JOULULOMA!

Omg, tuntuu uskomattomalta, koska viimeksi kulunut viikko oli suorastaan raastava kaikkine kiireineen ja luulinkin jo, että se ei koskaan lopu. Mutta oh yeah, tässä sitä nyt lomaillaan onnellisesti.

En ensin aikonut mennä joulujuhlaan, mutta koska minun piti kuitenkin toimittaa joulukortit kahdelle kaverilleni, päätin lähteä mukaan. Kaduin kylläkin päätöstäni istuessani salissa yrittäen kuunnella pienellä äänellä piipittävää kuoroa samalla, kun yläastelaiset ärsyttivät kaikkia vaihtamalla kuulumisia kovaan ääneen.

Oh sweet jesus, could you like... grow up?!

Eli tosiaan tämä viimeinen viikko koulua oli lähes kaikin puolin karmea. Piti väkertää esseetä ja yrittää vielä jaksaa olla tunneilla ja tehdä läksyjä, vaikka loma oli niin lähellä ja kaikki tympi.

Aikeistani huolimatta en saanut esseetä kasaan viikonloppuna: sen sijaan istuin sunnuntaina tuijottamassa ikuisuuden tietokoneen näyttöä pää suristen ja lopulta mars Facebookiin itkemään ja hetkellisesti piristymään kun kuulin, ettei kaverinikaan ollut saanut esseetään tehtyä.

Kiirettä pukkasi muutenkin niin, että teki lähinnä mieli vain polkea jalkaa ja heittää roskiin kaikki mega-asialliset ja monimutkaiset monisteet, jotka ohjeistivat ties minkälaisten tyhmien tehtävien saloihin. Viikonloppuna järjestin itselleni valokuvaterapiaa (löysin ihan mahdottoman piristävän otoksen eräästä kaveristani, hehheh, saatte nyt arvuutella keskenänne kuka mahtoi olla sunnuntaini valopilkku) ja mieleen muistui suorastaan nerokas suunnitelma, jonka ystäväiseni jakoi kanssani kun Rovaniemellä abipäivien päätteeksi väsyneinä ja tympääntyneinä etsittiin mystisesti kadonnutta linja-autoamme ravaten edestakaisin yliopiston ja ammattikorkean välillä.

Eilen tunsin päiväni sangen hyödylliseksi, vaikka näin myöhemmin ajateltuna en kahta joulukorttia lukuunottamatta saanutkaan aikaa oikein mitään muuta.

Kävin koulun jälkeen (ihana, lyhyt neljän tunnin koulupäiväni ♥) maksamassa kaverini kanssa yhden laskun. Kaverini katseli kohteliaan kiinnostuneen hidasta tilinumeroiden ja viitenumeroiden näpyttelyäni vierestä ja kun lopulta sain hikisesti kaikki tiedot oikein, kaverini kysyy kasvot peruslukemilla, että ”No, miksi et vain ottanut siitä sitä viivakoodia?”

Eh, kiitos kultaisesta neuvostasi! Mukavaa, että kerroit sen heti kun sain tehtyä kaiken manuaalisesti.

Naapurit näkyy tuolla pitävän jonkinlaista valokuvaussessiota ja pälyilen hämärästi verhojen raosta yksinäni hihitellen, kun ne viskelee lumipaakkuja ja ottaa kuvia.

Mutta tosiaan joo, siitä ei taida lisäkseni kiinnostua kukaan muu (arvaus vain, koska itseänikään ei loppujen lopuksi kiinnosta juuri laisinkaan).

Joulufiilistä tässä vielä etsiskellään oikein porukalla, koska kukaan kavereistakaan ei kuulu sitä vielä löytäneen. Tämä tuli jotenkin niin yhtäkkiä koko joulu. Silloin kun olin pieni, oli ihmiset yleensä tähän aikaan aivan hervottoman innostuneita kaikista joulujutuista ja ystävällisiä kaikille, mutta taiseksi tämän vuoden eniten joulumieltä osoittava teko on ollut se, kun sain yhteiskuntaopin tunnilla kaveriltani lahjaksi ties mistä löytyneen pikkuisen kimalteen (??).

Että tässä nyt vielä reippaat etsinnät käyntiin, kun aattoonkin enää kaksi päivää.

Tänään olisi vielä tarkoitus käydä morjenstamassa kaveriani töissä, kunhan saan ensin maalattua sen joulukortin loppuun (megalaiskuus iski, hmmm). Suhtaudun tosin hyvin varauksella siihenkin, koska viimeksi kun kävin sanomassa terve päättyi juttu siihen, että talsin kaverini kotiin veikkauskupongille kirjoitetun listan kanssa ja hipsin luimistellen penkomaan sen huoneesta juhlakamppeita, että päästäisiin lähtemään baariin ennen puolta yötä.

Se oli tuskainen kokemus, eikä traumoja suinkaan vähentänyt se, ettei mikään tuntunut olevan siellä, mistä Krisu oli neuvonut etsimään ja jouduinkin yhtenään soittelemaan kaveriltani lisäohjeita.

Huokaus.

Mutta mitäpä sitä ei tekisi sen eteen, että saa viettää iltaansa laadukkaassa seurassa.

Eilen juuri puhuttiin kavereiden kanssa koulussa siitä, miten outoa tulee nyt olemaan kun tavallisesti nähdään koulussa joka päivä ja nyt näinkin pitkä aika kuin puolitoista viikkoa, ettei nähdä juuri yhtään.

No, outoahan se on, kun ei aamusta iltapäivään ole koko ajan joku siinä vieressä tyyliin ”ASDKHAJDSSDJKFH”, kun yrittää saada jotain tehdyksi tai ole itse samaan tyyliin häiritsemässä kavereita, kun ne yrittää esittää tekevänsä koulujuttuja.

Pelkään jopa myös, että jalat ehtii loman aikana irrota maasta ja pää kohota pilviin, kun ei ole kavereita palauttamassa epärealistisista ajatuksista (”Olen fiksu”, ”En vie paljoa tilaa”, ”Kiinnostun kavereideni jutuista”) takaisin maanpinnalle. Hätätapauksessa voin kuitenkin vaikkapa keskittyä muistelemaan tiiviisti sitä, miten yritin viime viikolla ängetä istumaan suklaata mussuttavan kaverini viereen ja käskin sen siirtää leveää ahteriaan ja lopettaa suklaansyönnin ennen kuin siitä tulee ihan kauhea mooses (kaverini vastasi tähän haukkaamalla suklaata, hymyilemällä kauniisti ja toteamalla, että ”Minähän vain yritän saada sinut kiinni!”) tai siihen, miten yritin kiinnostua erään toisen kaverini ajatusmaailmasta ja kysyin Rovaniemeltä tullessamme pitääkö se enemmän oranssin vai sinisen sävyisistä katulampuista (ensin sain asiallisen vastauksen, mutta heti perään ärhäkän ”Mitä ihmettä tommosia oikein kyselet?!?!?” + muuta jupinaa ja se jos mikä oli lannistavaa kun kysymykseni esitin aivan aidosti kiinnostuneena).

Voi sentään.

Mutta yeah, lähden nauttimaan lomastani joulukortin ja leikekirjan merkeissä (huoh, minä ja minun leikekirjani, ikuisuustehtävä tuokin) sekä metsästämään mahdollisesti jotain ruokaa (koska puuro koulussa ei ollut täyttävää ja siitä on jo kauan kun söin pullan).

Jos en kaikessa laiskuudessani enää saa päivitettyä ennen aattoa niin

HYVÄÄ JOULUA!

Palataan asiaan viimeistään ennen uutta vuotta!

PS. Joulufiilikseni nousi kun leivinuuni avattiin ja nyt täällä tuoksuu kinkku. Ihanaa!