”...ja myös Eero Heinäsuop-- anteeksi, Heinäluoma...”

Valokuvailin jo perjantaina random juttuja blogipäivitystä varten, mutta sen kaveri-postauksen myötä ne säästyivätkin myöhempää tarkoitusta varten. Totesin tässä sitten viilentävän jäätelökupillisen jälkeen peittoon kääriytyneenä, että mikäpäs olisikaan oivallisempi hetki päivittää kuin silloin kun tarkoituksena olisi tehdä matikan yo-koe huomiselle, samoin kuin lukea enkun sanakokeeseen.

Olen kuitenkin kapinoiva abiturientti ja en siis tee mitään ennen kuin on aivan pakko. Mutta älkää ottako mallia minusta, ajaudutte rappiolle.

Yllättäen elämäni ei ole sisältänyt mitään kovin ihmeellistä (lukuunottamatta sitä, että yhteiskuntaopin tunnilla Eero Heinäluoma oli open suussa muuttumassa Eero Heinäsuovaksi). Eli toisin sanoen porskuttelen menemään entiseen malliin kärsien toisinaan vähemmän kuin yleensä, kun taas joskus kärsimykset kasvavat valtaviin mittasuhteisiin. Onneksi välitunnit ovat terapeuttisia monella tapaa ja viime aikoina onkin tuntunut, että vuorovälitunnein itketään toisillemme tekemisen paljoutta ja haikaillaan leppoisten lomapäivien perään.

Toisaalta olen seuraillut Facebookissa Amerikan kaveriani, jonka talo paloi lähes kokonaan tässä viime viikon lopulla. Se kävi aivan yhtäkkiä ja kaverilla tosiaan meni käytännössä kaikki: kenellekään perheenjäsenelle ei käynyt mitään, samoin saatiin koirat ulos, mutta perheen linnut ja kissat kyllä meni siinä mukana. Tavarat paloi, vaatteet ja ihan kaikki eli periaatteessa niillä ei ole jäljellä juuri mitään.

En kyllä osaa edes kuvitella miltä tuntuisi.

Viime perjantaina oli 13. päivä ja vaikka en taikauskoinen olekaan niin kyllä aloin jo päivän päätteeksi miettimään onko siinäkin jotain perää.

Koulupäivän laahasin läpi puhumatta paljoakaan. En ollut ollenkaan huonolla tuulella, kaikki vain harmitti ja seuraava viikko näytti synkältä. Olin suorastaan herttaista seuraa, kaverit oli varmasti vaikuttuneita.

Suurilta onnettomuuksilta kuitenkin vältyin, eli taikauskoista minusta ei silti tullut.
Koulumatkalla juuri ennen koulua tuli tosin yllättävä tuulenpuusta ja PUFFF, tien vieressä olevasta puusta humpsahti lumet suoraan mun päähän. Vauhti hyytyi hetkeksi pelkästä järkytyksestä ja lopun matkaa huidoin sitten pään päällä olevaa lumikasaa pois.
Myös pitkäaikainen pelkoni kävin toteen kun liukastuin alas koulun kirjaston portaat. Selvisin kuitenkin pelkillä mustelmilla, vaikka ehdin kyllä säikähtää kaverini puolesta kun siihen törmäsin pudotessani.

Peloistani huolimatta tämä viikko ei silti ole alkanut aivan yhtä kurjasti kuin pelkäsin.

Maanantaina suurin osa porukasta oli liikunnankurssin takia laskettelemassa ja abeista vain minä ja kolme kaveriani oltiin koulussa (miten niin ei olla urheilullisia?!). Tunneilla ei tehty oikeastaan mitään, koska sitä porukkaa ei ollut. Fysiikan tunnille olisin joutunut menemään yksin, mutta kaverini jalona persoonana suostui tulemaan kanssani.

Vietin sitten päivän viimeisen tunnin yrittäen olla vajoamatta kauheaan alakuloon kun en ymmärtänyt mitä tehdään.

Sählykerho oli yhtä epäterapeuttinen kuin yleensä.
Kerholaiset saivat kesken pelin päähänsä lähteä kiipeämään naulakoiden päälle hakemaan sählypalloa ja Krisun kanssa sitten katseltiin sydän kurkussa (Krista vähän yritti äristä niille, mutta sitä ei kuunneltu). Onneksemme kerhon ainoa vahinko oli osiin haljennut sählypallo. Lisäksi piristystä päivääni toi kaverini, jolla on selvästikin jonkinasteisia kuulovaikeuksia. Katsoin siis sylissäni olevaa paperia ja kun käännyin takaisin peliin, valmisteltiin siellä jo täyttä päätä rankkaria. Päätin ottaa tilanteesta selvää ja kysyin kaveriltani, että "Ai Krista mistä tuo rankkari tuli?". Krisu kuitenkin kuuli väärin, kääntyi minuun ja tokaisi ihmeissään: "Mikä runkkari?"

Sitten se onneton vielä kehtasi syyttää minua epäselvästä artikuloinnista kun nauroin sille silmät vuotaen saamatta koskaan tietää, mistä rankkari oli tullut.

Torstaina pitäisi sitten ilmeisesti taas mennä pitämään yksin kuperkeikkakerhoa, enkä voi olla epäilemättä kykyjani kerhonohjaajana: olen tasan kaksi kertaa pitänyt sitä kerhoa yksin ja ensimmäisellä kerralla yksi lapsista sai niin massiivisen nenäverenvuodon, että piti mennä pyytämään rakennusmieheltä apua, ja toisella kerralla kaksi löi päänsä lattiaan ja vollotti kuin viimeistä päivää.

Toisaalta olen myös hyvin järkyttynyt viimekertaisesta kauhukokemuksestani, joka jätti varmasti ikuiset arvet. Eräs kerholaiseni hävisi vessaan kesken kaiken ja ehdin jo luulla sen hukkuneen pöntöön kun ei alkanut kuulumaan, mutta sitten sieltä alkoi kuulua iloista laulua. Jossain vaiheessa se laulelu kuitenkin muuttui huuteluksi ja kun menin katsomaan mikä on hätänä, hymyili poika autuaana pöntöllä ja ilmoitti, että se ei osaa pyyhkiä.

Ei auttanut muu kuin voittaa pelkoni ja tehdä mitä oli tehtävä.

Yllätyksekseni meille oli tänään ilmestynyt makuuhuoneen oviaukkoon leuanvetoon tarkoitettu tanko. Olin jo innoissani hyppäämässä siihen, mutta äiti ja isi ehti onneksi hätiin ja ilmoittamaan, että se ei sitten ole kiinni. Harmi, jäi sitten muilta hieno showni näkemättä, itsehän olen niin etevä vetämään leukoja (saan 19 putkeen... tai ainakin sain edellisessä elämässä, nykyisessä kokeilin viimeksi pienenä kun isi nosti).

Oikeastaan minun periaatteen vuoksi pitäisi alkaa kokeilemaan leukoja että voisin näyttää kaverilleni miten prinsessoja kuuluu kantaa, koska kun pyysin tänään koulussa laiskuuden iskiessä kaveriani kantamaan minut parinkymmenen metrin matkan penkiltä toiselle (suureksi yllätyksekseni se suostui nurisematta), se roikotti minua tavalla, joka oli kyllä kaukana kaikkien prinssien uljaista elkeistä, jossa vain heilauttetaan prinsessa syliin ja kävellään vaikka maailman ääriin. Kaverini puolustukseksi on silti sanottava, että se ei tiputtanut minua lattialle kesken matkan kaikesta tästä huolimatta.

Tänään muistin jälleen kerran tuntea itseni niiiin niin todella vanhaksi. Näin käy kyllä usein, eikä asiaa ainakaan yhtään helpota Krisu, joka jaksaa muistuttaa siitä miten se on vielä kahdeksantoista kun itse täytän kaksikymmentä. Oikeasti, 20?! Tunnen itseni muinaiseksi.

Tilannetta ei suinkaan auttanut se, että marssin tänään pankkiin lompakon, autonavaimien ja laskun kanssa ja maksoin laskuni (kun nyt kerran tänään tuli sähköpostiin ilmoitus H&Mltä tulossa olevasta paketista, joka yllätyksekseni sisältääkin yhden mekon sijaan kahdeksan juttua, hups). Menin lievittämään kriisiä kaverini työpaikalle, mistä ostin kourallisen Oukki Doukkeja (niiden hinta on noussut viisi senttiä!!) ja hetken mielijohteesta pari Pätkistä (kun kerran olivat alennuksessa).

Täytyy kyllä silti sanoa, että iskenyttä ikäkriisiäni ei yhtään helpottanut se, että ruvettiin kaverini kanssa vertailemaan eri kondomimerkkien kappalehintoja, lukemaan liukuvoiteen koostumuksesta ja tutkimaan raskaustestin käyttöohjeita. Huokaus.

Yläasteen kesällä aloitettu remontti on asiasta tietävien mukaan pian valmistumassa, mutta meidän lukiolaisten elämä vaikuttaa silti muuttuvan yhä helvetillisemmäksi yläastelaisten takia!

Okei, ne on tarvineet luokkia ja muita kun yläaste on ollut koko syksyn kun pommin jäljiltä, ymmärretään. Silloin sen vielä kestikin, koska ne kävi tunneilla ja häipyi sitten omille teilleen. Nyt on kuitenkin saaneet jostain sellaisen käsityksen, että koulu on näin ollen niiden omistuksessa ja siellä on ihan okei hengata tukkimassa paikkoja 24/7.

Esimerkkinä vaikkapa nyt vessa.
Lukion välitunnit tuntuu muutenkin olevan lyhyitä ja jos siinä vessaan pitäisi vielä ehtiä niin saa kiittää onneaan jos tunnin alkaessa on ajoissa luokassa ILMAN että on pitänyt jättää vessareissu väliin: vessoihin ahtautuu välituntisin nimittäin kymmenkunta kaakattavaa yläastelaista ja se vessa ei todellakaan ole iso.

Luultavasti jokainen lukiolainen repii tässä vaiheessa jo hiuksia päästään (niitä vähäisiä harmaita, jotka on vielä jäljellä), koska nämä hankalat yläastelaiset alkaa ihan oikeasti käydä sietämättömiksi.

Niillä on oma, sata kertaa suurempi koulu joka on just remontoitu ja luulisi siellä viihtyvän (ajelisivat vaikka sillä aulaan rakennetulla hissillä jos ei muuta tekemistä ole, hitto vieköön!), mutta kun ei.

Haluaisin vaihtaa mun huoneesta järjestystä, mutta kun tämä on niin onnettoman pieni ettei kovin paljon vaihtoehtoja ole.

Lisäksi alkaa kyllästyttää nuo samat julisteet seinällä. Haluaisin teettää vaikka tosi paljon valokuvia ja laittaa niitä, mutta kun ei saa aikaiseksi sitäkään. Tai keksiä jotain muuta jännää, mutta kun ei. Viikonloppuna tosin otin seinältä pois sports team -kuvat (en tiiä miksi nekin oli niin kauan seinällä, hmmm) ja ne muutamat seinällä olleet valokuvat (jotka etsivät tällä hetkellä uutta seinää vallatakseen sen) ja laitoin mun saamat postikortit siihen tilalle. Tänään sain kymmenennen (Espanjasta) ja onhan tuo nyt edes jotain vaihtelua.

Joulukuusi kököttää itsepäisesti tuossa pöydällä (en ole laiska, tykkään vain sen valoista) eikä varmaan ole lähiaikoina lähdössäkään. No, lohduttaudun sillä että siskollani on myös joulukuusi huoneessaan.

Kävin myös hieman tekemässä tuttavuutta koulumme uuden (okei, tuli joskus joulukuun alussa) kemian ja matikan opettajan kanssa. Meitä opetti koko syksyn aivan karmea yksilö, joka ei kyllä näin tarkemmin ajateltuna edes opettanut. Kerran se tosin aloitti tunnin lätkäisemällä muistiinpanot taululle ja toteamalla: "Minä kokosin tuon kappaleen tähän muistiinpanoihin kun nuo asiat oli vähän epäselvästi jäsennelty siellä kirjassa", minkä jälkeen me kolme ahkeraan kemian opiskelijaa kopioimme muistiinpanot vihkoihin ja urakan lopuksi ope toteaa, että "Niin ja nämä samat asiathan löytyvät sitten ihan suoraan listattuna sieltä kirjasta".

Anteeksi mitä?

Muutenkin se kemian kurssi meni lähinnä ihmetellessä ja jos joku meistä erehtyi kysymään jonkin kysymyksen, katkesi tunnin pitäminen noin kymmeneksi minuutiksi että ope sai etsittyä oikean vastauksen kirjasta (eikä aina edes löytänyt). Lisäksi kaverini kysyessä katalyytin toimintaperiaatetta, oli sen selittäminen muutoin kuin "No, se vain on sovittu niin" aivan täysi mahdottomuus ja piti sitten selitys sillekin etsiä itse. Eikä ollut edes vaikea (olen edelleen katkera koska kemia nyt on sarjassamme aineita, jotka yleensä vaatii jonkinlaista opetusta että sen voi tajuta kunnolla)!

No, anyway.
Tämä uusi opettaja osoittautui kuitenkin erittäin mukavaksi tyypiksi kun siltä niitä kemiankirjoja kävin kysymässä. Jutteli mukavia ja oli aivan ystävällinen kun etsi niitä kirjoja tietämättä oikein edes mistä hakea. Tuli vähäksi aikaa sellainen fiilis, että ehkä en olekaan aivan hukassa kemian kanssa jos voin sentään hädän hetkellä käydä kysymässä hieman neuvoa ja on aiemmasta poiketen jopa todennäköistä, että opettaja osaa vastata.

Pitäisi myös alkaa lukemaan kirja, jonka kaverini niin ystävällisesti suostui mulle lainaamaan (koska lainaan sille Lostin tuotantokausia ja sillä on näin ollen jotain jolla kiristää tavaransa takaisin minulta, eheh), One Day, jonka olen joskus aloittanut mutten päässyt kovin pitkälle.

Lainasin kaveriltani myös The Notebookin, joka pitäisi katsoa joskus kun ehdin (eli never).

Elämäni on selvästi muuttumassa megakiireiseksi.
Vai miten se meni....?

Okei, nyt en enää voi vastustaa matikan yo:n huhuilua. En tiedä olenko siitä kovinkaan innoissani, koska en muista oikein mitään, mutta yritetäänpäs silti.

Ajattelin tässä myös lainata ja soveltaa kaverini postausideaa, jossa se listaa aakkosittain kappaleita, joista pitää. Itse tosin meinasin tehdä elokuvista (joita en katso paljoa, mutta haluan silti kokeilla). But we shall see what happens.

Näkemisiin.

PS. Onko teistä maailman suurin kohteliaisuus jos piirustusta kuvataan sanoin "Näyttää siltä että Picasso olisi käynyt paskantamassa tuohon paperille!"? Kaverini nimittäin kuvaili erästä luomustani näin (kerrassaan upeaa sydäntä, jos tarkkoja ollaan) ja väitti sen olevan kohteliaisuus kun valmistauduin vääntämään itkua demonstroidakseni miten loukkaantunut olin.

”Tuo on kyllä musta kuin yö ja imee valoa ympäriltä!”

Mikäpäs sen kauniimmin sanottu?
Sangen kuvaava silti, jos ei mieti asiayhteyttä.


Tämä taitaakin olla ensimmäinen löllöily-perjantai muutamaan viikkoon. Olisi tosin ollut mahdollista lähteä Rovaniemelle, mutta ottaen huomioon sen, että kävin siellä viime viikolla yhteensä kuusi kertaa, päätin jättää väliin.

Sen sijaan keskitynkin blogin päivittämiseen ja siihen, että seuraan autuaana Facebook-draamaa, joka on seurausta high schoolini cheerleadereiden ja basketball girlsien tulehtuneista väleistä. Voi hyvä ihme sentään, niillä on täysi sota meneillään.


Palataan nyt kuitenkin vaikka abipäiviin viime perjantaihin. Kertomista itse abipäivistä on onnettoman vähän, koska (kuten Oulussakin) jännittävimmät hetket koettiin totta kai vasta yliopistolta poistumisen jälkeen.

Yliopistolla ei tosiaan ollut kovin paljon pöytiä ja ne näki melkeinpä kaikki keskellä aulaa seisomalla ja ympäri pyörimällä. Yritettiin käydä katselemassa paria pöytää, mutta mikään ala ei oikein kiinnostanut ja päädyttiin jälleen pyörimään päättöminä edestakaisin, kunnes päästiin syömään.

Syönnin jälkeen lähdettiin seurueeseen liittyneen kaverimme (pitäisi varmaan käyttää vaikka nimikirjaimia tai jotain, koska ”kaveri” on aika epämääräinen käsite, hmmm... no, kysessä nyt kuitenkin Hunks-kaverini, jolla on farkuilta näyttävät kalsarit) johdolla tutkimaan itse pöytiä.

Tai oikeastaan se kaveri kyseli ja jutteli esittelijöiden kanssa, me muut vain möllötettiin apaattisina takana ja kierrätettiin purkkapussia. Törkeää.

Lopulta porukastamme kolme häipyi kaupungille ja minä jäin Joyn ja edelleen eri pöydissä lörpöttelevän kaverini kanssa tutkimaan pöytien tarjontaa (lue: keräämään karkkeja kupeista sitä mukaan kun kaverini aloitti jutun uudessa pöydässä).


Matka kaupunkiin oli ongelmallinen: kävelymatkaa kuitenkin oli reilu pari kilometriä ja tiet oli aurausjäiset (you know, kun auralla on ajettu tiet ja se ei ole jäinen, mutta lumi on kovaa ja kiiltävää ja ihan hemmetin liukasta?).

Olin varmasti tarpeettoman vahingoniloinen katsellessani kaverini liukastelua, sillä yleensä olen itse se hapero, joka astuu jokaiseen liukkaaseen kohtaan ja räpiköi sitten ympäriinsä.

Vahingonilohan nyt ei tietenkään koskaan ole hyvä asia: kaverini vain horjahteli ja huitoi, itse en edes ehtinyt tajuta mitä tapatui ennen kuin jo istuin vaatteet lumisena maassa kaverini ja meidän vaihtarin tiedustellessa kohteliaasti (tähän väliin muistutus taipumuksestani sarkasmiin), olinko ehkä myös loukkaantunut.

Pitkän kävelymatkamme aikana minä onneton menin liukastumaan vielä toisenkin kerran ja kolmas kerta oli aivan lähellä, joskin se oli täysin kaverini syytä.


Ja aina kun luulee, ettei mitään hirveän yllättävää voi tulla vastaan, jotain ilmenee.

Kaverini marssitti meidät yllätyksekseni musiikkikauppaan ja viimeistään siinä tipahti leuka, kun kaverini kaupan kierrettyään suuntasi kassalle ja kysyi ohjeita klarinetin huoltoon. Itse sitten keräilin leukaani ylös lattialta kaverini ottaessa ylös Oulussa sijaitsevan liikkeen puhelinnumeroa mahdollisia huoltotapauksia varten ja lähtiessämme kävin sitten tietenkin utelemaan, oliko kaverini ehkä hankkimassa klarinettia.

Pyh. Sillä oli kuulemma ollut sellainen jo monta vuotta.

Toisaalta olen kylläkin erikoistunut elämään pimennossa (mutta haluaisin silti nähdä sen luvatun kuvan siitä klarinetista!).


Kaupungilla kierrellessämme meillä aina välillä ristesi tiet aikaisemmin seurueesta poistuneiden kolmen yksilön kanssa, mutta pääasiassa me kai kierreltiin keskenämme lähinnä vain tutkimassa paikkoja.

H&Mllä kaverini käski minun pukea päälle jonkun kauhean karvaliivin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo kiskonut liivin päälle (en ymmärrä miksi, tavallisesti vastustelisin).

Näytin kuulemma kananpojalta. Ei siis karvaliivejä minulle.

Urheilukaupassa päädyttiin tutkimaan jotain ihme suksia, joilla voi laskea miten päin vain, enkä sitten vähään aikaan voinutkaan muuta kuin nauraa merkilliselle mielikuvalle asiasta.


Hetken mielijohteesta kehkeytynyt Onnelan reissu samana iltana oli kokonaisuudessaan sangen dramaattinen. Itsekin heittäydyin kerrassaan hankalaksi ja keuhkosin kaverilleni, kun se ei meinannut päästää minua etupenkille. Aamulla sitten tietenkin nolotti, että sellaisestakin asiasta piti kiihtyä, mutta toisaalta sarkasmi-puoleni kanssa tasoissa oleva provosoija-puoleni ilahtui aivan mahdottomasti silloin yöllä, kun kaverini lopulta alkoi hiiltyä, hehe!

Mitä rauhallisemman tyypin saan ärtymään, sitä suurempi voitto. Huvini ovat ajoittain julmia.


Sain myös sinä viikonloppuna LOPULTA aloitettua Sofi Oksasen Puhdistuksen, joka on ollut odottamassa jo... tuota, pari kuukautta. Häpeällistä.

Yleensä en koskaan lue vaadittuja kirjoja äidinkielen tunnille ja yritän sitten vain hataralla selaamisella kirjoittaa vaaditut esseet ja tekstit (tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että lukion ekalla itse asiassa luin novellikokoelman!). Koska en myöskään jaksa lukea koealuetta, yritän sitten itse koetilanteessa paniikissa muistella, mitä tunnilla sanottiin silloin kun itse seisoin päälläni luokan takanurkassa laulamassa Hoosiannaa ja piirtämässä yksisarvisia.

Olen kuitenkin menestynyt kohtalaisesti ja suurin ylpeydenaiheeni on viime vuonna kirjoittamani lähes täydet pisteet saanut kahden sivun vastaus valistuksesta: en tietenkään ollut vaivautunut lukemaan siitä kirjasta, mutta hetken panikoituani muistin tätä koko aiempaa päivitystä tähdittäneen kaverini pitämän esitelmän Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjasta, ja kirjoitin ylös jokaisen asian, jonka muistin kaverini kirjasta sanoneen.

Ilmeisesti olin vakuuttava.

Öh, mutta tosiaan... palatakseni takaisin Mongolian sademetsistä siihen Puhdistukseen.

Sain sen tosiaan luettua ja itse asiassa tykkäsinkin siitä! Alku oli hankalaa, se ei herättänyt oikein mitään mielenkiintoa, mutta kun reippaasti silmät ristissä ja hampaat irvessä pläräsin eteenpäin (oikeasti, tarkistan tämän sanan kirjoitusasun joka ikistä päivitystä varten!), alkoi sekin lopulta kiinnostaa. Lopussa koin kuitenkin hienoisen wtf-fiiliksen, koska viimeiset sivut menivät iloisesti yli ymmärrykseni.

Nyt sitten vain onnesta soikeana väkertämään neljän sivun pituista kirjallisuusesseetä aiheesta, joka on vielä toistaiseksi tuntematon.


Kerhotkin on nyt onnellisesti ohi tältä vuodelta! Outoa, että nyt yhtäkkiä sitten onkin niin paljon enemmän vapaa-aikaa.

Hikisesti olen kerhoja mun kanssa pitäneen kaverin kanssa yrittänyt täytellä lappuja palkkaa varten ja tänään lopulta saatiin viimeisetkin palautettua. Ystäväni tosin tykkäsi huonoa, koska oltiin sovittu vievämme paperit tänään, mutta unohdin ottaa ne mukaan aamulla ja kun kaveri lähti varta vasten käyttämään minua vapaatunnilla kotona papereita hakemassa niin arvatkaa muistinko, miksi olin tullut?

Noh, en.
Kävelin vain ympäri taloa miettien, mitä varten siellä olin, kävin lopulta avaamassa joulukalenterin ja lampsin takaisin autoon.

Puolisentoista tuntia myöhemmin ruokailussa muistin ja oli suorastaan häpeällistä sanoa kaverilleni, että siellähän ne paperit ja verokortti odottaa edelleen kotona lipaston laatikossa.


Ai niin:
HIIHTOKAUSI ON ALKANUT!

Voi että olen taas maailman onnellisin ihminen vähän aikaa. Olisin päässyt hiihtämään jo aikaisemmin, mutta flunssa kieltäytyi itsepäisesti lähtemästä. Lopulta kaivoin sukset vintiltä ja lähdin yskästäni huolimatta, koska en vain enää jaksanut odottaa.

Kyllä on ihanaa! Kelit vain on olleet turhan sitkeät, ei siellä näin pehmyellä voi oikein hiihdellä.


Nyt aion yrittää uudelleen erään TV-sarjan katsomista, koska rupesin eilen nynnyilemään ja se jäi täysin kesken. Koska perjantaini on näköjään jo kuitenkin huvennut kaikkeen turhuuteen, on varmasti turha enää yrittää tehdä mitään tuottoisaa.


PS. Ärsyttävää, että vielä tämän kaiken jälkeenkään en saanut päivitykseen mahdutettua kaikkea, mitä olisin halunnut! Seuraava opeteltavien asioiden listallani on tiivistäminen.