Sangen kuvaava silti, jos ei mieti asiayhteyttä.
Tämä taitaakin olla ensimmäinen löllöily-perjantai muutamaan viikkoon. Olisi tosin ollut mahdollista lähteä Rovaniemelle, mutta ottaen huomioon sen, että kävin siellä viime viikolla yhteensä kuusi kertaa, päätin jättää väliin.
Sen sijaan keskitynkin blogin päivittämiseen ja siihen, että seuraan autuaana Facebook-draamaa, joka on seurausta high schoolini cheerleadereiden ja basketball girlsien tulehtuneista väleistä. Voi hyvä ihme sentään, niillä on täysi sota meneillään.
Palataan nyt kuitenkin vaikka abipäiviin viime perjantaihin. Kertomista itse abipäivistä on onnettoman vähän, koska (kuten Oulussakin) jännittävimmät hetket koettiin totta kai vasta yliopistolta poistumisen jälkeen.
Yliopistolla ei tosiaan ollut kovin paljon pöytiä ja ne näki melkeinpä kaikki keskellä aulaa seisomalla ja ympäri pyörimällä. Yritettiin käydä katselemassa paria pöytää, mutta mikään ala ei oikein kiinnostanut ja päädyttiin jälleen pyörimään päättöminä edestakaisin, kunnes päästiin syömään.
Syönnin jälkeen lähdettiin seurueeseen liittyneen kaverimme (pitäisi varmaan käyttää vaikka nimikirjaimia tai jotain, koska ”kaveri” on aika epämääräinen käsite, hmmm... no, kysessä nyt kuitenkin Hunks-kaverini, jolla on farkuilta näyttävät kalsarit) johdolla tutkimaan itse pöytiä.
Tai oikeastaan se kaveri kyseli ja jutteli esittelijöiden kanssa, me muut vain möllötettiin apaattisina takana ja kierrätettiin purkkapussia. Törkeää.
Lopulta porukastamme kolme häipyi kaupungille ja minä jäin Joyn ja edelleen eri pöydissä lörpöttelevän kaverini kanssa tutkimaan pöytien tarjontaa (lue: keräämään karkkeja kupeista sitä mukaan kun kaverini aloitti jutun uudessa pöydässä).
Matka kaupunkiin oli ongelmallinen: kävelymatkaa kuitenkin oli reilu pari kilometriä ja tiet oli aurausjäiset (you know, kun auralla on ajettu tiet ja se ei ole jäinen, mutta lumi on kovaa ja kiiltävää ja ihan hemmetin liukasta?).
Olin varmasti tarpeettoman vahingoniloinen katsellessani kaverini liukastelua, sillä yleensä olen itse se hapero, joka astuu jokaiseen liukkaaseen kohtaan ja räpiköi sitten ympäriinsä.
Vahingonilohan nyt ei tietenkään koskaan ole hyvä asia: kaverini vain horjahteli ja huitoi, itse en edes ehtinyt tajuta mitä tapatui ennen kuin jo istuin vaatteet lumisena maassa kaverini ja meidän vaihtarin tiedustellessa kohteliaasti (tähän väliin muistutus taipumuksestani sarkasmiin), olinko ehkä myös loukkaantunut.
Pitkän kävelymatkamme aikana minä onneton menin liukastumaan vielä toisenkin kerran ja kolmas kerta oli aivan lähellä, joskin se oli täysin kaverini syytä.
Ja aina kun luulee, ettei mitään hirveän yllättävää voi tulla vastaan, jotain ilmenee.
Kaverini marssitti meidät yllätyksekseni musiikkikauppaan ja viimeistään siinä tipahti leuka, kun kaverini kaupan kierrettyään suuntasi kassalle ja kysyi ohjeita klarinetin huoltoon. Itse sitten keräilin leukaani ylös lattialta kaverini ottaessa ylös Oulussa sijaitsevan liikkeen puhelinnumeroa mahdollisia huoltotapauksia varten ja lähtiessämme kävin sitten tietenkin utelemaan, oliko kaverini ehkä hankkimassa klarinettia.
Pyh. Sillä oli kuulemma ollut sellainen jo monta vuotta.
Toisaalta olen kylläkin erikoistunut elämään pimennossa (mutta haluaisin silti nähdä sen luvatun kuvan siitä klarinetista!).
Kaupungilla kierrellessämme meillä aina välillä ristesi tiet aikaisemmin seurueesta poistuneiden kolmen yksilön kanssa, mutta pääasiassa me kai kierreltiin keskenämme lähinnä vain tutkimassa paikkoja.
H&Mllä kaverini käski minun pukea päälle jonkun kauhean karvaliivin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo kiskonut liivin päälle (en ymmärrä miksi, tavallisesti vastustelisin).
Näytin kuulemma kananpojalta. Ei siis karvaliivejä minulle.
Urheilukaupassa päädyttiin tutkimaan jotain ihme suksia, joilla voi laskea miten päin vain, enkä sitten vähään aikaan voinutkaan muuta kuin nauraa merkilliselle mielikuvalle asiasta.
Hetken mielijohteesta kehkeytynyt Onnelan reissu samana iltana oli kokonaisuudessaan sangen dramaattinen. Itsekin heittäydyin kerrassaan hankalaksi ja keuhkosin kaverilleni, kun se ei meinannut päästää minua etupenkille. Aamulla sitten tietenkin nolotti, että sellaisestakin asiasta piti kiihtyä, mutta toisaalta sarkasmi-puoleni kanssa tasoissa oleva provosoija-puoleni ilahtui aivan mahdottomasti silloin yöllä, kun kaverini lopulta alkoi hiiltyä, hehe!
Mitä rauhallisemman tyypin saan ärtymään, sitä suurempi voitto. Huvini ovat ajoittain julmia.
Sain myös sinä viikonloppuna LOPULTA aloitettua Sofi Oksasen Puhdistuksen, joka on ollut odottamassa jo... tuota, pari kuukautta. Häpeällistä.
Yleensä en koskaan lue vaadittuja kirjoja äidinkielen tunnille ja yritän sitten vain hataralla selaamisella kirjoittaa vaaditut esseet ja tekstit (tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että lukion ekalla itse asiassa luin novellikokoelman!). Koska en myöskään jaksa lukea koealuetta, yritän sitten itse koetilanteessa paniikissa muistella, mitä tunnilla sanottiin silloin kun itse seisoin päälläni luokan takanurkassa laulamassa Hoosiannaa ja piirtämässä yksisarvisia.
Olen kuitenkin menestynyt kohtalaisesti ja suurin ylpeydenaiheeni on viime vuonna kirjoittamani lähes täydet pisteet saanut kahden sivun vastaus valistuksesta: en tietenkään ollut vaivautunut lukemaan siitä kirjasta, mutta hetken panikoituani muistin tätä koko aiempaa päivitystä tähdittäneen kaverini pitämän esitelmän Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjasta, ja kirjoitin ylös jokaisen asian, jonka muistin kaverini kirjasta sanoneen.
Ilmeisesti olin vakuuttava.
Öh, mutta tosiaan... palatakseni takaisin Mongolian sademetsistä siihen Puhdistukseen.
Sain sen tosiaan luettua ja itse asiassa tykkäsinkin siitä! Alku oli hankalaa, se ei herättänyt oikein mitään mielenkiintoa, mutta kun reippaasti silmät ristissä ja hampaat irvessä pläräsin eteenpäin (oikeasti, tarkistan tämän sanan kirjoitusasun joka ikistä päivitystä varten!), alkoi sekin lopulta kiinnostaa. Lopussa koin kuitenkin hienoisen wtf-fiiliksen, koska viimeiset sivut menivät iloisesti yli ymmärrykseni.
Nyt sitten vain onnesta soikeana väkertämään neljän sivun pituista kirjallisuusesseetä aiheesta, joka on vielä toistaiseksi tuntematon.
Kerhotkin on nyt onnellisesti ohi tältä vuodelta! Outoa, että nyt yhtäkkiä sitten onkin niin paljon enemmän vapaa-aikaa.
Hikisesti olen kerhoja mun kanssa pitäneen kaverin kanssa yrittänyt täytellä lappuja palkkaa varten ja tänään lopulta saatiin viimeisetkin palautettua. Ystäväni tosin tykkäsi huonoa, koska oltiin sovittu vievämme paperit tänään, mutta unohdin ottaa ne mukaan aamulla ja kun kaveri lähti varta vasten käyttämään minua vapaatunnilla kotona papereita hakemassa niin arvatkaa muistinko, miksi olin tullut?
Noh, en.
Kävelin vain ympäri taloa miettien, mitä varten siellä olin, kävin lopulta avaamassa joulukalenterin ja lampsin takaisin autoon.
Puolisentoista tuntia myöhemmin ruokailussa muistin ja oli suorastaan häpeällistä sanoa kaverilleni, että siellähän ne paperit ja verokortti odottaa edelleen kotona lipaston laatikossa.
Ai niin:
HIIHTOKAUSI ON ALKANUT!
Voi että olen taas maailman onnellisin ihminen vähän aikaa. Olisin päässyt hiihtämään jo aikaisemmin, mutta flunssa kieltäytyi itsepäisesti lähtemästä. Lopulta kaivoin sukset vintiltä ja lähdin yskästäni huolimatta, koska en vain enää jaksanut odottaa.
Kyllä on ihanaa! Kelit vain on olleet turhan sitkeät, ei siellä näin pehmyellä voi oikein hiihdellä.
Nyt aion yrittää uudelleen erään TV-sarjan katsomista, koska rupesin eilen nynnyilemään ja se jäi täysin kesken. Koska perjantaini on näköjään jo kuitenkin huvennut kaikkeen turhuuteen, on varmasti turha enää yrittää tehdä mitään tuottoisaa.
PS. Ärsyttävää, että vielä tämän kaiken jälkeenkään en saanut päivitykseen mahdutettua kaikkea, mitä olisin halunnut! Seuraava opeteltavien asioiden listallani on tiivistäminen.
