Turha postaus

Ihan oikeasti turha.
Sisältää vain mussutusta siitä, mihin olen palkkarahojani tunkenut onnesta sykkyrällä. Ja vähän myös vouhotusta realistisista tulevaisuudensuunnitelmista.

No joo.

Tänään ja eilen nautin (siis ihan oikeasti nautin) sitten ensimmäisistä kunnon vapaapäivistä vähään aikaan. Ja niitä oli kaksi, voi tätä onnea ja sateenkaarien, perhosten ja yksisarvisten määrää joka ympärilläni parveilee!

Olin silloin tiistai-iltana ihan nuupahtamaisillani kun raahauduin töistä kotiin, ja aioin jo mennä nukkumaan kymmenen aikoihin. Siskollani oli kuitenkin muita suunnitelmia ja se pyyhkäisi ulko-ovesta sisään juuri samalla hetkellä kun kävelin siitä ohi yökkäreihin verhoutuneena, ja kysyi josko voisin värjätä sen hiukset. Oli kuulemma tullut kotiinkin tosi aikaisin ihan vain siksi ettei mulla tarvisi yöllä niitä värjätä enkä olisi ehtinyt suunnitella nukkumaanmenoa.........

Jalona ihmisenä suostuin, lättäsin värin päähän ja kuivasinkin hiukset hyvää hyvyyttäni ja sitten ei enää nukuttanutkaan, joten raahauduin koneelle katsomaan pari jaksoa Poliiseja (♥).

Aamulla herätessäni sain huomata nukkuneeni iloisesti kellotaulun ympäri ja edelleen väsytti, mutta pakottauduin nousemaan kun suunnitelmissa oli lähteä Rovaniemelle shoppailemaan. Valitettavasti tämä vaivannäkö ei kannattanut, koska siskoni nukkui vielä tunnin ja äiti oli kaksi tuntia töissä, eli jouduin vain tyhjänpanttina kököttelemään yläkerrassa ja täyttämään aikani kuluksi Lapin sairaanhoitoliitolta tullutta mielenterveyskyselyä, hmmm.

Yritykseni lähteä Rovaniemelle saakka töitä karkuun ei ihan ottanut tuulta siipiensä alle, koska syömään mennessä äiti ja sisko päättivät tilata Paninit (ne onnettomat, joita paistan ja myyn varmaan sata päivässä!!) ja myöhemmin harhailin ulos Citymarketista vain huomatakseni, että auto jonka perään meinasin ajatuksissani kävellä, oli se sama jota olin työpaikan pihalla katsellut viimeiset kaksi kuukautta.

Shoppailukin alkoi vähän nihkeästi, koska en meinannut löytää mitään ostettavaa ja sitten siitä hätääntyneenä väänsin shoppailun megavaihteen päälle ja johan alkoi Visa Electronkin olla liekeissä.

Kirjakaupassa (minne lukemista vastustava siskoni minut juoksutti) keräsin mukaan kalenterin (koska olen ollut ihan pihalla ajankulusta siitä saakka, kun lastasin lukiolta saadun kalenterin kaappiin piiloon), Muumi-kansion ja -vihkon (love!) sekä noita ohutkärkisiä tusseja, joilla on ihana kirjoittaa! Lukiossa joku kysyi multa että enkö saa päänsärkyä mun muistiinpanoista kun ne oli kuulemma niin värikkäät, möyh.

Lisäksi kustansin itselleni taivaallisen ihanan salaatin taivaallisen ihanassa salaattipaikassa ja ostin hiusvärejä, että mua ei naureta takas Kehä kolmosen ulkopuolelle ennen kuin ehdin sinne kunnolla edes asettua taloksi. Himottaa värjätä hiukset jo nyt, mutta aion jaksaa odottaa sen kaksi viikkoa ja värjätä vasta ennen lähtöä ettei sitten ole taas ihan ruma harja kun koulut alkaa (IIIIIIIIIIIIIKS!!!!).

Myös Ur&Penn veti minua puoleensa hillittömien alennuskylttiensä kanssa eikä sielläkään Visa saanut levähtää!

Yritin koko reissun ajan löytää kenkiä, koska olin vakaasti päättänyt haluavani nauhallisen ja korolliset nilkkurit. Mustana. Sellaisia ei kuitenkaan löytynyt, mutta se ei kuitenkaan estänyt minua kuolailemasta muita kenkiä ja tippa silmässä sitten talsin ympäri kenkäkauppaa 109 euroa maksavat kengät jalassa ja poistuin paikalta lannistuneena ilman kenkiä. Byhyy.

Sitten.... Viimeisessä paikassa päätin nopeasti tsekata kenkähyllyt ja siellä ne kaunokaiset nököttivät hyllyllä odottamassa minua!

Äiti hukuttautu suolakurkkupönttöön, koska en kuulemma olisi tarvinut kenkiä siksi, että "Sulla on niitä niin paljon", vaikka todellisuudessahan näin ei ole. Mutta kun kengät on ihania!

Nooh, kiikutin nämä valioyksilöt kassalle ja olin tyytyväinen.

Tänään sitten vietin vapaapäivääni käymällä ensimmäistä kertaa varmaan kuukauteen lenkillä. Polvi tuli kipeäksi ja meni hermo kun naama oli ihan punainen ja olisi pitänyt päästä lähtemään kylälle. Seisoskelin sitten vessassa ja puhaltelin hiustenkuivaajalla kylmää ilmaa että väri vähän tasoittuisi.

Krisun kanssa käytiin seikkailemassa kirjastossa, lukiolla (ikävissämme sinne ryömittiin), Eläinpuistolla ja Fazerilla. Sieltä lähtiessä sitten bongattiin Anniina ja kierrettiin lähialueen jokainen pieni matkamuistomyymälä läpi, koska ei oltu taas vähään aikaan nähty.

Krisu yritti soittaa isännöitsijälle, mutta jotenkin mysteerisesti puhelu ei mennyt läpi ja näin ollen asia ei edennyt lainkaan.

Rupesin tässä myös pohtimaan minun ja Kristan suunnitelmia tulevaisuutta varten ja tajusin, että ne ei oikeastaan ole kovinkaan opiskelijaystävällisiä. Rahoitukseltaan siis. Tällä hetkellä nimittäin näyttäisi siltä, että joka viikonloppu ollaan risteilyllä, arki-illat elokuvissa ja silloin tällöin pyörähdetään Lontoossa ja muualla ulkomailla kun vain löytyy sopivat vapaat. Eli siis ihan normia opiskelijakäytöstä sellaiselta, jolla on vuokra ihan saatanasti ja rahaa pikkuisen liian vähän.

Mutta siis aina pitää haaveilla.

Huomenna sitten kiltisti takaisin töihin, ei mulla enää montaa päivää olekaan jäljellä! Tuntuu ettei kesää koskaan ollutkaan, koska se vierähti kokonaan töissä ja täältä sitten hyppään työvaatteista melkein suoraa koulun penkille. Okei, ehdin vähän aikaa rällätä ympäri Helsinkiä ja sitten yöllä tutista yksin sängyn nurkassa koska on pimeää ja mua pelottaa.

Jee.

PS. Yves Rocherinkin tilaus saapui eli nyt odottelen enää vain kolmea pakettia eBaysta, heeee.

PPS. Ajoin tänään manuaalivaihteistolla taas vaihteeksi ja Krista valitti <////3 Ei kuulemma voinu lukea matkalla koska oli niin epätasaista, kyyhky.

Tulevaisuus horisontissa ja näkyvyys olematon

"so come on spin me aroundi don't wanna go home'cause when you hold me like thisyou know my heart skips, skips a beat"

Kolmen päivän viikonloppu, kipeä kurkku ja painunut ääni on saaneet toistaiseksi minut pysyttelemään omassa huoneessa viltti niskassa pohtimassa asioita. Tulevaisuutta lähinnä.

Lukioon hakiessa oli niin helppo siirtää päättämistä muutamalla vuodella, jotka silloin tuntui kymmeniltä vuosilta.

"Kolme vuotta kestää ikuisuuden, ei tässä mitään kiirettä ole."

No, eipä yllättäen kestänytkään ja tässä sitä nyt yhtäkkiä ollaan kauhusta kankeana, päätöksiä odotetaan joka puolelta ja todellisuudessa niitä ei ole tehtynä vielä yhtäkään.

Totta kai tiedän mitä haluaisin.

Yllättäen se mitä haluaisin ei kuitenkaan ole mistään näkökulmasta katsottuna realistista ja luultavasti päättyisi lopulta rahojen loppuessa vankilaan tai nälkäkuolemaan.

Aion silti jatkaa haaveilua pienestä kerrostaloasunnosta jossain päin isoa kaupunkiani. En kaipaa mitään marmorilattioita ja monen tonnin seinäpaneeleja sekä naapureiksi Paris Hiltonia ja rusettihäntäisiä, parfyymilta tuoksuvia puudeleita, vaan haluaisin vain asunnon johon voin rauhassa levittää tavarat.

Voisin opiskelujen ohella olla jonkinlainen hajamielinen taiteilija, joka tuijottelee ulos ikkunasta ja maalaa yhtä teosta kuukausia vain siksi, että muut asiat varastaa huomion jatkuvasti. Tykkäisin kävellä kaupungilla ihan muuten vain ja istua metrossa pelkästään siksi, että saisi rauhassa ajatella.

En kuitenkaan haluaisi jäädä lopullisesti USAan, vaan palata opiskelujen loputtua takaisin Suomeen. Ehkä aikaisemminkin.

Todellisuus on totta kai kuitenkin sitä, että mikään toteuttamiskelpoinen idea ei sykähdytä.

Vaikka puhuinkin aikaisemmin kuvataiteesta, en ole siitä niin kiinnostunut että haluaisin ammattia siitä. Saatan maalata huvikseni, mutten voi kuvitellakaan yrittäväni saada jotain aikaan aikarajojen sisällä jonkun naputtaessa kelloa vieressä ladellen vaatimuksia halutusta lopputuloksesta.

Tällä hetkellä olen hyvin vahvasti kallistumassa johonkin matematiikkaan liittyvään. Pidän kemiaa myös yhtenä vaihtoehtona, koska ne on kouluaineista todellakin ainoat, jotka kiinnostaa. Jossain vaiheessa mietin hetken aikaa englannin lukemista, mutta heitin sen ajatuksen menemään melkein heti tajutessani, että kielten lukeminen ei oikeasti kiinnosta yhtään.

Haluan osata kieliä, mutta en halua päntätä niitä kirja sylissä.

Nyt olisi varmaan korkea aika alkaa keksimään jotain. Mulla on jatkuvasti sellainen olo, että olen jo tuhlannut niin ison osan elämästä kaikkeen tyhjänpäiväiseen, mutta en kuitenkaan tiedä mitä olisin voinut tehdä eri tavalla ja se turhauttaa. Ehkä se on vain sitä että haikailen liikaa juttujen perään, joita en voi saada.

No jaa.
Lähden joka tapauksessa nyt kokeilemaan keksisivätkö aivot nukkuessa jotain nerokasta, jonka turvin tulevaisuuteni on pelastettu.

Tulevaisuudensuunnitelmia...

...kera rakkaiden kaverieni vankkumattoman kannustuksen.

Ilmoitin tässä erään välitunnin aikana kavereilleni pöydällä olleen esitteen lukemisen jälkeen (vakavalla naamalla, kuten aina!) aikovani isona hornettien korjaajaksi. Vastaanotto oli sydämellinen:

tennispallon kokoiseksi leviävät silmät ja heti perään katosi neljä päätä pöydän alle nauramaan.

What?

Toipuminen vei hetken ja sen jälkeen eräs kavereistani ilmoitti, että jos sen teen niin hornettilennot muuttuu hetkessä kamikaze-lennoiksi.

”Oho, polttoaine loppu, Jenni hemmetti!”

Lisäksi ihmiset saisivat varautua taivaalta tipahteleviin siipiin, moottoreihin ja lentäjiin, mikäli kavereita on uskominen.

Sain sellaisen käsityksen, että ura hornettien korjaajana ei siis ole minua varten. Sen sijaan minulle suositeltiin ulkomaanvaihtoja Afrikkaan ja ties minne.


Eilen olin muutaman kaverin kanssa kuuntelemassa meidän kaverin pitämää esitelmää 4H:n vaihdoista ja muista jutuista. Se oli oikeasti aika mielenkiintoinen, eikä paikalla tarjottu pizza nyt ainakaan tuonut mitään negatiivista vivahdetta tilanteeseen.

Päivitin myös sivistykseni katsomalla Youtubesta videon, jonka ilmeisesti kaikki muut olivat nähneet, mutta josta en itse ollut koskaan edes kuullutkaan. Häpeällistä.

Sieltä kapusin sitten kaverini kyytiin, koska olin luvannut mennä sen mukaan varaamaan aikaa korvien rei'itykseen.

Seisoskelin menestyksekkäästi taka-alalla koko sen ajan, kunnes yhtäkkiä tajusin hämärästi hiipiväni lähemmäs ja kuulin itseni sanovan, että: ”No, laita nyt sitten mullekin aika”.

Tap tap Jenni, tarkkaan harkittua toimintaa!


Tänään sitten koulun jälkeen marssin (lue: laahustin) kaverini kanssa hakemaan uusia korvareikiä. Kaverini otti uudet molempiin korviin, itse nynnynä vain yhden vasempaan korvaan.

Oikeasti ajatuksena tässä oli se, että aioin heti tämän uuden parannuttua mennä ottamaan vielä yhdet molempiin niin, että vasemmassa on sitten kolme ja oikeassa kaksi.

Siis sillä oletuksella, että vielä uskaltaudun. Sain ikuiset traumat kun olin ottamassa ensimmäisiä korvareikiä (ensimmäisiä korvareikiä toista kertaa, jos nyt oikein tarkaksi ryhdytään) ja se ei ensimmäisellä kerralla mennytkään läpi ja koru piti ampua paikalleen toiseen kertaan.

Mutta kyllä, ajattelin silti vielä uskaltautua laittamaan lisää.


Koulussa porskuttelen menemään tasaisesti laskevalla motivaatiolla (kuten aina jakson alussa). Pari päivää jaksoin tehdä läksyjä, nyt kolmantena alan jo lipsumaan. Jotenkin se, että olen abi ja käyn toiseksi viimeistä jaksoa, ei lisää motivaatiota. Etenkään kun jakso on melkein täysi!?

Mitä ihmettä tämä oikein on? Oon hiki otsalla kerännyt kaksi ekaa vuotta kursseja ja meno vaan kiristyy kun koulun pitäisi loppua. Ankeaa.

Helpotusta (huomattavaa!) on tosin tuonut se, että jätin heti alkuunsa matikan integraalilaskennan syventävän kurssin pois, koska se olisi ollut suoraan sanottuna ajanhukkaa (syystä, jota en sen enempää viitsi alkaa tässä kääntelemään).

Kemian koetta en vieläkään ole saanut takaisin, alkaa jo hermo kiristyä sen takia, hmph.

Onneksi elämääni tänään piristi kaverini hulvaton tarina siitä, miten se oli kesällä yrittäny lassota lampaan ja päätynyt saamaan mustan silmän törmättyään tolppaan!


Nyt kun syksy on edennyt tähän ankeaan sadetta 24/7 -vaiheeseen, on ruokailuun kulkeminen entistä ankeampaa, koska edelleenkin remontin takia joudutaan talsimaan pitkä matka ruokalaan.

Onneksi melko usein joku kavereista on tullut autolla ja päästään sitten nopeammin ja kastumatta, mutta on niitä onnettomiakin päiviä sattunut, kuten vaikka viime perjantai. Tuuli oli varmaan 160m/s, sadetta tuli vaakasuorassa ja tiet tulvi. Siitä huolimatta ei auttanut kuin rämpiä syömään ja olla perillä aivan vaatteet märkinä ja hiukset pystyssä.

Se oli suorastaan kurjaa ja joka päivä muistan yhä selkeämmin, miksi vihaan syksyä.

Odotan syyslomaa jo tosi paljon. Kavereiden kanssa olisi tarkoitus viettää aikaa, lisäksi ohjelmassa on mahdollisesti jotain muuta toistaiseksi vielä epävarmaa ja hämärää touhua, josta kukaan ei tiedä mitään.

Muutoin elelen täällä melko tavalliseen tahtiin. Toivun juuri flunssasta (nyt tosin koko muu koulu on kipeänä), yritän saada koulujuttuja tehtyä, selaan paniikissa tavallista täydempää kalenteriani ja haaveilen joulusta.

Katsoin yksi päivä viime joulun kieppeillä koulussa kuvattua videoa, joka sisälsi mm. videokuvaamisestani häiriintyneen, joululauluja mainoslehtisen taakse piiloutuneena laulavan kaverini, random ihmisiä poikkeamassa pöytään, pari muuta kaveriani pohtimassa syytä jouluvalojen rikkoutumiseen ja yritykset saada ne palamaan (ei onnistunut, vaikka laitoin töpselinkin seinään!).

Videoa katsoessa huomasi kuinka paljon kaveritkin oli tässä vajaan vuoden aikana muuttuneet. Hassua!


No, hauskoja vesisadepäiviä teille!
Mua odottaa kuviksen tehtävät, jotka pitäisi olla huomiselle tehtynä (en tajua, miten olen JOKA PÄIVÄ saman ongelman edessä: seuraavalle päivälle kasa kuviksen tehtäviä tehtävänä,möö).

-----Kirjoittajan lisäys klo 21:41
Kuviksen työt EIVÄT ole valmiina. Olen aloittanut tosin, nostin ohjeet pöydälle.

"Tervetuloa kartanooni, eteisestä oikealle ja marmoriportaita kolmanteen kerrokseen, kiitos!"

Järkytyn aina uudelleen ja uudelleen kun tajuan, että myös heinäkuu on huvennut tieltä ihan huomaamatta. Luulisi, että ajatukseenkin tottuisi, mutta ilmeisesti sitten ei.

Vaikka kesätyöni kirkon esittelijänä on maailman leppoisin työ, odotan silti 7.8 alkavaa viikon mittaista kesälomaani kuin kuuta nousevaa. Vuoron perään teen kuolemaa ja hyppelen onnesta kun mietin koulujen alkua, mutta siitä lisää myöhemmin ja nyt takaisin aiheeseen kesätyö.

Niin, mitä siitä vielä näin loppumetreillä kertoisin? Voisin ehkä tehdä noloja paljastuksia siitä, miten käytän kirkon keskikäytävää catwalkina ja marssin siinä edestakaisin, mutta koska kukaan ei taatusti halua kuulla siitä sen enempää, siirryn suosiolla muihin viime päivien saavutuksiini.

Kovat vesisateet on pelastaneet minut kauhealta kukkien kastelulta, mutta toisaalta niiden takia olen saanut kahta kauheammin kontata ympäri sankarihautoja keräämässä rikkaruohoja ja runnottuja kukkasia. En oikeastaan enää edes muista kumpi on kamalampaa, koska molemmat on kauheita helteellä (liian kuuma) sekä muulloinkin (liian kylmä).

Eilen kärsin massiivisista jalkasäryistä ja päätin rentoutua oikaisemalla itseni makaamaan lattialle takahuoneessa, missä vietän suurimman osan työajastani. Tungin kuulokkeet korvaan ja makasin jalat seinää vasten Petri Nygårdia hiljalleen laulellen. Lähetin myös kaverilleni viidennen tekstiviestin (koska se onneton kieltäytyi vastaamasta) ja tiputin siinä hötäkässä puhelimenkin naamalle, mutta muutoin vietin oikein rattoisan ja asiakkaattoman iltapäivän sakastin kokolattiamatolla loikoillen.

Mistä minulle oikeasti sitä palkkaa maksetaan?

Tänään päätin olla avaamatta kirkon ovia ennen yhtä huolimatta siitä, että mitään tähdellisempää tekemistä ei ollutkaan. Kaivoin siis kirjan laukusta, laitoin puhelimeen hälytyksen siltä varalta, että uppoudun kirjaan ja menetän ajantajun enkä muista käydä kiskomassa ulko-ovia auki, ja aloin lukemaan.

Siinä auringon lämmitellessä luin ja nojasin päätä vähän käteen ja silmäilin harvakseltaan yksittäisiä sanoja kirjan sivuilta ja.... havahduin hereille minuuttia ennen kuin puhelin alkoi hälyttää.

Tunsin iteni lusmuksi kun sillä tavalla nukahdin työpaikalle, mutta piristyin hieman kun sain kaveriltani viestin, jossa se kertoi myöhästyneensä töistä neljä minuuttia.

Suoraan sanottuna olen silti sitä mieltä, että me ollaan surkeimmat työntekijät, jotka tällä paikkakunnalla on koskaan tavattu.



Viime lauantaina lähdin suorittamaan salaisia biskensiä museolle. Toisin sanoen olin lupautunut sijaiseksi kaverilleni, joka lähti lomailemaan ja rälläilemään kesken kiireisen kesäsesongin ja sysäsi työt minun niskoille!

Kuuliaisesti noudatin museolle päästyäni pöydälle minua varten jätettyä ohjelappusta ja laitoin WC-pöntön päälle, samoin valot, ja vein kukkaset ulos tolppien päälle. Sitten kannoin niille vettä ja jäin odottelemaan paikalle tulossa olevaa ryhmää siskoni kierrellessä ympäriinsä (raahasin sen henkiseksi tueksi paikalle).

Kauan ei tarvinut odotella, sillä sangen pian pihaan kaartoi linja-auto ja museoon pelmahti 12 mummoa, joista kukaan ei ottanut kuuleviin korviinsakaan kun sopersin hiki otsalla, että olen sitten kirkon esittelijä, en museon.

Jaoin niille monisteet ja neuvoin oikean suunnan, mutta eikö mitä, ne halusi minun menevän edeltä ja kertovan kaiken, minkä tiedän.

Lampsin sitten edeltä ensimmäiseen huoneeseen ja yritin kurkkia lähimpänä seisovan mummon paperista, että osaisin edes kertoa mikä huone oli kyseessä.

Onnekseni porukka sitten hyvin pian kiinnostui lähtemään omille teilleni, eikä minun apuani enää sen jälkeen kaivattu kun olin vakuutellut vanhuksille, että kyllä vain tämän pöydän äärellä pidettiin jos minkälaisia tilaisuuksia.


Kaipaan äärettömän paljon maiseman muutosta.

Olen kököttänyt niin ison osan kesästäni tässä Suomen ankeimmassa kolkassa, että jopa käynti astiakaupassa naapuripaikkakunnalla sai minut hyppimään innosta. Paluumatkalla kun taivas repesi ja näkyvyys tuulilasin läpi oli sateen takia nolla, ei enää olleetkaan fiilikset yhtä hyvät.

En tietenkään kiellä etteikö olisi ollut jännittävää pysähtyä linja-autopysäkille odottamaan sateen loppumista vain huomatakseen, että ukkonen on juuri kohdalla.

Kun sitten paukahti niin, että koko auto tärähti, päätettiin kiltisti jatkaa sateesta huolimatta matkaa.



Koulu.

Niinpä.

YO-kirjoitukset odottaa syksyllä ja keväällä, joskin ne on onnekseni oikeastaan ainoat asiat, jotka vetää mielen matalaksi koulun alkua miettiessä. Tein jonkin aikaa sitten alustavat lukujärjestykset viimeisille kolmelle jaksolle ja melko reppanoitahan niistä tuli.

Hetken aikaa olin myös paniikissa kun laskin, etten saa tarpeeksi kursseja ellen ota jotain ruotsia, historiaa tai yhteiskuntaoppia, mutta sitten muistin kuvataidediplomin ja ongelma oli ratkaistu.

Olen siis päättänyt sen suorittaa, vaikka näin alustavalla silmäilyllä aiheista yksikään ei oikeastaan herättänyt mitään kovin suurta inspiraatiota.


Toisaalta tietenkin on vähän surku, että kohta on lukio ohi, koska oikeasti tykkään meidän lukiosta ja opettajista.

Sitten kuitenkin muistan, että lukoin loppuminen tarkoittaa totta kai muuttoa pois ja sekös jos mikä saa mielialan kohoamaan.

Välillä tulee tietenkin mietittyä, että pääsisin pois jo nyt jos en olisi lähtenyt vaihto-oppilaaksi. No niin Jenni let's get back to the planet earth, en todellakaan vaihtais pois sitä! Oikeasti, eläisin niin ankeaa elämää jos en olisi lähtenyt.


Nyt on enää auki se, mitä aion lukion jälkeen.

Olen hylännyt haaveet kirurgin urasta lähes kokonaan, koska en vain usko, että sellainen opiskelun määrä oikeasti on mulle. Tai voi se ollakin, en vain ole vielä löytänyt sisäistä opiskelijaani. Vaihtoehdot pyörii päässä, mutta kun mikään ei tunnu kiinnostavan.

Toisaalta haluaisin lähteä lukion jälkeen ulkomaille ainakin vuodeksi, mutta sitten alan taas miettimään, että mitä sen jälkeen? Koska kokemuksesta tiedän, että vuosi ulkomailla vie opiskelumotivaation nollasta miinus sataan ihan uskomattoman nopeasti ja pysyvästi.

Tällä hetkellä olen vahvasti sitä mieltä, että mun tulevaisuus on yliopistossa matematiikka tai kemiaa opiskelemassa, pääsy sinne vain on vielä toistaiseksi mullan, kivien, sementin ja Himalajan alla.

Toisaalta olen myös harkinnut lähteväni opiskelemaan kuvataidetta, mutten oikeasti tiedä voisinko vakavissani alkaa sellaiseen.


Tavoitteenani on vaatimattomasti kuitenkin toistaiseksi vain kissanpentu, jääkiekkoilija-aviomies, iso talo (sekä Suomessa että ulkomailla), loma-asunto ainakin kuudessa lämpimässä maassa ja hieno auto, jota kuljettaa komea ja lihaksikas mies, joka on hyvin rakastunut minuun, mutta minä en kiinnitä siihen mitään huomiota, koska minullahan on jo maailman komein jääkiekonpelaaja.

Aamulla herään siihen, että lintuset laulelee ulkona ja aurinko paistaa ja on vapaapäivä ja keittiössä odottaa hyvää ruokaa. Syönnin jälkeen lähden shoppailemaan ja sen jälkeen hienoon ravintolaan syömään jääkiekkoilijani kanssa ja sitten me lähdetään meidän hienolla aluksellamme ilta-ajelulle merelle ja kun mennään illalla kotiin varataan lentoliput kaupunkilomaa varten ja aletaan pakkaamaan seuraavana päivänä alkavalle rantalomalle.

Ihmiset tervehtii mua kaupungilla koska mulla on niin hieno hattu ja mun ihanat kaverini käy meillä kylässä omien jääkiekkoilijamiestensä kanssa ja me juoruillaan kuumimmista juoruista ja siitä, onko parempi rakennuttaa uima-allas etu- vai takapihalle ja kannattaako sen olla pyöreä vai kulmikas.

Me lähdetään yhdessä shoppailemaan ja käydään tarkistamassa automaatilta Visojemme saldo ja meitä hävettää kun kaikki nollat yhdeksäisen perässä ei mahdukaan näytölle.


Niin että tervetuloa kahville, varokaa etupihalla loikoilevaa lemmikkiponia älkääkä kompastuko kristallisuihkulähteeseen oven vieressä!