Vanhin tunnettu pissis on mummosi.

Kaikki kunnia suloisesta otsikosta kuuluu Niinalle, joka oli kiltisti tukena kun en kyennyt muistamaan suomenkielistä perussanastoa ja alkoi melkein itsekin pissikseksi miettiessään otsikkoa tälle postaukselle. Lisäksi voin kai saman tien omistaa sille koko postauksen, koska se keksi otsikkoa niin kauan, että pelkäsin sen kuolleen sille tielle!

Odottelen nyt mielenkiinnolla milloin tämä kiinnostus postaamiseen lakkaa ja siirryn takaisin muinaiseen postaustahtiini (= kaverini tukalasta painostuksesta johtuen työläät kaksi postausta kuukaudessa).

Meanwhile... aion kiltisti postata ja olla täysin no-life.
Samalla kun yritän postauksillani ovelasti saada Kristaa päivittämään...
...ja pidän kavereita ajantasalla tekemisistäni (koska olen liian hieno jutellakseni niille koulussa)...
...motivoin itseäni valokuvaamaan...
...opettelen Photoshopin käyttöä...
...laajennan musiikkimakuani (tänään Eminemin Till I Collapse vaihtui The Real Slim Shadyyn, voitteko tekin jo nähdä edistyksen?)...
...välttelen läksyjen tekemistä (noh, itse asiassa en tekisi niitä luultavasti muutenkaan, toistaiseksi olen ollut tunnollinen vain yhteiskuntaopin ja matikan kanssa, joista ensimmäinen kiinnostaa niin vähän ettei edes kiinnosta ja toinen on mun number one kiinnostuksenkohteeni)...
...vietän aikaa...
...ja pakoilen epämiellyttäviä velvollisuuksia.

Tänään havahduin (osittain kauhukseni) kaverilleni tekstatessa huomaamaan olleeni niin mahdottoman sosiaalinen lomalla, että ei ole puhelimen akkuakaan tarvinut ladata kuin viimeksi joskus ennen loman alkua! Hehe, hupsista. No, kykenen täysin samaistumaan kaveriini, joka tänään totesi vain odottelevansa muiden yhteydenottoa. Eli ei siis johdu epäsosiaalisuudesta (vaikka Facebook-analyysini mukaan kaverini tosin on hieman hitaasti lämpiävää tyyppiä ja sille pitää leperrellä ensin vähän aikaa ennen kuin se suostuu keskustelemaan kunnolla).

Voin kuitenkin lohduttautua sillä, etten ilmeisesti ollut ainoa puhelinta tylysti ignorannut lomailija, koska kaverini juuri tänään kertoi kokeneensa kauhunhetkiä kun itse heittäydyin aivan extremeksi ja soitin sille uudenvuodenaattona kysyäkseni lähteekö se laskemaan mäkeä. Voi raukkaa, vaikka järkytys on ymmärrettävä.

Hyvin silti pärjään ilmankin, suurimman osan ajasta en edes tiedä missä puhelin on saatika kuule jos joku yrittää ottaa yhteyttä. Juuri tänään esimerkiksi kuuntelin koneella istuessani pitkään värinähälytyksellä olevaa puhelinta ja mietin, miten tyhmä pitää olla ettei nyt vain voi vastata. No, minunhan se oli, en vain ollut osannut varautua moiseen ja siksi niin tylysti jätin sen huomioimatta. Soitin kyllä kiltisti takaisin ja yritin parhaani mukaan ohjeistaa kaveriani, joka halusi tietää mitä kaksi päivää vanhasta mozzarellasta voisi tehdä (tiedänpähän ainakin mitä on tapahtunut jos sitä kaveria nyt ei enää tämän jälkeen näy).

Ollaanko me koko Suomen ainoat onnettomat, joilla loma loppui jo nyt?!

Ajattelinkin.

Oikeasti, tämä on jotain aivan järkyttävää, koska joululoman kuuluu olla kaksi viikkoa, ei yhdeksän päivää. Huoh. Koko sunnuntain kärvistelin kotona nyrpistellen kirjoille, jotka oli taas pitänyt kaivaa sängyn alta laukusta. En todellakaan jaksanut vaivautua katsomaan oliko mahdollisesti ollut läksyjä, kuin en myöskään aio näiden neljän päivän takia motivoida itseäni opiskelemaan.

Matikan tunnilla meitä muistutettiin siitä, että ollaan abeja ja meillä on ihan vähän koulua jäljellä ja se sai aikaan tilanteen, jossa paperipussia kaipailin. Olinhan tietenkin tiennyt sen itsekin, mutta jotenkin se silti järkyttää joka kerta. Iiks, en halua jäädä lukulomalle lukemaan kirjoituksiin, vaikka toisaalta opiskelumotivaationi on niin ZERO kuin vain voi olla, ellei jo ole pudonnut miinuksen puolelle.

Onpas tämä elämä abina nyt tosi mahtavaa.

Tänään oli ensimmäinen kunnon pakkaspäivä piiiitkiin aikoihin: -10*C.
Tavallisestihan tuo ei olisi kuin pikkupakkanen, mutta tämmöisen lauhan syksyn ja alkutalven jälkeen... well, oh no, I can't handle this anymore.

Olen niin kovasti tykännyt näistä muutaman asteen keleistä, kun sitä luntakin lopulta saatiin (paljon, herranen aika yllätyin taas aivan kun räpiköin lumihangessa kohti koulua aamulla).

Mutta palataanpa vielä muistelemaan kaiholla loman viimeisiä päiviä, joista en kaiketi ole vielä kirjoittanut paljon mitään ja jotka eivät olleet järin tapahtumarikkaita (mitä nyt yksinäni märisin ja lueskelin mitä kaikkea Onnelassa olisi ollut).

Koska meille tuli vieraita, jouduin Joyn kanssa raahaamaan kamppeet siskoni huoneeseen, minne siis majoituttiin kolmestaan. Olin kauhusta mykkänä jo ennen kuin olin kuullut, että joudun nukkumaan säälittävän ohuella patjalla. Siinä sitten elämääni vihaten kasasin itselle mahdollisimman miellyttävän näköistä nukkumapaikkaa. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt minkälaisia kärsimyksiä oli edessä, koska en luultavasti olisi saanut silloin ollenkaan unta.

Okei, ensimmäinen yö meni ihan ookoosti, mitä nyt Joy naulasi peittoni tiivisti paikalleen ja kärvistelin sitten puoli yötä ilman sitä. Lisäksi patjakyhäelmäni hieman levisi, mutta sain kuitenkin nukuttua huolimatta kolmesta naksuttavasta kellosta, kuorsauksesta ja Joysta, joka puhui unissaan kiinaa.

Toinen yö oli kuitenkin ihan kauhea. Yritin mennä aikaisin nukkumaan, että olisin nukahtanut äkkiä ja kärsimykset olisi olleet nopeammin ohi. En kuitenkaan saanut unta, sitten Joy tuli ja aloitti kauhean kuorsaamisen, jota jatkui aamuun asti. Nukuin huonosti, niska tuli kipeäksi ja aina oli joko liian kylmä tai kuumaa. Lopulta en enää aamulla kestänyt kuunnella sitä kuorsausta ja nousin ylös, vaikka samalla teinkin kuolemaa kun niin väsytti. Kun Joy sitten kaiken lisäksi nousi ylös kymmenisen minuuttia mun jälkeen, oli päivä sulavasti pilalla (olisi nyt edes nukkunut ja kuorsannut kun itse uhrauduin ja nousin ylös!).

Lauantaina mentiin tosiaan sitten laskemaan mäkeä!
Oltiin ihan poikki jo siinä vaiheessa kun oli päästy sinne mäenlaskupaikalle, koska koko matka oli ollut ylämäkeä. Lisäksi mäki oli melko luminen, mutta melko nopeastihan se siitä alkoi luistamaan kun ahkerasti laskettiin ja sitten hampaat irvessä raahauduttiin mäki taas ylös.

Hetken aikaa luulin myös kuolevani, kun laskin kaverini kanssa yhdessä rattiskalla ja Krisu ohjasi sitä niin surkeasti, että mentiin varmaan vain yhden jalan varassa.

Lisäksi laskettiin kahdeksan hengen porukallamme ison muovin päällä. Olimme ilmeisesti turhan tuhdissa kunnossa, kun matka tyssäsi jokaisen takapuolen upotessa lumeen. No, täytyy sitä joululla jonkinlaisia jälkiseuraamiksiaki olla!

Mäenlaskun jälkeen siistiydyin hieman ja kipitin kaverini luo katsomaan elokuvaa.

Ihastuin kaverini maailman söpöimpään sormustelineeseen, joka oli siis yllä olevassa kuvassa oleva ihana pitkähäntäinen kissa (älkää välittäkö kissan ilmeestä, ei se todellisuudessa ollut noin pelottava)! Jäin innoissani kuvaamaan sitä kisua kaverini lähtiessä tekemään limpparia, mutta kuvailuni keskeytyi heti alkuunsa kaverini tullessa kameran räpsimisen kuullessaan takaisin ovelle tuijottamaan epäluuloisesti ( Ծ_Ծ  <- vai miten muuten tätä ilmettä voi kuvailla?).

Yksi kaveri kävi tässä välissä toivottamassa hyvät myöhästyneet joulut ja mahtavat uudet vuodet ja sitten kiirehdin olohuoneeseen valtaamaan itselleni paikkaa sohvalta. Kaverini nosti kauhean metelin kun vein sen lempinurkkauksen (eihän se raasu ollut saanut istua siinä kuin koko loman!) ja vaati minua siirtymään. Lopulta oli pakko siirtyä toiseen päätyyn enempien kriisien välttämiseksi.

Katsottiin siis Ring 2 ja en myönnä säikähtäneeni.

Uutta vuotta juhlistin syömällä karkkia samalla kun datailin (päivitin blogia) ylväässä yksinäisyydessäni. Puolenyön aikaan käytiin ampumassa raketteja ja rääkkäsin hieman puhelin-parkaani lähettämällä neljä viestiä (ylikuormittui varmaan onneton, pitänee antaa sen nyt levähtää taas vähän aikaa). Yritin kutsua kaveria naapurista kylään, mutta se oli oikein epäsosiaalinen eikä tullut.

Ennen kuin siskoni pyysi.

Krisu saapui lopulta keskellä yötä ja olin itse jo siinä vaiheessa niin väsynyt, että hipsin nukkumaan ja jätin sen seurustelemaan muiden kanssa.

Eli huh mikä meininki!

Yritän tässä nyt vielä kovasti keksiä kirjoittamisen aihetta kun pari kuvaa pitäisi saada tungettua johonkin väliin, eheh. Toisin sanoen olen hieman kaavoihin kangistunut ja en voi vain tunkea niitä mihin sattuu.

Jaan nyt siis kanssanne vaikkapa sellaisen tiedon, että minun pitäisi päästä Rovaniemelle. Tajusin tarvitsevani lisää paperia kuvisdiplomia varten ja toisaalta minulla on myös pari bisnestä, joita en ehtinyt hoitaa viime käynnilläni. Huoh tätä onnetonta korpea mistä ei mitään saa.

Ja nyt aion lopettaa tämän päivityksen tähän, en kykene enää tuottamaan minkäänlaista tekstiä (olen Googlen avulla yrittänyt hiki otsalla hakea unohtamiani sanoja, mutta tulokset on olleet laimeat)!

Terveiset koomailun ihmemaasta!

Muistan kun ensimmäisen kerran rekisteröidyin Postcrossing-sivustolle jokunen vuosi sitten, mutta en koskaan saanut aikaiseksi lähetettyä yhtäkään korttia. Tässä jokin aika sitten päädyin ties mitä kautta uudelleen sinne ja päätin, ettei kai siinä nyt mitään menetäkään jos kokeilee, ja lähetin muutaman kortin.

Tänään sitten hain postia ja vilkaisin vain nopeasti, että jaa, oisko myöhästyneitä joulukortteja. Koska ne ei kuitenkaan näyttäneet joulukorteilta, päättelin seuraavaksi niiden olevan taas jotain Joyn kavereiden lähettämiä juttuja. Tarkempi tutkailu kuitenkin kertoi, että ne kaksi korttia olivatkin mulle itselleni, toinen Kanadasta ja toinen Australiasta!

En oikeasti uskonut, että postikortti joltain randomilta ihmiseltä saattaisi piristää niin paljon, mutta kyllä vain oli mukava saada ne! Huolimatta siitä, että lähettäjä oli joku aivan vieras ihminen, oli silti jännä lukea mitä ne kortteihin oli kirjoittaneet (kanadalainen esimerkiksi kertoi opettavansa sokeita ja rakastavansa Harry Potteria!).

Jännä oikeasti, mitä kaikkea sitä onkaan keksitty!

Eilen lähdettiin ruuhkaepäilyistä huolimatta katselemaan Rollon alennusmyyntejä, koska oikeasti mitään muutakaan ei keksitty ja koko loma oli vain mähöilty kotona elokuvia tuijottaen (ihan hyviä silti, vaikka korvista pukkaa ulos jo kaiken maailman rakkauselokuvat huolimatta siitä tosiasiasta, että Dear John on oikeasti hyvä ja pidin myös ikuisuuden katsomista odottaneesta A Walk To Rememberistä (shanewest ahem)).

Itsehän olisin mielelläni ostanut esimeriksi kaiken, mutta yritin parhaani mukaan hillitä shoppailuintoani. Mukaan lähti kuitenkin muutama paita (mm. pitkään mietinnän alla ollut sydänpaita, jonka itse asiassa tilasin jo netistä, mutta se ei ollut ehtinyt saapua), huivi (aika randomisti, kun rupesin miettimään huivikokoelmaani ja tajusin tarvitsevani jonkun kevyemmän ja ei-violetin yksilön) sekä takki, jota sovitin jo joskus syksyllä, mutta joka silloin jäi toistaiseksi jatkamaan elämäänsä kaupan hyllyllä ja lähti mukaan nyt (erivärisenä tosin kuin mitä silloin kokeilin, koska mustat oli loppuneet), kun edelleen oli alessa.

Kaipailen vielä tosin yksien housujen perään, jotka tarpeeksi tyhmänä jätin kauppaan notkumaan ja haaveilen saavani ne vielä joskus. No, ehkä niitä on vielä jäljellä sitten kun lähiaikoina joudun kuitenkin lähtemään taas Rovaniemellä hakemaan papereita kuvataidediplomiani varten.

Olen vähän surullinen, koska porkkanalaatikko loppui eilen ja kinkkukin vetelee viimeisiään. Kohta koittaa se rysähtävä paluu arkeen, kun jouluruokaa ei ole jäljellä yhtään ja on jälleen siirryttävä omenaiseen possunlihakastikkeeseen ja hot tomato broilerikastikkeeseen, jotka muodostavat kouluruokailun menusta ¾.

Onnekseni uskon saavani vertaistukea kaverilta, joka on joululoman aikana syönyt varmaan tähän mennessä jo viitisen kiloa kinkkua ja joka varmasti ymmärtää tuskani. Kukaan kavereistani ei tosin ole myöntänyt tykkäävänsä porkkanalaatikosta, joten sitä taidan joutua suremaan yksinäni.

Myös suklaat on syöty pois homehtumasta nurkista ja nyt sitten elellään sipseillä ja jääteellä, jotka on kylläkin ihan kelpo evästä huolimatta siitä, etten sipseistä niin kauheasti väitä. Toisaalta en silti usko mikään sokerihiirikään olevani, koska vaikka tykkään karkista, niin kaikissa juhlatilaisuuksissa minua kiinnostaa enemmän suolaiset ruuat kuin jotkut pullat ja kakut ja lusikkaleivät.

No jaa.

Valitettavasti emme ole siskoni kanssa päässeet näyttämään kykyjämme lumiveistosten tekemisessä, kun tuo lämpötila niin dramaattisesti tipahti nollan kieppeiltä -10 asteeseen ja ulkoa löytyy vain puuterilunta.

Äkillinen lämpötilan muuttuminen on kyllä tosiaankin tuntunut täällä sisälläkin, eikä todellakaan missään tapauksessa hyvässä mielessä! Jouluaattona meillä oli minusta mukavan lämmin, muiden mielestä ällöttävän kuuma. Mittarin mukaan +27 astetta ja istuinkin tyytyväisenä sohvalla villasukat jalassa ja viltti niskassa, koska tykkään lämpimästä (en tosin pidä juurikaan saunasta, koska mua alkaa aina pyörryttämään ja viimeksi olenkin saunonut kesällä kun oltiin mökkeilemässä). Tänään olen sitten kärsinyt ankaran arktisista olosuhteista alle kahdenkymmenen asteen lämpötilassa, villasukat jalassa, kaksi hupparia päällä ja vilttiin kääriytyneenä.

Yritin käydä lämmittelemässä leivinuunin luona kun sinne laitettiin tuli, mutta toistaiseksi ainoa huomattava vaikutus on ollut se, että hupparistani paloi hiha ja printtikohdat alkoi kuumua niin uhkaavasti, että katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle hampaat edelleen kalisten.

Olen myös rääkännyt aivojeni luovaa osaa, joka tosin on niin pieni, että onkohan sitä olemassakaan. Kiertelin ennen tämän aloittamista ympäri taloa kameran kanssa yrittäen etsiä mahtavan upeita kuvauskohteita, mutta jouduin toteamaan ettei niitä ole. Siispä käyttöön samat vanhat ideat!

Sain tänään myös puuttuvan osan kameran jalustaan ja nyt sitten kiikutin kameran pihalle yrittäen harrastaa hieman ulkovalokuvaustakin, kun jalustan ansiosta voi ottaa käyttöön pitemmät valotusajat. Pitkään ei tämäkään harrastus kuitenkaan kestänyt, sillä hyytävä ilmasto pakotti minut pian takaisin sisätiloihin jatkamaan joulupallojen digitaalista ikuistamista.

Olen myös yrittänyt perehtyä Photoshopin ihmeelliseen maailmaan, mutta luopunut yrityksestä yhtä pian joka kerta. Ihan kuin minullakaan todellisuudessa olisi jotain kehittävämpää tekemistä.

Kunnollista keskustelua en kai ole käynyt sitten viime torstain, jolloin viimeksi näin kunnolla kavereita. Olen pari kertaa nähnyt Krisua, mutta eipä se ole paljoa juttelulle lämmennyt ja toista kaveriani olen stalkkaillut vain sen ikkunan läpi ja ainoa mahdollinen kommunikointimenetelmä olisi näin ollen siis ollut morsetus, jota en kuitenkaan ole ehtinyt vielä opetella (liekö kaverinikaan osaa, ei ainakaan ole tunnustanut).

Faceen en ole jaksanut vaivautua kirjautumaan siksi, ettei siellä koskaan ole mitään ja kaipaamastani keskustelusta ei ole toivoakaan, koska kukaan ei aloita keskustelua kanssani ja itse en enää uskalla kun eräs kaverini lähes poikkeuksetta valittaa jos yritän jutella (kuulemma häiritsen sen übertärkeitä tekemisiä).

Voin kuitenkin lohduttautua ajatuksella siitä, että jos vajoan vielä enemmän alamaihin niin voin silti aina etsiä netistä random ihmisten Skype-tietoja ja soittaa terapeuttisia videopuheluita niille (mikä nyt ei varsinaisesti houkuta koska, as it seems, vedän pedareita ja perverssejä puoleeni kuin magneetti).

Ilmeisesti alkaisi olla myös aika postata uuden vuoden kunniaksi menneitä muistellen, mutta katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi. Mulla alkaa postausideat loppumaan, koska kaverini heittäytyvät hankaliksi ja mykiksi aina kun yritän kysellä niiltä mitä ne haluaisi blogistani lukea. Toisaalta toinen ääripää on se, että saan postausehdotuksia, joita toteutan yhtä mielelläni kuin kirjoitan kuvallissanallista esseetä siitä, miten atomimalli on kehittynyt ajan kuluessa rusinapullamallista sirontakokeiden kautta nykyiseen muotoonsa.

Pitänee ilmeiseti alkaa taas keskittämään voimavarojani kuvataiteen puolelle ja herätellä henkiin lakastunutta kykyäni saada jotain aikaan vesivärien, näätäpensseleiden ja kuivapastellien avulla.

Kyllä on tämä lomailu syönyt minua tarpeettoman paljon.

Kaksinkertainen otsikko

Koska tajusin eilen illalla hampaita harjatessani, että olin unohtanut koko otsikon edellisestä postauksestani. Pohdin sitä kyllä aivan antaumuksella, mutta kaikki hyvät ideat huuhtoutuivat ulos päästäni kun ajauduin jännittävämpien tekemisten pariin odotellessani kuvien latautumista.

Ensin en aikonut päivittää ennen kuin aikaisintaan sunnuntaina, mutta jos tätä menoa jatkuu niin päivityksiä tulee vielä ainakin viisi ennen kuin jouluaattokaan on ohi:

Kärsin aivan järjettömän valtavasta tylsyyden multihuipentumasta. Ensimmäisenä lomapäivänä?!

Okei, tekemistä varmaan olisi jos vain kykenisin tarttumaan siihen. Valitettavasti olen kuitenkin kuin laiska säkki, joka möllöttää kulmat rypyssä arvostelemassa hieman kaikkea. Olen siis toisin sanoen hurmaavaa jouluseuraa.

Puolustukseni on kuitenkin myönnettävä, että olen käynyt tänään ja eilen kaupassa ainakin sata kertaa. Ihan oikeasti, en tajua miksei niitä tavaroita voi kaikkia saada kerralla kasaan vaan jokainen maitopurkki ja leipäpussi on käytävä hakemassa erikseen.

Kauppareissujani on tosin piristänyt huomattavasti se, että kaverini on töissä paikassa, jossa on hyvin mittavat ikkunat ja olen näin ollen voinut rauhassa stalkkailla sen touhuja ruokakaupan pihalla autossa mököttäessäni (huomasin ilokseni myös sen, että keltainen paita erottui aivan erityisen hyvin huolimatta muutaman sadan metrin välimatkasta tehden tarkkailustani entistä helpompaa) !

Joten muruseni, tiedän tekemisistäsi siis paljon enemmän kuin uskotkaan!

Tänä aamuna tein tavanomaisen mustelmakartoitukseni, joka on välttämätön eilisen kaltaisten kömppispäivien jälkeen. Onnistuin nimittäin muutaman kynnykseen kompastumisen lisäksi lentämään nurin kaksi kertaa yrittäessäni päästä autoon (miten jokin niin arkinen tilanne voikaan olla aivan yltiöhaastava joskus?).

Ensimmäinen tapahtui aamulla kun joulujuhlan jälkeen kipsuttelin korkojeni kanssa kirjaston pihalle ja autolle tarkoituksena lähteä morjenstamaan töissä raatavaa kaveriamme ja viedä se joulukortti. Etupenkillä oli jonkun joululahja ja välttääkseni sen päälle istumista päätin istahtaa ensin penkin laidalle ja siirtää sen jälkeen lahjan pois alta. Arvoin penkin leveyden kuitenkin aivan metsään, istuin ohi ja kupsahdin selälleni maahan. Kuskin puolella ovea availevan kaverini ilme oli näkemisen arvoinen, kun se sattui vilkaisemaan auton ikkunasta minun suuntaani.

Toisen kerran olin nuri kun olin lähdössä viemään yllä mainitulle kaverille joulukorttia ja auton ovea avatessani satuin astumaan pienen jäämuhkuran päälle ja liu'uin sulavasti istumaan auton alle (you know).

Talvi on vaarallinen kaveri, mutta toisaalta sekin vaarallisuus on suoraan verrannollinen kömpelyyteen.

Leivoin tänään myös juustokakkua!

Tai no... Ei siinä kyllä ole juustoa ollenkaan. Mutta sen nimi on juustokakku ja olen nyt hieman hämilläni siitä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua?

Olen tyypillinen ”peukalo keskellä kämmentä” leipuri ja tämäkään ei ollut mikään poikkeus. Sottasin vähän joka paikkaa, valitsin liian pienen vuoan ja sain siksi aivan uskomattoman paksun ja lähes laitojen yli pursuilevan luomuksen sekä menin nostamaan päällä olevan sähkövatkaimen kermavaahdosta, vaikka hyvin tiedän että niin ei saa tehdä.

Teokseni kuitenkin näytti ihan kakulta kun sen laitoin jääkaappiin hyytymään. Pelkään kuitenkin, että sekoitin liivatteet huonosti ja kakusta tulee epämääräinen tai sitten tein jotain muuta aivan väärin ja kakku on muuten vain syömäkelvoton.

Pitänee varmaan maistaa itse ennen kuin tarjoan muille.

Huolimatta raastavasta tylsyydestä, olin oikein tyytyväinen kun aamulla sai nukkua pitkään. Olen vakaasti sitä mieltä, että pitkään nukkuminen on juuri sitä, mitä kaipasin. Heinähattuilu on ollut viime päivien harrastukseni ja näin sivunmennen mainittakoon, että eräänä aamuna aioin vakaasti suihkuttaa hajuvettä, kun yhtäkkiä havahduin tajuamaan, että olin kuorruttanut kaulani ja paidankauluksen hiuslakalla.

Se oli epämiellyttävä kokemus.

Pistän myös väsymyksen piikkiin sen, että olen kaverini tavoin hairahtanut shoppailemaan netissä. Onnekseni saan tilatut jutut vasta joskus ensi viikolla (aikaisintaan) ja olen luultavasti nukkunut tarpeeksi tajutakseni, että en todennäköisesti tarvitse mitään niistä ja palautan paketit kiltisti avaamatta niitä.

Toisaalta sain tänään postista tiliotteen ja tajusin järkytyksekseni (ei tietenkään missään tapauksessa negatiivisessa mielessä), että tilillä onkin reilu viitisen sataa euroa enemmän kuin mitä odotin. Se syksyllä saapunut tonni jotenkin hämää.

Ja tiliotteista puhuttaessa tulikin mieleeni, että kaverini oli velkoja maksaessaan oikein herttaisesti laittanut viestiksi ”joulurahaa, hou hou!” ja se olikin sen tiliotteen valopilkku!

Yhtenä haittapuolena on mainittava se, että sain jälleen kerran kuulla armotonta vinoilua siitä, että lähdin keskellä yötä tsiigailemaan Hunkseja. Kateellisten vikinöitä, luulen minä. Harmittaisi itselläkin jos olisin nukkunut kotona onneni ohi! Mutta hauskojen juttujen eteen on kai hieman tehtävä uhrauksiakin.

Tänään olisi vielä tarkoitus laittaa joulukuusi, jonka koristelemista vihaan.

Okei, en vihaa. Se on vain epämiellyttävää ja tylsää touhua. Itse olen saanut kunnian laittaa kuuseen valot ja näin ollen roikun korkean tuolin päällä samalla kun muut pitävät sydän kurkussa kuusta pystyssä ja ovat valmiita rähjäämään katkenneista oksista.

Ikinä en yhtäkään ole repinyt silti irti!

Joulukuusi on yleensä sitten se, mistä viimeistään tulee se joulufiilis. Tänä jouluna olen saanut tasan yhden joulukortin (tässä nyt sitten vain sitä luvattua runoa odotellessa, hmmm), joten en ole voinut yrittää viritellä joulutunnelmaa tuijottamalla kaunista joulukorttiriviä minikuuseni alla.

Mutta ei se mitään, olen sen sijaan läntännyt seinälleni valokuvat, jotka nyt onnettomien sattumusten seurauksena olivat liian suuria seinällä roikkuviin valokuvakehyksiin, ja tuijotellut niitä sen sijaan.

Joulukuusesta tulikin mieleen jouluaatto (omg, kuitenka tämä on mahdollista?!) ja huomenna on kai sitten taas luvassa Joulupukin kuumalinja.

Nyt voin rehellisesti sanoa, että vihaan sitä ohjelmaa, mutta se on silti aina näkymässä kun aamulla herään ja jotenkin vain... kuuluu jouluun. Kuin myös Lumiukko, joka pelottaa joka vuosi tajun kankaalle hetkeksi.

Heh, tuli tässä mieleen kun koulussa puhuttiin jouluaaton vaatetuksesta. Itse olen aina suhtautunut jouluun melko neutraalisti ja ollut aika tavalla normaaleissa vaatteissa. Jouluaattoa on vietetty kaikenlaisissa asusteissa kollareista hameeseen enkä ajattele sitä sen enempää, koska ei meillä mummun ja papan lisäksi käy kukaan vieraana.

Kaverini kuitenkin rupesi pohtimaan välitunnilla, että mitäköhän sitä laittaisi aattona päälle. Pystyin jo näkemään, miten se kävi pienessä päässään läpi hame- ja mekkokokoelmaansa, mikä nyt ei sinänsä yllätä, koska Facebookissa olevien kuvien perusteella tämä lady käy pukemassa mekon päälle pelkästään kuusen koristelua varten.

Hypoteesini siitä, että aattopukeutuminen perustuu henkilökohtaisiin mieltymyksiin varmistui, kun toinen kaveri tokaisi vaatepohdintamme kuullessaan, että aikoi ainakin viettää joulunsa kalsarit jalassa (piti kai paitaa niin itsestään selvänä, ettei maininnut, tai sitten se tosissaankin kiskoo jalkaansa vain kalsarit (excuse me, en voinut olla huomauttamatta, tsih)).

Noh, joka tapauksessa.
Itse en ajatellut panostaa pukeutumiseeni farkkuja enempää ja nekin luultavasti vaihtuu syönnin jälkeen johonkin vähemmän kiristävään, koska you know, jouluruoka (♥).

Joo asiasta kahdeksanteentoista hypätäkseni.

Olen Spotifyä kuunnellessani miettinyt niin tuhannet kerrat, että mikä siinä Chisun Sabotagessa on niin ihmisiä viehättävää kun se vain itsepäisesti kiikkuu tuolla top-listoilla? Musta se on ainakin ihan järkyttävä ja ne kaverit, joita tähän mennessä olen haastatellut, ovat olleet samaa mieltä. Luoja se on rasittava eikä varmasti lähde päästä pois jos sen sattuu kuulemaan!

Toinen ristiriitaisia tunteita herättävä juttu on Skrillex. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Se yksi Kornin, Skrillexin ja Kill The Noisen kappale on ihan hyvä, mutta muuten... hmm, no, enpä tiedä. Hunkseja odotellessa piti pari kertaa räpsytellä silmiä kun kajareista alkoi kuulu epäilyttävästi oksentamista muistuttavaa metakkaa. Kysyessäni asiasta sain kaveriltani vastauksen, että ”Jaa, taitaa olla Skrillexiä”. Uh? En nyt kyllä oikein osaa sanoa hiveleekö korviani kovinkaan paljon moisten yrjöäänien kuunteleminen, vaikka toisaalta niissä kappaleissa on ajoittain ihan hyviäkin kohtia.

Täytyy silti sanoa, että kun autossa sattui bassot olemaan isolla ja radiosta Skrillexiä kuului niin tuntui pelottavasti siltä, että ympärillä jyristelee sotatykistö serkkuineen ja se ei kyllä ollut elämäni kohokohtiin kuuluva tapaus.

No niin, eiköhän tässä nyt ollut taas tarpeeksi asiaa (liikaa asiaa, in my opinion). Voisin lähteä nukkumaan, että jaksan aamulla herätä aikaisin tekemään en-mitään.

HYVÄÄ JOULUA! ♥

PS. Tämä on Krisun joulukortti, sitä kovasti huolettaa että joku saattaa yrittää omia tätä!

JOULULOMA!

Omg, tuntuu uskomattomalta, koska viimeksi kulunut viikko oli suorastaan raastava kaikkine kiireineen ja luulinkin jo, että se ei koskaan lopu. Mutta oh yeah, tässä sitä nyt lomaillaan onnellisesti.

En ensin aikonut mennä joulujuhlaan, mutta koska minun piti kuitenkin toimittaa joulukortit kahdelle kaverilleni, päätin lähteä mukaan. Kaduin kylläkin päätöstäni istuessani salissa yrittäen kuunnella pienellä äänellä piipittävää kuoroa samalla, kun yläastelaiset ärsyttivät kaikkia vaihtamalla kuulumisia kovaan ääneen.

Oh sweet jesus, could you like... grow up?!

Eli tosiaan tämä viimeinen viikko koulua oli lähes kaikin puolin karmea. Piti väkertää esseetä ja yrittää vielä jaksaa olla tunneilla ja tehdä läksyjä, vaikka loma oli niin lähellä ja kaikki tympi.

Aikeistani huolimatta en saanut esseetä kasaan viikonloppuna: sen sijaan istuin sunnuntaina tuijottamassa ikuisuuden tietokoneen näyttöä pää suristen ja lopulta mars Facebookiin itkemään ja hetkellisesti piristymään kun kuulin, ettei kaverinikaan ollut saanut esseetään tehtyä.

Kiirettä pukkasi muutenkin niin, että teki lähinnä mieli vain polkea jalkaa ja heittää roskiin kaikki mega-asialliset ja monimutkaiset monisteet, jotka ohjeistivat ties minkälaisten tyhmien tehtävien saloihin. Viikonloppuna järjestin itselleni valokuvaterapiaa (löysin ihan mahdottoman piristävän otoksen eräästä kaveristani, hehheh, saatte nyt arvuutella keskenänne kuka mahtoi olla sunnuntaini valopilkku) ja mieleen muistui suorastaan nerokas suunnitelma, jonka ystäväiseni jakoi kanssani kun Rovaniemellä abipäivien päätteeksi väsyneinä ja tympääntyneinä etsittiin mystisesti kadonnutta linja-autoamme ravaten edestakaisin yliopiston ja ammattikorkean välillä.

Eilen tunsin päiväni sangen hyödylliseksi, vaikka näin myöhemmin ajateltuna en kahta joulukorttia lukuunottamatta saanutkaan aikaa oikein mitään muuta.

Kävin koulun jälkeen (ihana, lyhyt neljän tunnin koulupäiväni ♥) maksamassa kaverini kanssa yhden laskun. Kaverini katseli kohteliaan kiinnostuneen hidasta tilinumeroiden ja viitenumeroiden näpyttelyäni vierestä ja kun lopulta sain hikisesti kaikki tiedot oikein, kaverini kysyy kasvot peruslukemilla, että ”No, miksi et vain ottanut siitä sitä viivakoodia?”

Eh, kiitos kultaisesta neuvostasi! Mukavaa, että kerroit sen heti kun sain tehtyä kaiken manuaalisesti.

Naapurit näkyy tuolla pitävän jonkinlaista valokuvaussessiota ja pälyilen hämärästi verhojen raosta yksinäni hihitellen, kun ne viskelee lumipaakkuja ja ottaa kuvia.

Mutta tosiaan joo, siitä ei taida lisäkseni kiinnostua kukaan muu (arvaus vain, koska itseänikään ei loppujen lopuksi kiinnosta juuri laisinkaan).

Joulufiilistä tässä vielä etsiskellään oikein porukalla, koska kukaan kavereistakaan ei kuulu sitä vielä löytäneen. Tämä tuli jotenkin niin yhtäkkiä koko joulu. Silloin kun olin pieni, oli ihmiset yleensä tähän aikaan aivan hervottoman innostuneita kaikista joulujutuista ja ystävällisiä kaikille, mutta taiseksi tämän vuoden eniten joulumieltä osoittava teko on ollut se, kun sain yhteiskuntaopin tunnilla kaveriltani lahjaksi ties mistä löytyneen pikkuisen kimalteen (??).

Että tässä nyt vielä reippaat etsinnät käyntiin, kun aattoonkin enää kaksi päivää.

Tänään olisi vielä tarkoitus käydä morjenstamassa kaveriani töissä, kunhan saan ensin maalattua sen joulukortin loppuun (megalaiskuus iski, hmmm). Suhtaudun tosin hyvin varauksella siihenkin, koska viimeksi kun kävin sanomassa terve päättyi juttu siihen, että talsin kaverini kotiin veikkauskupongille kirjoitetun listan kanssa ja hipsin luimistellen penkomaan sen huoneesta juhlakamppeita, että päästäisiin lähtemään baariin ennen puolta yötä.

Se oli tuskainen kokemus, eikä traumoja suinkaan vähentänyt se, ettei mikään tuntunut olevan siellä, mistä Krisu oli neuvonut etsimään ja jouduinkin yhtenään soittelemaan kaveriltani lisäohjeita.

Huokaus.

Mutta mitäpä sitä ei tekisi sen eteen, että saa viettää iltaansa laadukkaassa seurassa.

Eilen juuri puhuttiin kavereiden kanssa koulussa siitä, miten outoa tulee nyt olemaan kun tavallisesti nähdään koulussa joka päivä ja nyt näinkin pitkä aika kuin puolitoista viikkoa, ettei nähdä juuri yhtään.

No, outoahan se on, kun ei aamusta iltapäivään ole koko ajan joku siinä vieressä tyyliin ”ASDKHAJDSSDJKFH”, kun yrittää saada jotain tehdyksi tai ole itse samaan tyyliin häiritsemässä kavereita, kun ne yrittää esittää tekevänsä koulujuttuja.

Pelkään jopa myös, että jalat ehtii loman aikana irrota maasta ja pää kohota pilviin, kun ei ole kavereita palauttamassa epärealistisista ajatuksista (”Olen fiksu”, ”En vie paljoa tilaa”, ”Kiinnostun kavereideni jutuista”) takaisin maanpinnalle. Hätätapauksessa voin kuitenkin vaikkapa keskittyä muistelemaan tiiviisti sitä, miten yritin viime viikolla ängetä istumaan suklaata mussuttavan kaverini viereen ja käskin sen siirtää leveää ahteriaan ja lopettaa suklaansyönnin ennen kuin siitä tulee ihan kauhea mooses (kaverini vastasi tähän haukkaamalla suklaata, hymyilemällä kauniisti ja toteamalla, että ”Minähän vain yritän saada sinut kiinni!”) tai siihen, miten yritin kiinnostua erään toisen kaverini ajatusmaailmasta ja kysyin Rovaniemeltä tullessamme pitääkö se enemmän oranssin vai sinisen sävyisistä katulampuista (ensin sain asiallisen vastauksen, mutta heti perään ärhäkän ”Mitä ihmettä tommosia oikein kyselet?!?!?” + muuta jupinaa ja se jos mikä oli lannistavaa kun kysymykseni esitin aivan aidosti kiinnostuneena).

Voi sentään.

Mutta yeah, lähden nauttimaan lomastani joulukortin ja leikekirjan merkeissä (huoh, minä ja minun leikekirjani, ikuisuustehtävä tuokin) sekä metsästämään mahdollisesti jotain ruokaa (koska puuro koulussa ei ollut täyttävää ja siitä on jo kauan kun söin pullan).

Jos en kaikessa laiskuudessani enää saa päivitettyä ennen aattoa niin

HYVÄÄ JOULUA!

Palataan asiaan viimeistään ennen uutta vuotta!

PS. Joulufiilikseni nousi kun leivinuuni avattiin ja nyt täällä tuoksuu kinkku. Ihanaa!