Olen tähtisiipi!

Eli siis nälissäni. Niin ku starving. Eli starwing.

Häikäisin jälleen itseni kielitaidollani jupistessani yhtenä päivänä töissä siskolleni siitä, että kun oli niin kauhea nälkä. Turha varmaan sanoa, että ääntäminen hieman kusi ja nälkää näkevän sijaan olinkin tähtisiipi. Joka on muuten nykyään sitten taiteilijanimeni, eli sitä vain bongailemaan mittavan arvokkaista taideteoksista joihin tulevaisuudessa törmäätte.

Vitsi vitsi, tuskin törmäätte koska ei köyhillä ole varaa mennä niihin museoihin mihin minun taulut laitetaan näytille, sori.

Mutta joo, tässä tulee todennäköisesti (oletus) pikapostaus kuvilla, jotka kaivelin puhelimestani kun olin liian laiska ottamaan kamerasta linssinsuojusta pois. Oikeasti syy laiskuuteeni oli se, että uskoin kuvien lataamisen olevan työläämpää kamerasta kuin puhelimesta, vaikka asiahan on nimenomaan päinvastoin. Tein tämän oletuksen kuitenkin siksi, että puhelin oli käden ulottuvilla ja kameraa olisi pitänyt kurkottaa. No jaa, aina ei voi onnistua.

Ja koska blogini on kypsien juttujen pesä, esittelin teille juuri tuossa yllä olevassa kuvassa erään päivän alkupalani ennen varsinaista pääruokaa. Täytyy sanoa että cheddar-juustoon kääritty ja paistettu kananmunan keltuainen höystettynä salaatilla, suolakurkulla ja vadelma Grandillä oli yllättävän söpö makuelämys! Eli nyt kaikki vain keltuaisia grillaamaan, mallin on teille luonut eräs työkaverini!

Olen viimeksi kuluneiden päivien aikana aloittanut postausta useampaan kertaan, mutta onneksi mikään niistä ei ole nähnyt päivänvaloa. Ensimmäinen postaus esimerkiksi oli myrkyllinen reuhaaminen ties mistä maailman pikku jutusta, joka nyt vain sattui sinä iltana kutittelemaan takapuolta. Sen kaverina oli kiinnostava jaarittelu asioista, jotka ei kiinnosta edes minua itseäni. Eli mitään emme ole menettäneet.

Tällaisten ääripääpostausten sijaan saattekin nyt ilmeisesti avautumispostauksen, joka sisältää itkua ja vollotusta siitä että olen köyhä eikä mulla ole rahaa matkustaa sinne mihin haluan. Eli kiinnostukaa!

Kaikki sai alkunsa siitä, että en moneen päivään kyennyt muistamaan host perheeni koiran nimeä! Olin ihan järkyttynyt ja yritin kaivella sitä ties mistä päätyen lopulta lukemaan vaihtariblogiani siinä toivossa, että olisin sen siellä jossain maininnut (ilmeisesti en kuitenkaan ollut, mutta onnekseni parin tunnin lukemisen jälkeen muistin sen nimen ihan itse).

Ja täytyy sanoa että olin niin onnellinen siitä, että olin päättänyt vaihtarivuoden ajan kirjoittaa blogia! Tietenkin olisi vielä parempi jos olisin kirjoittanut oikeaa päiväkirjaa vielä laajemmin, mutta blogi on tarpeeksi hyvä (näin ainakin uskottelen itselleni). Luin päivityksiä ja siellä oli niin monta juttua jotka olin ehtinyt jo unohtaa! Voih että miten mulla tuli ikävä mun pikku townia ja statea ja oikeasti ihan kaikkea!

En niinkään lukenut niitä alkuvuoden postauksia (koska yritin löytää sitä koiran nimeä ja muutin uuteen perheeseen vasta joulukuussa), mutta kevään ja kesän softball-postaukset syynäsin läpi ja sitten vääntelehdin kello kolme aamuyöllä kun olisin vain halunnut pakata laukut ja hypätä koneeseen joka veis mut takaisin Jenkkeihin. Vielä mielummin hyppäisin ompelukoneesta ja herätyskellosta rakennettuun aikakoneeseen, joka veis mut suoraan takasin siihen softball-kauteen, joka oli ihan 581-0 parasta mitä mulle USAssa tapahtui!

En kestä.
Hihittelin yksinäni kaikenlaisten pikkujuttujen muistuessa mieleen ja seuraavassa hetkessä olisin voinut itkeä Venetsian tänne Lappiinkin kun oli niin kauhea ikävä (niiiiii Oululaiset ettette olis ainoita jokka voi lesota jollaki Venetsialla).

Tässä nyt muutama pätkä blogista, että saan tässä taas harrastaa päänsisäistä tuhertamista:

Tätä mieltä olin promista:

Tosiaan paljon mielummin hikoilisin softball kentällä tekemässä vaikka lyöntiharjotuksia kuin et raahustaisin hirvee mekontekele päällä ympäri saliaa tutisemassa musiikin mukana :'>

Näin hyvä olin puhumaan suomea parin viimeisen kuukauden aikana:

 ...ne ei juurikaan välitä kärpäsen kakkaakaan siitä, miten hyvin (tai huonosti) tein tänä vuonna koulussa...

...mitä classes (suomeksi ?) otin...

...istuin sitte homeroomissa (mun host äiti on mun homeroom teacher, joten kätevää on)...

...ne teki ihan kummallisia ”calls”...

Mitä minulta kysyttiin:

”No eikö teillä Suomessa myydä lämpimiä alusvaatteita?” 

”Tuutko tanssiin mun kans?” 

Lisäksi huomasin tiivistäneeni yhdessä postauksessa koko vaihtarivuoden kärsimykset suorastaan nerokkaasti. No okei joo mutta kuitenki:

Sitten puhuttiin siitä, millasta se on kun menee takas kotiin. Päädyttiin kaikki siihen lopputulokseen, että meistä tuntuu siltä kun kaikki olis pysähtyny omissa maissa ja kotipaikkakunnilla sillä välin kun me ollaan oltu täällä. Sitten kun mennään takas niin on varmasti ainakin alkuun vaikea huomata, että kyllä se elämä sittenkin jatku siellä kotona, eikä kaikki ookaan samalla lailla kuin lähtiessä. Ihmiset on muuttunu, kaikki muuttunut, ja ennen kaikkea ME ollaan muututtu niin paljon, ettei me sitä täällä vielä edes tajuta. 

Luultavasti kaikkein vaikeinta kotiin palaaville vaihtareille tulee oleen se, ettei niillä siinä vaiheessa enää oo ketään, kenen kans jakaa tää kokemus. Koko vaihtarivuosi on ihan hirveän iso osa meitä ja on vaikuttanu niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, mutta loppupeleissä totuus taitaa olla, että sillä ei oo mitään merkitystä muille. Siinä saa sitten vieressä kattoa kun kaverit alkaa keskustelun sanomalla “Muistatko kun viime vuonna....”.... Niin, kaikki ihmiset joiden kans voin tuolla lailla ens vuonna alottaa keskustelun on Atlantin toisella puolella. Kaipa vaihtarivuosi on yks niistä kokemuksista, joita ei vain voi jakaa samalla lailla kuin jotain muita kokemuksia. Ei ihmisillä yksinkertaisesti kiinnosta kuunnella tarinoita jostain, mitä ne ei oo kokeneet ite, eikä siksi osaa oikeastaan edes kuvitella minkälaista se on, ei sitä osaa vain nähdä samalla lailla. Luin ennen tänne tuloa muutamaa vaihtariblogia ja kun tässä oman vaihtovuoden loppupuolella luin samoja blogeja uudestaan, tajusin kuinka pienen osan niistä oikeasti olinkaan tajunnu ennen kuin ite olin ollut samassa tilanteessa. Jotenkin se avasi silmät tajuamaan, että vaikka tämä on iiiiso kokemus mulle niin loppupeleissä sillä ei oo paljon merkitystä kenellekään muulle kuin muille vaihtareille, jotka on sen saman kokeneet.

 Tätä se oli, ihan just tätä.

Juteltiin tässä yhtenä päivänä töissä yhden työkaverin kanssa meidän vaihtarivuosista ja totesin, että oli kyllä ihan eri asia jutella siitä jonkun kanssa, joka on myös ollut vaihdossa! En koskaan oikein ole päässyt vertailemaan mitään Jenkkilän juttuja kenenkään kanssa, koska ei oikein tuttavapiirissä ole vaihtarina olleita (sellaisia siis joita näkee ihan kasvotusten useammin kuin kerran vuodessa) ja oli kyllä tosi mielenkiintoista vaikka ei nyt ihan hirveästi mitään ehdittykään puhua!

Ja Casey, aaaaaaaaaaaaaa en kykene, miksi se Semi Formal loppui niin nopeasti?
nyt lopetan ennen kuin en enää kestä ja poljen pyörällä lähimmälle lentokentälle, hyppään lentokoneeseen ja suhautan Maineen, minne puolet mun sydämestä juuri lenteli omia aikojaan.

Soccer field kontaten läpi.

RIP alanurkassa oleva patja, kissa pissasi sen päälle </3

Softball, rakastan♥

Eli pää pilvissä on eletty.

Mutta olen silti tavannut yhden julkimon ja vaihtanut pari sanaakin sen kanssa, uuu! Okei, en todellakaan tunnistanut sitä eli nolouden multihuipentuma, nyyhky. Olen niin keskittynyt bongaamaan kuumia jääkiekkoilijoita joka paikasta, että en edes huomaa jos joku muu tunnetumpi henkilö risteää tielläni.

Tänään sitten laskeskelin, että tasan kolme viikkoa enää jäljellä ennen kuin lähden pois! Eli siis tasan kolmen viikon päästä minun pitäisi istua junassa, luultavasti vollottamassa koska olen huono lähtemään ja Krisu ehkä istuskelee jossain samassa vaunussa kiusaantuneena ja sanoo että no niin tap tap lopeta jo kun kaikki tuijottaa vähän noloa.

Meinasin tähän valittaa vielä että Krista on sitten varmaan köpö kämppis kun sitä hävettää kaikki ja se suoristaa hiuksia monta tuntia joka aamu, mutta muistin sitten että söin itse juuri toissapäivänä sen suklaat jääkaapista eli taidankin itse olla huono kämppis.

PS. Krista sitten kun pakkaat niin pidä mielessä tämä mitä isi sanoi kun katseli hyllyjä mun asunnossa edellisellä kerralla kun oltiin Helsingissä (seuraava on sitten suora lainaus): "No, ei tänne kyllä sovi edes se Kristan olkihattu!"

Huomenna lähden Ikeaan karkkikauppaan ostamaan siskolle huonekaluja itselle karkkia eli jee. Siskoni sai siis rippilahjaksi remontoidun huoneen ja nyt se sitten inspiroitui Helsingin asunnostani niin, että Krista voikin sitten tulla tutustumaan tulevaan kämppäänsä minimuodossa tähän naapuriin.

Itse olin päättänyt vapaapäiväni kunniaksi lähteä lenkille, mutta en taidakaan koska syön mielummin karkkia. Tämä kesä on kyllä minun ja kuntoilun osalta ollut varsin riitaisa ja välirikkorikas ajanjakso, eikä lenkkareista ainakaan pohjat ole päässeet kulumaan. Vaihtariblogia lukiessa tuli kauhea hinku kaivaa kaapista nappulakengät, softballit ja softball bat sekä batting gloves ja glove ja lähteä viskelemään niitä tuonne läheiselle urheilukentälle. En kuitenkaan halua yleisöä urheiluharrastuksilleni, joten jätän senkin nyt sitten väliin ja otan ehkä kamat mukaan ja viskelen niitä sitten Helsingissä parvekkeeltani jos oikein suututtaa.

Muutoin olen viettänyt aikaani katsoen Suurinta Pudottajaa ja sen seurauksena melkein leikannut hiukseni, koska olen ihan rakastunut Jillian Michaelsin hiuksiin! Itsellänihän hiustilanne on ihan karannut käsistä, tätä uusiutuvaa luonnonvaraa löytyy tarpeeksi vaikka kahden paperimassamammutin turkkia varten ja esimerkiksi kuukausi sittenhän tilanne oli tämä:

Olen pitänyt noin 99% kesästäni hiuksia kiinni ja vasta tässä pari päivää sitten havahduin hakkaamaan päätä seinään ja miettimään miksi ensinnäkään pidän tälläista laahusta päässäni. Eihän tätä saa edes mitenkään laitettua kun on niin kovin massakas että heti lätsähtää.

Eli kyllä, harkitsen edelleen vakavasti leikkaamista ja toistaiseksi ainoa, mikä minua estää on tämä tyyliset kuvat.

No jaa, aina voi toivoa että opin laittamaan hiukseni nätisti ennen kuin päätän ajella ne pois sheivaushöylällä.

Ja ei vissiin muuta taaskaan.

PS. Veera linkkasi minulla tällaisen ja päätin tarttua tähän jo ennen kuin olin koko blogia ehtinyt vilkaistakaan (toisin sanoen oli niin kuvaava osoite, että inspiroiduin jo siitä), eli aloittelen sitten tässä jossain vaiheessa kuukauden sisällä tuollaisen jutun!

PPS. JOS JOKU EI HUOMANNU NIIN TÄMÄN POSTAUKSEN KOKO IDEA OLI SAADA MAHDOLLISIMMAN MONTA LINKKIÄ SOPIMAAN YHTEEN PÄIVITYKSEEN!!!!!11

Drastic changes

No okei, ei ehkä ihan äärimmäisiä, mutta silti. Ulkoasuhan nyt ei perinteisesti käynyt läpi suurtakaan muutosta siksi, että olin laiska enkä jaksanut ruveta keksimään mitään uutta.

Olennaista sen sijaan on kuitenkin se, että pitkän pohdinnan ja asian vatvomisen jälkeen meni koko blogin nimi ja osoite uusiksi. Syitä on paljon. Olen jo pitemmän aikaa harkinnut nimen muuttamista ihan vain siksi, että rupesin jo kyllästymään edelliseen ja kaipasin vaihtelua. Tähän saakka kuitenkin pidättäydyin näistä äärimmäisistä muutoksista, kunnes luin eilen kaverini laittaman viestin ja päätin purkaa tympääntymiseni blogi-parkaani.

Mutta kaikki muu on kuitenkin vielä ennallaan, jee?

Tämä viikko on oikeasti ollut tosi hyvä. Mitään kovin erityistä en ole tehnyt, mutta siitä huolimatta olen ollut hyvällä tuulella suurimman osan ajasta ja ihan oikeasti nauttinutkin loputtomista päivistä, jotka ovat vallanneet elämäni yo-kirjoitusten jälkeen.

Mulla on joka aamu ollut herätyskello soimassa, mutta toistaiseksi en sitä ole kertaakaan tarvinut: herään taikurin elkein aina puolisen tuntia ennen kellon soimista, olipa se sitten soimassa mihin aikaan tahansa. Olen myös mennyt kohtalaisen aikaisin nukkumaan, toissailtanakin sukelsin peittojen alle jo kymmeneltä ja nukuin tyytyväisenä kokonaiset kaksitoista tuntia!

Aamut on parasta aikaa, kun olen yksin kotona ja saan hengata ympäri taloa ja tehdä juttuja ilman, että taustalta kuuluu koko ajan möykkää (möykän pääasiallinen lähde on pikkusiskoni, joka soittaa pianoa, viulua, haitaria ja bassoa viereisessä huoneessa). En ole pitäytynyt minkäänlaisessa kehittävän elämän suunnitelmassani, mutta olen silti hiihdellyt melkein joka päivä (vaikka säät pomppivatkin laidasta laitaan: ensin oli hermot kiristävä "ryömin sohjossa" -keli, sitä seurasi mielialaa nostattava lentokeli ja nyt on päästy vaiheeseen "nilkat kipeäksi liukastelu"). Olen kuitenkin saanut luettua yhden kokonaisen kirjan ja se on jo hieno saavutus, koska en ole pitkään aikaan lukenut kirjaa alusta loppuun (jos nyt ei siis lasketa koulukirjoja, hmph).

Luin tosiaan Nancyn, jota olen aloittanut ja jättänyt kesken noin nelisen vuotta. Viime kerrasta on kuitekin vähän pitempi aika, koskapa löysin kirjan välistä vanhan lainakuittini vuodelta 2010 (mitä voimmekaan päätellä tämän kirjan sijoituksesta eniten lainattujen kirjojen listalle?).

Tiistaina lähdettiin järkyttävän säätämisen jälkeen käymään Rovaniemellä kaveriporukan kanssa. Lähtö vaati hermojen menettämisen, arviolta puolituhatta tekstaria sekä draamashown, mutta onnistui kuin onnistuikin lopulta!

Tämä reissu oli siis lähinnä hyvitystä sille, että ei päästy viime perjantaina juhlimaan kirjoitusten loppumista syystä, että kaikkien kirjoitukset ei loppuneet. Otan tämän reissun myös lohdutuksena siitä, että tänäkään perjantaina ei aikeista huolimatta päästy nollailemaan sen takia kun porukkamme yllättäen hajosi ympäri lääniä ja sen ulkopuolelle, eikä taloudellinen tilanteemme sallinut lähtöä meille kahdelle, jotka vielä täältä metsästä kohti baaria havittelivat.

En itse kaavaillut shoppailureissustamme mitenkään erityisen pitkää, mutta niin siellä vain iloisesti vierähti kahdeksan tuntia!

Tämä tuntimäärä piti matkojen lisäksi sisällään hyvää ruokaa, harhailua kaupungilla, korkokenkien pahoinpitelemiä jalkoja, tulen metsästämistä puolet ajasta, Prisman leluosastolla leikkimistä, huonoja vitsejä, laimeita juttuja, Oluthuoneen ja kaiken huipuksi lumimyrskyn, joka muistutti enemmänkin jonkinlaista lumitornadoa.

Oma saaliini käsitti lähinnä syötäviä asioita, kuten salaattia, jäätelöä ja karkkia sekä minulle tarjottuja ranskalaisia ja vettä, joiden syömisestä sain pummisyytteen. Näiden lisäksi kaavailin ostavani tyhjäksi koko H&Mn, jota me Kristan kanssa kierrettiin syli täynnä vaatteita ja polkujemme kohdatessa pysähdyttiin yhdessä keuhkoamaan naamat punaisina sitä, että kaupassa ei ollut mitään niitä hienoja vaatteita, jotka me nähtiin juuri ilmestyneessä kuvastossa. Surukseni jouduin jättämään suurimman osan vaatteista hyllyn ja mukaan lähti vain ihan perus musta paita (koska ale) sekä discopallomainen härpäke, jonka kimaltelu on sokeria silmilleni! Lisäksi adoptoin huostaani suklakorvikset, joita olin katsellut jo pariin otteeseen, jeij.

Oli ihaninta ikinä päästä pitkästä aikaa kiertelemään kaupungille niin, että ei tarvinut huolehtia kirjoituksista ja siitä, miten hyvää aikaa meni hukkaan. This is what I've been lacking!

Paluu takaisin kuvisdiplomin maailmaan sujui pehmeästi kaverini viettäessä leppoisan puolitoistatuntisen kanssani kuvisluokassa tiistaina. Tämä siksi, että olin tarjonnut seuraani käytettäväksi tarvittaessa, koska kaverini joutui tulemaan kylälle jo paaljon aikaisemmin kuin päästiin lähtemään Rolloon. Niinpä me sitten istuttiin ikkunan edessä auringon häikäistessä ja minä maalasin Anniinan piirrellessä kukkasia kuivapastelleillani.

Olen myös yrittänyt metsästää yhtä opettajaa koululta, mutta tiemme eivät suureksi surukseni ole kohdanneet. Kävin myös kysymässä kemian alustavia pisteistä ja olen ihan tyytyväinen. Sain jopa rohkaistua itseni kysymään fysiikan kokeesta! Jänistin sen verran, että en uskaltanut kysyä pisteitä ja sen sijaan pyysinkin opea vain kertomaan olinko päässyt läpi. Vastaus oli masentavaa kuultavaa: ehkä.

No okei, on se jo aika lähellä ja läpipääsy oli tavoitteeni tämän ah-niin-epämiellyttävän aineen kanssa! Olin silti vähän onneton siksi, että läpipääsy ei ollut varma ja yritin hakea tukea kavereilta lähtiessämme pois koululta. Rakas Kristani tietenkin kiirehti tuekseni kuiten aina ja vastaus surkutteliini siitä, että pisterajat saattaisivat nousta, oli seuraava: "No älä nyt vielä sure, on siellä voinu olla muitaki luusereita kirjottamassa!"

Yhyy, voisin melkein kuvitella Kristan psykologina.

Eilen tunsin itseni kuitenkin tiedemieheksi isin tullessa kotiin uuden digiboksin ja sen nettilaitteen kanssa ja pyytäessä minua asentamaan sen sillä välin kun se itse syö. Vastustelin huomauttaen, että en ymmärtäisi varmastikaan mistään mitään, mutta lopulta kuitenkin revin laatikot auki ja yritin olla hätääntymättä siitä identtisten johtojen määrästä, joka syliini kaatui.

Ryhdyin kuitenkin tarmokkaasti puuhaan ohjekirja sylissä ja johdot lajiteltuna sen mukan, mitkä olin kuvien avulla onnistunut tunnistamaan ja mitkä olivat vielä toistaiseksi tuntemattomia. Olin hyvin ylpeä saavutuksestani, kun isi parinkymmenen minuutin kuluttua tuli katomaan edistystäni ja olin onnistunut saamaan jo yhden johdon paikoilleen!

Loppu kävikin sitten hieman nopeammin kun sain kysyä hieman neuvoja, mutta muutoin kyllä liitin ne johdot pääasiassa itse ja vielä aivan oikein! Olen niin taitava, oh yeah.

Fine, olkaa vain eri mieltä.

Tällä viikolla olen saanut postia melkein joka päivä, mutta kauan kaipaamani kortti puhelinta varten ei vain saapunut. Tänään sitten selvisi puhelinsoiton kautta se, ettei sitä oltu lähetettykään. Syvien huokausten syvin huokaus. Olisin valmis vaihtamaan koko operaattoria, ei noilla oikein tunnu toimivan mikään muukaan.

Muuten olen lähinnä vain hengaillut yksinäni (lukuunottamatta kerhoja) sekä nukkunut, nukkuminen on hauskaa. Itse näen unia lähes joka yö ja ne yöt, jolloin niitä en näe, ovat harvinaisia poikkeuksia. Yksi viimeisimmistä unistani on traaginen tapaus, jossa kompastuin S-Marketin kynnykseen kaupasta tultuani ja kaaduin naamalleni maahan, minkä seurauksena perästä kauhealla vauhdilla kipittänyt Krisu ei ehtinytkään pysähtyä ja kompastui minuun pudoten johonkin monttuun. Vähän aikaa makasin maassa ihan tyrmässä, kunne yhtäkkiä minuun iski se tosiasia, että Krista tosiaan tipahti johonkin pois näköpiiristä. Rupesin katselemaan sinne suuntaan ja mitä näinkään: Michael Monroen seisomassa ison montun reunalla lapioon nojaten ja monttuun pällistellen. Kun konttasin hiekkaa suussa lähemmäs se totesi, että oli juuri kaivanut kolmisen metriä syvän montun aivan itse, mutta ei uskonut kenenkään menevän sinne vielä. En edes kuunnellut sen avautumista, koska pelkäsin että Krista on kuolemaisillaan, mutta pelkoni osoittautuivat turhiksi: katsoessani alas kuoppaan näin Kristan makaavan sen pohjalla rähmällään, mutta jo muutaman sekunnin kuluttua se kömpi itse ylös ja huomasin, että se jäi istuskelemaan siniseksi maalatun timanttipinon päälle aivan tyytyväisen näköisenä. Vähän aikaa se pyöritteli yhtä timanttia kädessään, sitten se käänty kattomaan mua ja totesi tyynen rauhallisesti: "Vähän noloa että tipuin tänne, mutta on nää kyllä tosi siistejä!".

Ei sitä edes kiinnostanut kun paniikissa mietin, miten ikinä saisin sen kiskottua ylös sieltä kuopasta, huoh.

Maanantaina siskoni suostui värjäämään multa hiukset! Olin hieman epäileväinen, koska se ei ollut kuin kerran aiemmin värjännyt kaveriltaa hiukset, mutta rauhotuin kun alku sujui ihan kohtalaisesti minun jakaessani hiuksia pieniin osiin kammalla samalla, kun sisko levitti hiuksiin väriä. Kun sitten päästiin siihen vaiheeseen, että en enää pystynyt käyttämään kampaa (toisin sanoen piti siirtyä värjäämään takahiuksia), paniikkini heräsi uudelleen: sisko vain kaatoi väriä päähäni ja raaputti sitä kovakouraisesti hiuksiini. Yritin vaivihkaa kysellä oliko se varma, että sitä nyt sitten tulee joka puolelle, mutta vastauksesti siskoni vain kumosi lisää väriä hiuksiin ja suttasi entistä kivuliaammin. Lopulta pääni muistutti lähinnä valtavaa linnunpesää, enkä enää uskaltanut katsoa peiliin. Kaiken lisäksi korvani olivat aivan kokonana värin peitossa (Krista sentään värjää niistä vain takaosan) ja puhdistamisessa oli aikamoinen työ!

Tykkään kuitenkin tosi paljon lopputuloksesta, joka kaikista peloistani huolimatta oli tasainen! Päätin vähän tummentaa väriä aiemmasta ja nyt roikkuu sitten päästä kasa ihan tummanruskeita tuppoja, joihin olen hyvin kiintynyt. Tämä jopa lievitti hieman vastenmielisiä tunteitani hiuksia kohtaa, mutta toisaalta tähän saattoi vaikuttaa sekin, että eräänä kauniina päivänä kirjoituksiinlukua vältellessäni otin sakset kauniiseen käteen ja pätkin kuivat latvat pois.

Himoitsisin nyt kovasti salaattia (taco-salaattia, aaaaaa!), mutta epäilen suuresti joutuvani tyytymään johonkin laimeampaan. Karjalanpiirakatkin käy.

Okei, eli päätänkin nyt sitten tämän postauksen tähän ja lähden etsimään itselleni syötävää selvitäkseni yön yli huomiseen, koska siellä odottaa karkit ja suklaat, wohoo!