka autoni selvästi osoitti niin vähäisiä pysähtymisen merkkejä kuin voi sellaisessa tilanteessa näyttää.


Viime viikko oli koeviikko ja se se oli huono viikko se. Toistaiseksi kaikki takaisin saadut kokeet on menneet penkin alle pienessä rauta-arkussa, jonka avain on sulatettu uunissa ja muotoiltu uudestaan kirjapainoksi. Olen silti optimistinen (en kylläkään oikeasti) ja yritän ajatella, että eihän tätä kouluakaan nyt niin paljon ole jäljellä.

Tänään on tosiaan lukiolaisten pikkujoulut, joissa lukiolaiset luultavasti ovat kaikesta huolimatta vähemmistö. Mutta ei se mitään!

Koulun jälkeen kierreltiin kaupoissa ostelemassa kaikenlaista hyödyllistä ja sen jälkeen kaverini (ei matikkaa laskeva kalsarikaverini, vaan se edellisen postauksen omistaja) tuli meille värjäämään minulta hiukset ja meiltä jatkettiin matkaa (autolla, noin sata metriä) kaverini luokse etsimään musiikkia pikkujouluja varten. Siinä samalla myös lyhensin kaverilleni topin olkaimet (päivän hyvä työ tehty).


Joo, ja tämä oli meininki vuosi sitten.

Joulufiilis on kyllä kaukana, kun ei ole lunta! Tämä on suorastaan järkyttävää, vuosi sitten tähän aikaan oli kuitenkin jo niin paljon. En kykene kunnolla katsomaan edes valokuvia, koska se vain vetää mielialan maahan ja aivan pohjamutiin ja syvimpiin helvetin syövereihin (viimeisin ilmaisu johtuu siitä, että olen eilisen illan lukenut helvetistä ja kristillisestä pelastuskäsityksestä, sivuhuomautuksena on kuitenkin vielä lisättävä, että olen jo päässyt harhaopeistani ja elän nykyään pyhän neliön mukaan).

Yritin tässä eräänä päivänä luoda joulufiilistä laittamalla muovikuusen alakertaan. Juttu ei kuitenkaan mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan, sillä onnistuin rikkomaan kaksi taulua, jäämään jumiin kuntopyörän sarvien väliin ja lopulta kiskoin pistorasioiden vähäiseen määrään tympääntyneenä seinästä irti laitteen, jota olin puolitoista vuotta luullut ilmanraikastimeksi. Pikkusiskoni käski minua tuskastuneen kuuloisena laittamaan ”ilmanraikastimen” takaisin paikoilleen huomauttaen, että se oli meidän ovikello ja että sitä ei mielellään saisi ottaa pois. No möö.

And this is it, I think.
Lähden etsimään mielenkiintoista tekemistä siihen saakka, että pikkujoulut alkavat ja toivon, ettei rakas ystäväiseni (se kalsari-yksilö) suhtaudu minuun nyt nihkeästi kun se nyt kuitenkin joutui odottamaan päivitystäni niin tavattoman kauan (vaikka täytynee sanoa, että pääsin tavoitteeseeni, joka oli tehdä tämä 1,5 tunnissa!).