We're almost there

Tuolla on taas kuvat oottaneet valmiina kansiossa pari päivää, mutta olen liian kiireinen päivittääkseni blogia. Hmmm.

Keskiviikkona olin - näin vaatimattomasti ilmaistuna - ihan paras, koska uskaltauduin lopultakin kokeilemaan Joyn jättämää kuvallista ohjetta maailman parasta kiinalaista ruokaa varten. Niinpä sitten pyöräilin kauppaan, tein ostokseni, postitin aiemmin mainitun mielenterveyskyselyn (täytettynä) LKS:ssään ja kruisailin sitten pyörällä kotiin käsilaukussa paketti jauhelihaa ja pussi punasipuleja.

Joy ei tietenkään ollut käyttänyt minkäänlaisia mittoja ruokaa tehdessään ja niinpä sitten orjallisesti etsin kaapista tismalleen samat kupit, jotka kuvissa oli, ja viivottimen kanssa syynäsin sipulinpalojen, kananmunien ja riisien määrää. Olin varmasti kuin suoraan jostain kokkausohjelmasta pilkkoessani silmät vetisinä sipuleja samalla, kun tiirasin ohjeiden seuraavaa osaa Facebookista. Tai sitten en.

Kyllä siitä ihan hyvää tuli ensimmäiseksi yritykseksi! Söinkin sitten itse melkein kaiken, melkein vein sen muilta käsistä ja lautasilta. JEEEEEEEEE minulla on sittenkin toivoa välttää nälkäkuolema kun olen muuttanut!

Torstaina mua odotteli töissä piristävä muutos työvuorolistaan: perjantaina ylimääräinen vapaapäivä!

Pörräsin vapaapäivästäni ilahtuneena torstain jätskikioskilla ja yritin olla välittämättä siitä, että vieläkään kaikki ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut. Ehe.

Yhden kerran väänsin aivan erityisen jäisestä jäätelöstä palloa nuorelle herralle, joka odotteli luukulla rauhassa jäätelön valmistumista. Mulla ei ottanut sujuakseen ja hikihän siinä alkoi valua hiusrajaa pitkin. Rupesin yksinäni pohtimaan, että varmaan naamakin oli ihan punainen. Onnistuin katselemaan itseäni hetken ulkopuolisen silmin ja ymmärsin näyttäväni tyhmältä kaapiessani pää punaisena jäätelöä laatikosta ja totta kai siinä rupesi sitten hymyilyttämään. Tajusin totta kai näyttäväni entistä tyhmemmältä ja sen takia posket kuumui vielä vähän lisää. Siitä kiusaantuneena onnistuin sitten saamaan naaman entistä punaisemmaksi ja eiköhän ruvennut naurattamaan vielä vähän lisää.

Yritin pitää pokkani ja jatkaa kuin ei mitään, mutta ei, se yritys teki mahalaskun ja yhtäkkiä havahduin siihen, että käkätin ääneen ilman mitään näkyvää syytä. Äkkiä peliin "heh ei oikein onnistu tämä jätskin teko" -kortti ja aiheesta riittikin juttua melkein keskusteluksi asti.

Perjantaina lähdettiin käymään mummolassa (jossa ei tosin enää asu mummoa eikä pappaa).

Ukkonen ei haitannut menoa, kun juoksentelin pihalla Minnin kanssa vaattet ravassa ja käsivarret täynnä hampaanjälkiä.

Päädyttiin lopulta laittamaan Minni hihnaan ja suunnattiin sen kanssa lenkille pihan ulkopuolelle, mutta siskoni meni päästämään koko koiran irti jo ennen kuin oli pihapiiristä poistuttu! Siitäkös Minni innostui ja meidän juostessa kiljuen sen perässä luulin vain, että haluttiin leikkiä ja pinkoi innoissaan karkuun. Saatiin se sitten kiinni, kun meidän setä tuli auton kanssa paikalle ja Minni kipitti kiltisti morjenstamaan.

Innostuttiin kerrassaan myös valokuvaamaan minipellon vieressä, koska siskoni halusi välttämättä uuden profiilikuvan Facebookiin. Ensin yritettiin kuvata niin, että Minni oli mukana ja siitähän ei tullut yhtään mitään, koska sitä piti olla koko ajan pelastamassa ojasta, johon se kupsahti nurin kun ei nähnyt sitä pitkän heinikon takia.

Vietiin koira pois, poseerattiin tovi kameralle ja tadaa, profiilikuva oli valmis.

Kotimatkallla poikettiin minun pyynnöstäni vielä lintutornille. En tajua mikä muhunkin on taas mennyt.

Lauantaina oli sitten Anniinan ja sen poikaystävän tuparit Rollossa ja sinne suunnattiin porukalla.

Suunnistaminen kaupungissa osoittautui yllättävän hankalaksi, koska ei oikein tiedetty milloin oltiin oikean talon kohdalla. Käytiin hakemassa Niina mukaan matkalla ja ensin ajettiin ohi, jouduttiin kääntämään auto ja kun päästiin oikealle tielle, meinattiin ajaa taas ohi kun autokin oli hämärästi piilossa talon päädyssä. Sitten kun päästiin pihaan, ei oikein tietty mikä talo se on, koska ei oltu hoksattu kysyä kirjainta eikä tietenkään uskallettu mennä soittelemaan ovikelloa arpapelillä. Asia kuitenkin ratkesi sillä, että soitin Niinan avaamaan oven ja siinä sitten pihalla jänskättiin, että mikä ovi sieltä aukeaakaan.

Ei onneksi auennut ovi toisessa päässä rivitaloa, se olisi ollut kiusallista.

Myös Anniina jouduttiin soittamaan alaovelle, koska ei tiedetty oltiinko edes oikean talon pihalla, hehee.

Anniinan ja sen poikaystävän asunto osoittautui asunnoksi, joka vain jatkuu ja jatkuu joka suuntaan ja pelkkä eteinen ja kylppäri/sauna oli varmaan yhtä isot kuin mun koko asunto, hmmm.

Aloiteltiin siellä sitten Punaisten kalojen ja Vodkan merkeissä ja itse kyllä kumosin kurkusta alas jokaisen kipon, johon ylsin tarttumaan.

Olin jo vähän etukäteen pelännyt, että alkoholi ei välttämättä olisi paras mahdollinen yhdistelmä pari viikkoa kestäneeseen räjähdysherkkyyteeni ja olin oikeassa, koskapa päädyin itkun kera vuodattamaan Anniinalle sen omalla prinsessaparvekkeella asiat, joita oon miettinyt yöt sängyllä maaten ja katon läpi tuijotellen.

No, eipä mitään, tulin heti paljon paremmalle fiilikselle ja pienten meikinkorjailujen jälkeen suunnattiin kohti Onnelaa.

Itseleni kävi siinä sitten klassinen "puhelin katoaa" -kämmi, koska muistin kyllä pyöritelleeni sitä samalla, kun katselin parvekkelta maassa olevia puskia, mutta autossa sitä ei sitten ollutkaan. Onnekseni puhelin ei myöskään ollut alakerran asukkaiden pensaassa, vaan turvallisesti sohvapöydällä, mistä sen sitten poimin mukaani kotimatkalla.

Onnelassa oli vaahtobileet ja täytyy kyllä sanoa, että en mitenkään erityisesti niistä innostunut. Yritin pysyä kaukana vaahdosta, mutta sitä oli etenkin loppuillasta ihan joka puolella.

Tein myös lähempää tuttavuutta vessapaperitelineen kanssa ja siitä muistona jomottava kuhmu otsassa.

Minä onneton menin myös mainitsemaan melkein viisikymppiselle mieshenkilölle olleeni vaihto-oppilaana ja se innostui siitä kovasti, koska oli ollut itsekin. Juteltiin siinä jonkin aikaa enkuksi, itse en tosin saanut mitään selvää siitä, mitä se mussutti.

Mutta arvatkaa pääsikö siitä hepusta noin vain eroon?! No ei todellakaan.

Yritin piiloutua kavereiden taakse, mutta aina se bongasi mut ja tunki väkisin siihen juttelemaan eikä poistunut millään. Ei, vaikka näytin hapanta naamaa ja sanoin että pitää mennä. Ei välittänyt siitäkään, että mua kosittiin keskellä tietä ja olisi ollut kiire lähteä naiseni kanssa pois paikalta. Eih, se vain hölkkäsi perässä ja otti kädestä kiinni ja hoki että sillä on vaimo kotona.

Annoin Niinan hoitaa puhumisen ja se sitten ilmoittikin miehelle vähän vähemmän lempeästi mitä mieltä oli sen touhuista.

Viiden promillen taidekuva.

Ehdin sitten vielä yön aikana itkeä toisetkin itkut, kun piti ruveta sanomaan heipat kaikille.

Pillitettiin Anniinan kanssa yhdessä niiden asunnolla samalla, kun siskoni naputteli auton rattia pihalla ja muut odotti Mäkkärissä. Sitten kun olin kerran päässyt vauhtiin, itkin vähän lisää kun sanoin heipat Niinalle. Kotimatkan tuijottelin ulos ikkunasta enemmän ja vähemmän tippa linssissä ja Elinan pihalla sitten taas kyynelehdin niin, että ne varmaan joutuin seuraavana aamuna koko perheen voimin kaivamaan pihaan ojat, että saa sen kuivattua.

Onneksi en ole herkkä.

Oli kuitenkin ihana ilta ja oli mahtista nähdä porukalla nyt vielä ennen kuin lennellään omiin koloihimme.

Tästä on sitten hyvä jatkaa.

Me gusta.

Ekaksi tuohon Miss Shin kommenttiin ajastetusta postauksesta (yritin vastata kommenttiin mutta ei jostain syystä suostunut toimimaan hmmm): postausta kirjoittaessa tuossa oikealla on tuollainen kohta kuin Aikataulu ja siitä pystyy sitten valitsemaan päivämäärän ja kellonajan postauksen julkaisulle ja se sitten ilmestyy blogiin omia aikojaan :)

No, mitäpäs minä. Olen kituuttanut läpi muutaman elämäni pisimmistä päivistä, syytä en tiedä. Aika vain ei millään meinaa kulua ja läähättelen sitten aamusta iltaan kun jokainen minuutti tuntuu tunnilta.

Asiaan voi tietenkin vaikuttaa se, että keskiviikkona lähden Helsinkiin ja se on niin tervetullutta vaihtelua, että en edes jaksa enää odottaa. Minut ja Helsinkiin lähtevän koneen erottaa kuitenkin vielä kaksi kokonaista työpäivää, jotka on tuntiensa puolesta tavallista pitempiä ja minulle outoja iltavuoroja (olen aina aamuvuorossa ja huomenna taitaa olla kolmas iltavuoro eli en oikein voi kutsua itseäni ekspertiksi).

No jaa, eipä siinä mitään.

Keskiviikkona varmaan potuttaa sitten kun kello soi 5:30 ja pitää lähteä ajamaan Ouluun enkä saakaan nukkua lämpimien peittojen alle rullautuneena. Seuraavat pari yötä saankin sitten viettää jossain makuupussissa. Paikasta ei edes ole tietoa, koska meillä ei ole asuntoon avainta vaikka olen yrittänyt tehdä asialle jotain.

Eilen toteutettiin suunnittelemamme baarireissu Rovaniemelle.

Olin töissä kuuteen saakka, sen jälkeen kiirehdin siskoni kyydillä kotiin ja kävin suihkussa sekä laittauduin edustuskuntoon ihan salamana, että ehdittäisiin vielä käymään meidän serkun häissä ennen Rolloon lähtöä.

Mentiin ensin tavalliseen tapaan Onnelaan, mutta siellä oli oikeasti vain pari ihmistä poikittain! En muista milloin viimeksi olisin käynyt yhtä kuolleessa paikassa, järkyttävää. Koko baarin piti olla auki, mutta vähäisen ihmismäärän takia sieltä sitten olikin disko ja kasari kiinni, eli eipä jäljellä oikein ollut kovin paljon tilaa hengata, buuu. En ihmettele yhtään ettei meiltä edes peritty mitään sisäänpääsymaksua ja lipunmyynnin vieressä olevilla penkeillä oli ilmainen sipsitarjoilu.

Seisottiin vähän aikaa keskellä baaria, kunnes otettiin jalat alle, juostiin autoon ja kaasutettiin kiireesti katsastamaan meininki Doriksessa.

Sieltähän ne kadonneet ihmismassatkin sitten löytyi ja solahdettiin tyytyväisenä joukkoon. Drinkkien hinnat tietenkin kirpaisi tämmöisiä After Darkiin tottuneita pentuja, mutta Tequila oli vain vitosen, me gusta!

Yritin juhlia hillitysti seuraavana päivänä odottavan työpäivän takia, mutta jaa.

Pois lähtiessä jouduin tahtomattani tekemään narikkajonossa tuttavuutta ystävällisen ja heikkohermoisen mieshenkilön kanssa: en halunnut ruveta ohittelemaan ja etuilemaan ihmisiä huolimatta siitä, että tämä herra tarjoutui päästämään minut ohitse ja lopulta sillä sitten meni hermo kun en ruvennut kiilaamaan ja se ihan kirjaimellisesti viskasi minut läpi siitä edessä seisovasta ihmisjoukosta sanoen, että miksi en voinut uskoa kun se sanoo.

Häpesin siinä sitten paikallani kattoon tuijotellen ja olin tyytyväinen kun kukaan etuilemistani ihmisistä ei alkanut siinä sitten reuhaamaan mulle tahattomasta syöksähtelystäni.

Ei varmaankaan tarvi sanoa, että väsytti ihan järkyttävästi kun kuuden aikoihin lopulta kaivauduin tuonne peittojen alle.

Aamulla olin kuitenkin ihan yllättävän virkeä! Veikkaisin sen johtuvan siitä, että nukuin vain pienissä pätkissä enkä ehtinyt oikeastaan nukahtaa mihinkään tukkiuneen, josta herääminen on työläämpää kuin virtahevon nielaiseminen kokonaisena. Töissäkin olin ihan virkeä ja tyrmäävä väsymys iski päälle vasta sitten, kun kotiin päästyäni lösähdin hetkeksi olohuoneen sohvalle.

No, ajattelin mennä tänään aikaisin nukkumaan. Eli heti Koston jälkeen. Siksi yritänkin tässä näppäimistö tulessa hakata tätä postausta valmiiksi, että ehditin vielä käydä suihkussakin ennen kuin pitäisi kaivautua TV:n eteen.

Eilen sain myös vähän lisää Euroopan tuliaisia! Sain kuolaamiani Kindereitä, tuollaisen pienen pullon (josta ymmärrän vain kohdan 11% vol), sekä karu-Kristalta Me gusta -avaimenperän! Okei, nauroin itseni kuoliaaksi kun Krista dramaattisesti kiskaisi avaimenperän selän takaa. Söpöä!

Tämä on kuulemma tulevan asuntoni avaimille ja saan kuulemma olla onnekas, että minulle ei tuotu Forever alone -avaimenperää?!

Olen yrittänyt silloin tällöin kuolemaa tekevillä jaloilla ja särkevällä selälläni lenkkeillä, mutta ongelmaksi ovat muotoutuneet paarmat ja muut epämiellyttävät jahtaajahyönteiset.

Toistaiseksi jokainen lenkkini on päättynty siihen, että juoksen ponnari suorana ja jalat maitohapoilla kotiin pari viimeistä kilometriä, koska sinnikäs öttiäinen on lähtenyt jahtaamaan.

Toissapäivänäkin olin jo ihan innoissani kun lenkin puoliväliin päästyäni ei yhtään paarmaa ollut edes näkynyt ja käännyin iloisena kotia kohti. Juoksin siinä sitten jonkin aikaa erittäin sporttisesti, kunnes lihakset alkoivat voimistuvalla äänenvoimakkuudella laulaa hoosiannaa ja lopulta olin ihan henkihieverissä ja valmiina vaihtamaan kävelyksi seuraavan heijastintolpan kohdalla (koska juoksua ei voi vaihtaa kävelyksi ihan milloin vain!).

Hmmm. One does not simply decide to walk.
Olin juuri saavuttamaisillani kävelytolpaksi valitsemani kohdan, kun valtava paarma surrasi naaman edestä. Siinä kyllä unohtuin saman tien maitohapot ja hoosiannaa huutavat koivet, kun pingoin pitkin maantietä huitoen järkyttyneenä minua jahtaamaan lähtevää paarmaa pois.

Aina hetkeksi onnistuin karistamaan sen matkasta, mutta sitten se aina iski uudelleen: joka kerta kun uskoin, että en enää voi juosta lujemaa, ilmestyi se ärsyttävä paarma jostakin ja jostain sitä vauhtia aina sitten tuli lisää.

Pääsin lopulta pakoon, mutta jouduin illan makaamaan vetelänä sängyllä ja sohvilla, koska en enää kyennyt minkäänlaiseen toimintaan.

Okei joo, mutta nyt on pakko varmaan lähteä suihkua kohti, koska aikaa on joku alle vartti ja kuvatkin pitäisi tähän saada ladattua.

Heido.

Kun limusiini osoittautuikin "pierunruskeaksi pikkuautoksi"

Kamera odottaa pöydällä tyhjentämistä Wanhojen jälkeen, mutta olen ollut häpeällisen laiska. Olen selittänyt jaksamattomuuttani sillä, että pitäisi ahtautua huoneeni ahtaimpaan nurkkaan saadakseni tarvittavan usb-johdon, mutta nyt kun tarkemmin ympärilleni katsoin sain huomata, että se onneton on roikkunut tietokoneessa kiinni koko viikonlopun ja olen itse asiassa dataillessani lassonnut sillä ilmaa kaikki ne hetket, jotka uskoin sen olevan ulottumattomissani.

Nyt kieltäydyn siirtämästä kuvia koneelle sillä verukkeella, että kamera on hyvässä paikassa pöydän laidalla ja ainoa asia, joka estää palanutta hehkua kierähtämästä lattialle. Hehkukin on tuossa pyörinyt varmaan kohta viikon päivät, mutten jaksa viedä sitä roskikseen. Tämäkin on äärimmäistä laiskuutta, sillä roskis on niin lähellä, että jos tuon kameran tuosta nostaisin pois niin lamppu luultavasti kierisi suoraan roskakoriin.

Koska olen kuitenkin näin saamaton, mennään tämä postaus sitten vanhoilla kuvilla.

Pari viime päivää olen käytännössä vain nukkunut. Ehkä asiaan on vaikuttanut se, että koko viime viikko tuli mentyä harvinaiset surkeilla yöunilla ja sen vuoksi olenkin ollut väsynyt koko ajan huolimatta siitä, miten paljon tai pitkään olen nukkunut.

Tänäänkin nukuin onnellisesti yhteen, eilen suunnilleen yhtä pitkään ja perjantaina nousin ylös neljältä (mutta toisaalta meninkin nukkumaan epätavalliseen aikaan johtuen herkistä penkkarijuhlistamme).

Seuraavaksi jaan kanssanne baari-reissumme, joka osoittautui odotettua erikoisemmaksi muutaman muuttujan vuoksi.

Okei, olin siis toivonut kuumeen laskevan, mutta eikö mitä: torstain edetessä iltaa kohti se nousi uudestaan päälle 37 asteen, mutta kieltäydyin ottamasta särkylääkettä. Kaverillani oli ollut huono olo aamusta saakka ja yhden tai kahden aikaan sain viestin, että se on reilun 38 asteen kuumeessa.

Onneksemme emme anna tällaisten pienten sivuseikkojen vaikuttaa jo päätettyihin suunnitelmiin ja niinpä pakkasimme tavarat ja suuntasimme yhden kaverin isän kyytillä linja-autolle odottamaan linja-autoa.

Joka oli totta kai myöhässä. Tunnin.

Olin siihen saakka sinnitellyt kuumetta mittaamatta ja ilman särkylääkkeitä, mutta linja-autoa odotellessamme päätin mitata kuumeen kun alkoi jo olla niin heikko olo ja kaverini oli raahannu kuumemittarin mukaan (söpöä, eikö?). Kuumemittarin lukemat 38.6 lannistivat kyllä melkoiseti, mutta otin Buranan ja nuokuin sitten kaverini olkapäätä vasten ensin autossa ja sitten linja-autossa koko matkan Rovaniemelle. Yritin nukahtaa että jaksaisin, mutta eihän se niin vain käynytkään.

Perillä hengattiin hetki Prismassa (vietimme eksoottisen piknikin siellä penkillä istuen) ja sen jälkeen meidän kaverin poikaystävän asunnolla, mistä meidän kyytimme sitten tuli meidät noutamaan baariin. Kaverin poikaystävän ohjeistuksella ("Se on se pierunruskea pikkuauto!") me löydettiin limusiinimme ja päästiin Onnelaan. Jouduttiin kyllä hetken aikaa jonottamaan niin, että päälaelle kasaantui luminökkö, mutta äkkiäkös se suli.

Narikkaan kasattiin kaikki mukana olevat tavarat ja suoraan sanottuna olen yllättynyt siitä, että naulakko oli kestänyt (tai en minä tiedä kestikö se, ei laskua ainakaan ole kuulunut).

Itse oli kuumeeni takia vesiselvä koko yön. Hengailtiin siellä istuskelemalla penkillä ja stalkkailemalla ihmisiä. Abiturientit oli jostain syystä hyvin levottomia ja huusi ja karjui koko ajan, hetken aikaa vessassa käydessäni ehdin jo pelätä, että joku tekee kuolemaa viereisessä vessakopissa. Huuto osoittautui lopulta kuitenkin vain lyseon kannustushuudoksi.

Tunsin itseni vähän urpoksi kun olin selvin päin ja drinkkejä ryystävää kaveriani katsoessa olin joka kerta aivan kateellinen. Elina olikin sitten meidän porukasta ainoa, joka juhlisti penkkareita aiotulla tavalla (Krisukin kyllä yritti, mutta humalan sijaan juomisesta seurasi vain kuumeen laskeminen).

Kyllä se oli silti mielenkiintoinen näkökulma asioihin! Yhtä kaveriani näin vain silloin tällöin ja oli huvittavaa huomata miten jokaisella kerralla oli eri meininki: ensimmäisellä kerralla oli kevyttä hilpeyttä vaikka mikään ei kuulunutkaan menevän päähän, puolisen tuntia myöhemmin se yritti työlään näköisesti tähdätä syliin istumaan ja kolmannella kerralla oli jo äänikin mennyt kun oli pitänyt meidän paikkakunnan jääkiekkojoukkuetta puolustaa niin kiivaasti tupakkakopilla.

Onneksi olemme jo ennen joulua kuitenkin päätyneet siihen tulokseen, että käheä ääni on vain äärimmäisen seksikästä!

Mäkkärin kautta lähdettiin sitten aamuyöstä Elinan kaverin kyydillä sen poikaystävän asunnolle, mistä meille oli luvattu majapaikka siksi aikaa, että linja-auto lähtisi. Annan kyllä paikalle ja palvelulle täydet viisi tähteä, ei olis selvitty ilman sitä välietappia!

Itsellä pyöri silloin puoli neljän aikaan jo silmät päässä väsymyksestä (alkoi olemaan täysi vuorokausi valvomista takana) ja mittausten jälkeen kävi ilmi, että kuume oli taas noussut yli 38 asteen. Buranan jälkeen kaivauduin Krisun ja Elinan takkien alle sohvalle, missä sitten nuokuin puoliksi hereillä, puoliksi koomassa.

Lopulta jouduin luopumaan toisesta takista kun kaverille tuli itselle kylmä, muttei se sitten haitannutkaan kun Krista jäi siihen sohvalle nukkumaan mun kanssa (en vieläkään tiedä miten se siinä pysyi, itsellänihän ei ongelmia ollut kun olin onnellisesti selkänojan puolella), ja jossain vaiheessa villasukat tuntui jo melkein liian kuumilta. Mutta vain melkein.

Meillä oli herätyskello soimassa vähän yli kuusi, mutta itsehän heräsin vähän ennen sitä siihen, että Krisu potkaisi suoraan naamaan.

Operaatio "Ei nukuta linja-autossa" sujui huonosti, sillä itse nukahdin sillä sekunnilla kun päästiin kaupungista ulos.

Kotiin selvittiin vähän ennen yhdeksää ja voi sitä taivaallista tunnetta kun pääsin suihkun kautta omaan sänkyyn nukkumaan! En muista koskaan nukkuneeni niin hyvin!

Jäin siksi illaksi kotiin Muumilimukan ja karkkipussin kanssa muiden lähtiessä bilettämään wanhojen jatkoille. Menin tyytyväisenä nukkumaan kahdentoista jälkeen ja kyllä sitä unta vielä jostain riitti, vaikka olinkin nukkunut neljään sinä päivänä. Tuntui kylläkin hassulta mennä nukkumaan kahdesti saman päivän aikana, mutta nukuin silti jälleen aivan taivaallisen hyvin!

Nyt kun olen tähän nukkumisen makuun päässyt niin voisin varmaan lähteä taas, koska aamulla pitää herätä sikamaisen aikaisin äikän tenttiä varten (asdasdasd).




Ja Yo-kirjoitukset.....Miksei se tieto ajelehdi mun päähän, vaikka kirjatkin nostin jo esille? Pitääkö oikeasti alkaa itse lukemaan?

"You can find me on a table full of Vodka and Tequila"

Oho, taasko?!

No jaa, pitää varmaan ottaa ilo irti aina kun on mahdollisuus.

Mulle kävi ensimmäistä kertaa klassinen "nälkäisenä baariin" -kömmähdys ja sen kyllä huomasi. Ilahtuneina huomasimme paikalle päästyämme, että myös pitkään kiinnostusta herättänyt kasaripuoli oli auki ja siellä sitten istuskeltiinkin melko iso osa ajasta. Paikalle oli ilmaantunut myös jokin merkillinen vempele, jonka käyttötarkoituksesta en ole varma enkä myöskään ole niin kiinnostunut että olisin alkanut selvittämään.

Itse en jostain syystä ollut tavallisuudesta poiketen kovinkaan sosiaalinen. Juttelin kyllä ihmisille jos ne tuli puhumaan ja totta kai kavereille (mulla oli melkein koko yön asiaa yhdelle kaverilleni, mutta en nähnyt sitä paljon yhtään ja sitten kun näin, tuijotin vain koomaisena enkä sitten saanut asiaani koskaan sanottua, enää en muistakaan mitä se oli eli ei kai kovin tärkeää).

Yhdessä välissä sitten tapahtui se, minkä olen aina pelännyt tekeväni ja ärtyneisyystaso asian johdosta on edelleen taivaissa (tuskin koskaan laskeekaan). Toisaalta reissu oli monilta osin hulvaton (olen nauranut koko viikonlopun muistikuvalle siitä, miten Joy marssi Mäkkäristä kahden ison pussin kanssa ja millaisen keskustelun kaverini asiasta kävin poikaystävänsä kanssa).

Lauantaina järkytyin kun huomasin korkkarini koron pinnasta irronneen palasen, mutta nyt asia enää lähinnä naurattaa. Koska en yöllä huomannut palan irtoamista, en voi tarkalleen sanoa miten juttu tapahtui, mutta olen lähes 100% varma, että se irtosi kun liukastuin ne jumalattoman pitkät ja pelottavat portaat alas päättäessäni käydä vessassa nopeasti. Pidin kyllä kaiteesta kiinni ja kaikkea, mutta yritin päästä alas mahdollisimman nopeasti ja joku viisi porrasta ennen lattiaa jalka lipsahti ja lopun matkaa liu'uin istuallani. Häpesin niin että olisin halunnut vajota maan alle, mutta ei auttanut muu kuin kömpiä mahdollisimman coolisti seisomaan kahden järjestyksenvalvojan, random tanssija-miesten ja portaiden alapäässä seisoneen naisen tuijottaessa vieressä, ja jatkaa matkaa vessoille.

Muutoin viikonloppu on seilattu sukulaisten luona: ensin papan 80 vee synttärit ja tänään serkkuni valmistujaisjuhlat. Tällaisten kaltaisissa tilaisuuksissa tuntuu joka kerta siltä, että mulle on kasvanut useita ylimääräisiä raajoja ja puheeni kuulosta epämääriseltä muminalta huolimatta siitä, miten kovasti yritän puhua selkeästi. Lähinnä sitten yleensä tyydynkin istuskelemaan hiljaa ja kuuntelemaan muita samalla kun mussutan tyytyväisenä kakkua.

Uskaltauduin kylläkin lauantaina poistumaan jäätävään ulkoilmaan siksi aikaa, että kävelin kaverini kanssa kuntosalille. Olen suruksein saanut huomata kuntoni rupsahtaneen ja tunsin itseni urpoksi kun yritin saada laitteet liikkumaan vain huomatakseni, että painoja on käytävä vähentämässä huomattavat määrät ennen kuin se suostuu nytkähtämäänkään.

Kerhojen vetäminen ei ehkä sittenkään käy niin hyvin liikunnasta ja pakkasten takia hankaloitunut hiihtäminen on nyt kaiketi korvattava jollain muulla.

Ensimmäistä kertaa odotan koeviikkoa suorastaan innolla. Koska kurssit ovat olleet lähinnä kertauskursseja, ei ne vaikuta keskiarvoon ja se on mahtavaa, koska kertauskurssien aikana en mm. ole opiskellut. Yhteiskuntaoppia pitäisi lukea ja useamman kerran päivässä muistan myös sen tosiasian, että aloin tenttimään yhtä kurssia ja olen saanut tehtäviä tehtyä tasan zero.

Asialle on kiireesti tehtävä jotain.

Vihaan päivä päivältä enemmän tuota nurkassa odottavaa kirjapinoa. Matikan vielä kestän, koska haluaisin tosissani päästä opiskelemaan sitä yliopistoon, mutta kemia turhauttaa kun en muista mitään ja fysiikasta en edes halua puhua.

Mistä muistuikin mieleeni tällä hemmetin sekunnilla, että fysiikan yo-koe pitää palauttaa huomenna ja olenko tehnyt?

NO EN!

Okei, ajatukset ei enää kulje kun muistin tuon yo-kokeen ja tämä jää nyt siis tähän. Mikäli asiat on yhä ennallaan ja vitutukseen ei voi kuolla niin huomenna nauttimaan viimeisestä oikeasta koulupäivästä lukiossa, muussa tapauksessa nämä on hyvästit.

with love,
Jenni
(mikä sarkasmi?!)

untitled

Tällä(kin) hetkellä pitäisi olla tekemässä vanhaa enkun yo-koetta ja tuhatta muuta juttua, mutta kiinnostaa itse asiassa nääääääin vähän. En oikeasti tajua miten tulen selviytymään näistä muutamasta viimeisestä viikosta koulussa, huokauksien huokaus.

Tänään on pakko myös päästä yli suurimmasta pelostani ja etsiä käsiin kuvisdiplomin aikataulu, jota vihaan with all my heart. Okei, ei sekään olisi niin paha muuten, mutta kun..... se portfolio. Voi pyhä lehmä mitähän siitäkin tulee.

Perjantain vapaapäivä sekoitti jostain syystä minun sisäisen kalenterini aivan täysin ja olen elänyt viikonloppuni yhtä päivää muita edellä. Järkytyin keskimäärin kahdeksan kertaa päivässä, kun tajusin kalenterin olevan kanssani eriä mieltä siitä, mikä viikonpäivä on.

TV onneksi piti minut lopulta perillä siitä, missä mentiin. En siis itse sitä juurikaan katsonut (koska vierottauduin siitäkin laitteesta Amerikan aikoina, jeij), mutta aina sitä joku tuijottaa ja muutaman tutun ohjelman bongasin silloin tällöin.

Lauantaina tosin katsoin Putouksen (1,5 tuntia televisio-ohjelmaa on minulle kylläkin hieman liikaa yhdellä kertaa), mutta siitäkin missasin ison osan yrittäessäni kihartaa hiuksia ja tökkiä ripsaria Onnela-reissua varten.

Lähdettiin tosiaan sitten (onneksi!) katsastamaan hieman yöelämää kahden kaverini kanssa. Kahta muutakin kaveriamme yritettiin kyllä saada mukaan, mutta tulokset olivat heikot.

Suostuttelutaidoissani on kai vielä toivomisen varaa. Pitänee ens kerralla kokeilla jotain radikaalimpaa kun kauniit viestini eivät tehonneet (no jaa, myöhemmin kyllä tuli selittelyä huonoista linjoista ja muusta, hmmm).

Jälleen kerran ajateltiin olevamme oikein ajoissa ja ehtivämme reippaasti ennen yhtätoista perille (after dark, you know), mutta jälleen kerran jouduimme huomaamaan kellon edenneen omia aikojaan meidän huomaamatta ja kiire oli aikamoinen. Kuskina ollut kaveri kuitenkin sai jostain maagisia kykyjä ja hupsis, oltiinkin perillä alta aikayksikön ja marssittiin Onnelan portaat alas tyytyväisinä after dark -rannekkeidemme kanssa.

Ilta oli kovin railakas.

Itse olin niissä fiiliksissä, että jos joku onneton sattui avaamaan suunsa minun kuullen niin pois ei päässyt keskustelematta. Jutskailinkin siis hyvin monen henkilön kanssa. Yhdeltäkin tyypiltä kysyin miksei se ollut tanssimassa ja se selitti venäyttäneensä nilkkansa kun oli hypännyt edellisen päivänä pöydältä ja joku onneton nainen oli tullut sen tielle. En voi olla epäilemättä tarinaa.

Reissuhan päättyi yllättäen läheiseen Mäkkäriin, missä kaverini pakotti minut tilaamaan kananugetteja. Okei, en kyllä itse tilannut, kunhan vain vaahtosin vieressä haluavani curry-dippiä jos nyt kerran on pakko vielä alkaa jotain syömäänkin.

Kotimatkalla oli mun vuoroni istua takapenkillä ja meinasihan siellä yksinään alkaa nukuttamaan. Krisu oli kuitenkin kuskina vakaasti sitä mieltä, että nukkumaan ei aleta, ja niinpä se sitten mäiski minua kengällä ihan antaumuksella, kun hetken aikaa lepuutin silmiä. Ei siis ihme että kahden edellisen Onnela-kuskin pisteet nousivat tämän myötä silmissäni huomattavasti (Krista oli kyllä sisäistänyt asian itsekin ja totesi jossain välissä Onnelassa, että "Mä oon kyllä maailman huonoin kuski kun en huomaa vaikka joku olis ihan kuoleman kunnossa!").

Musiikki oli niin isolla etten oikein kyennyt seuraamaan etupenkkiläisten keskustelua ja osallistuinkin vain sen verran, että säännöllisin väliajoin inisin kotiin jääneen kaverini perään kun kaipasin kipeästi juttuseuraa. Olisin tietenkin voinut olla hurmaava kaveri itse ja soittaa kello viisi aamulla (kun ne viestit nyt eivät näköjään löydä perille), mutta olen niin kovin kultainen ja siispä nytkin tyydyin vain riutumaan ilman seuraa takapenkillä. Möö.

Yllätin itseni heräämällä pirteänä yhdentoista aikoihin, noin neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen. Otin itseäni niskasta kiinni ja syötyäni leivästä ja karkeista koostuvan aamupalani, otin otsalampun ja pikkusiskon mukaani ja lähdin etsimään vintiltä ensimmäisen lukiovuoden vihkoja, joita nyt kovasti kaipaan kirjoitusten takia.

Luovuin kuitenkin mahdottomasta tehtävästäni melko pian, sillä tavaravuori oli valtava ja luultavasti etsisin niitä onnettomia vihkoja vielä edelleenkin. Täytynee keksiä jotain muuta tai toivoa, että jokin ihme tapahtuu ja muistiinpanot kipittävät kiltisti luokseni. Tai ehkä joku kavereistani suostuisi pelastamaan minut edes matikan osalta.

Järkyttävästi nämäkin kolme päivää vierähtivät ohi ihan huomaamatta ja huomenna sitten innosta pomppien suunta kohti lukioa. En jaksaisi odottaa! Vai mitenkä se meni?

Ilmeisesti myös penkkareiden eteen olisi alettava tekemään jotain, vaikka meillä periaatteessa jo on suunnitelmat pitkällä. Käytäntö on sitten aivan eri asia.

Kyllä elämä abiturienttina on raskasta.

Nyt kyllä luovutan suosiolla tämän päivityksen kanssa, onnistuin jo kerran julkaisemaan tämän keskeneräisenä ja en edes tiedä miten sen tein, voi huoh.

Taidan lähteä katsastamaan ruokapuolen tarjontaa, eilistä chicken enchiladaa on toivottavasti vielä jäljellä!

Adios amigos!

”Tuo on kyllä musta kuin yö ja imee valoa ympäriltä!”

Mikäpäs sen kauniimmin sanottu?
Sangen kuvaava silti, jos ei mieti asiayhteyttä.


Tämä taitaakin olla ensimmäinen löllöily-perjantai muutamaan viikkoon. Olisi tosin ollut mahdollista lähteä Rovaniemelle, mutta ottaen huomioon sen, että kävin siellä viime viikolla yhteensä kuusi kertaa, päätin jättää väliin.

Sen sijaan keskitynkin blogin päivittämiseen ja siihen, että seuraan autuaana Facebook-draamaa, joka on seurausta high schoolini cheerleadereiden ja basketball girlsien tulehtuneista väleistä. Voi hyvä ihme sentään, niillä on täysi sota meneillään.


Palataan nyt kuitenkin vaikka abipäiviin viime perjantaihin. Kertomista itse abipäivistä on onnettoman vähän, koska (kuten Oulussakin) jännittävimmät hetket koettiin totta kai vasta yliopistolta poistumisen jälkeen.

Yliopistolla ei tosiaan ollut kovin paljon pöytiä ja ne näki melkeinpä kaikki keskellä aulaa seisomalla ja ympäri pyörimällä. Yritettiin käydä katselemassa paria pöytää, mutta mikään ala ei oikein kiinnostanut ja päädyttiin jälleen pyörimään päättöminä edestakaisin, kunnes päästiin syömään.

Syönnin jälkeen lähdettiin seurueeseen liittyneen kaverimme (pitäisi varmaan käyttää vaikka nimikirjaimia tai jotain, koska ”kaveri” on aika epämääräinen käsite, hmmm... no, kysessä nyt kuitenkin Hunks-kaverini, jolla on farkuilta näyttävät kalsarit) johdolla tutkimaan itse pöytiä.

Tai oikeastaan se kaveri kyseli ja jutteli esittelijöiden kanssa, me muut vain möllötettiin apaattisina takana ja kierrätettiin purkkapussia. Törkeää.

Lopulta porukastamme kolme häipyi kaupungille ja minä jäin Joyn ja edelleen eri pöydissä lörpöttelevän kaverini kanssa tutkimaan pöytien tarjontaa (lue: keräämään karkkeja kupeista sitä mukaan kun kaverini aloitti jutun uudessa pöydässä).


Matka kaupunkiin oli ongelmallinen: kävelymatkaa kuitenkin oli reilu pari kilometriä ja tiet oli aurausjäiset (you know, kun auralla on ajettu tiet ja se ei ole jäinen, mutta lumi on kovaa ja kiiltävää ja ihan hemmetin liukasta?).

Olin varmasti tarpeettoman vahingoniloinen katsellessani kaverini liukastelua, sillä yleensä olen itse se hapero, joka astuu jokaiseen liukkaaseen kohtaan ja räpiköi sitten ympäriinsä.

Vahingonilohan nyt ei tietenkään koskaan ole hyvä asia: kaverini vain horjahteli ja huitoi, itse en edes ehtinyt tajuta mitä tapatui ennen kuin jo istuin vaatteet lumisena maassa kaverini ja meidän vaihtarin tiedustellessa kohteliaasti (tähän väliin muistutus taipumuksestani sarkasmiin), olinko ehkä myös loukkaantunut.

Pitkän kävelymatkamme aikana minä onneton menin liukastumaan vielä toisenkin kerran ja kolmas kerta oli aivan lähellä, joskin se oli täysin kaverini syytä.


Ja aina kun luulee, ettei mitään hirveän yllättävää voi tulla vastaan, jotain ilmenee.

Kaverini marssitti meidät yllätyksekseni musiikkikauppaan ja viimeistään siinä tipahti leuka, kun kaverini kaupan kierrettyään suuntasi kassalle ja kysyi ohjeita klarinetin huoltoon. Itse sitten keräilin leukaani ylös lattialta kaverini ottaessa ylös Oulussa sijaitsevan liikkeen puhelinnumeroa mahdollisia huoltotapauksia varten ja lähtiessämme kävin sitten tietenkin utelemaan, oliko kaverini ehkä hankkimassa klarinettia.

Pyh. Sillä oli kuulemma ollut sellainen jo monta vuotta.

Toisaalta olen kylläkin erikoistunut elämään pimennossa (mutta haluaisin silti nähdä sen luvatun kuvan siitä klarinetista!).


Kaupungilla kierrellessämme meillä aina välillä ristesi tiet aikaisemmin seurueesta poistuneiden kolmen yksilön kanssa, mutta pääasiassa me kai kierreltiin keskenämme lähinnä vain tutkimassa paikkoja.

H&Mllä kaverini käski minun pukea päälle jonkun kauhean karvaliivin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo kiskonut liivin päälle (en ymmärrä miksi, tavallisesti vastustelisin).

Näytin kuulemma kananpojalta. Ei siis karvaliivejä minulle.

Urheilukaupassa päädyttiin tutkimaan jotain ihme suksia, joilla voi laskea miten päin vain, enkä sitten vähään aikaan voinutkaan muuta kuin nauraa merkilliselle mielikuvalle asiasta.


Hetken mielijohteesta kehkeytynyt Onnelan reissu samana iltana oli kokonaisuudessaan sangen dramaattinen. Itsekin heittäydyin kerrassaan hankalaksi ja keuhkosin kaverilleni, kun se ei meinannut päästää minua etupenkille. Aamulla sitten tietenkin nolotti, että sellaisestakin asiasta piti kiihtyä, mutta toisaalta sarkasmi-puoleni kanssa tasoissa oleva provosoija-puoleni ilahtui aivan mahdottomasti silloin yöllä, kun kaverini lopulta alkoi hiiltyä, hehe!

Mitä rauhallisemman tyypin saan ärtymään, sitä suurempi voitto. Huvini ovat ajoittain julmia.


Sain myös sinä viikonloppuna LOPULTA aloitettua Sofi Oksasen Puhdistuksen, joka on ollut odottamassa jo... tuota, pari kuukautta. Häpeällistä.

Yleensä en koskaan lue vaadittuja kirjoja äidinkielen tunnille ja yritän sitten vain hataralla selaamisella kirjoittaa vaaditut esseet ja tekstit (tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että lukion ekalla itse asiassa luin novellikokoelman!). Koska en myöskään jaksa lukea koealuetta, yritän sitten itse koetilanteessa paniikissa muistella, mitä tunnilla sanottiin silloin kun itse seisoin päälläni luokan takanurkassa laulamassa Hoosiannaa ja piirtämässä yksisarvisia.

Olen kuitenkin menestynyt kohtalaisesti ja suurin ylpeydenaiheeni on viime vuonna kirjoittamani lähes täydet pisteet saanut kahden sivun vastaus valistuksesta: en tietenkään ollut vaivautunut lukemaan siitä kirjasta, mutta hetken panikoituani muistin tätä koko aiempaa päivitystä tähdittäneen kaverini pitämän esitelmän Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjasta, ja kirjoitin ylös jokaisen asian, jonka muistin kaverini kirjasta sanoneen.

Ilmeisesti olin vakuuttava.

Öh, mutta tosiaan... palatakseni takaisin Mongolian sademetsistä siihen Puhdistukseen.

Sain sen tosiaan luettua ja itse asiassa tykkäsinkin siitä! Alku oli hankalaa, se ei herättänyt oikein mitään mielenkiintoa, mutta kun reippaasti silmät ristissä ja hampaat irvessä pläräsin eteenpäin (oikeasti, tarkistan tämän sanan kirjoitusasun joka ikistä päivitystä varten!), alkoi sekin lopulta kiinnostaa. Lopussa koin kuitenkin hienoisen wtf-fiiliksen, koska viimeiset sivut menivät iloisesti yli ymmärrykseni.

Nyt sitten vain onnesta soikeana väkertämään neljän sivun pituista kirjallisuusesseetä aiheesta, joka on vielä toistaiseksi tuntematon.


Kerhotkin on nyt onnellisesti ohi tältä vuodelta! Outoa, että nyt yhtäkkiä sitten onkin niin paljon enemmän vapaa-aikaa.

Hikisesti olen kerhoja mun kanssa pitäneen kaverin kanssa yrittänyt täytellä lappuja palkkaa varten ja tänään lopulta saatiin viimeisetkin palautettua. Ystäväni tosin tykkäsi huonoa, koska oltiin sovittu vievämme paperit tänään, mutta unohdin ottaa ne mukaan aamulla ja kun kaveri lähti varta vasten käyttämään minua vapaatunnilla kotona papereita hakemassa niin arvatkaa muistinko, miksi olin tullut?

Noh, en.
Kävelin vain ympäri taloa miettien, mitä varten siellä olin, kävin lopulta avaamassa joulukalenterin ja lampsin takaisin autoon.

Puolisentoista tuntia myöhemmin ruokailussa muistin ja oli suorastaan häpeällistä sanoa kaverilleni, että siellähän ne paperit ja verokortti odottaa edelleen kotona lipaston laatikossa.


Ai niin:
HIIHTOKAUSI ON ALKANUT!

Voi että olen taas maailman onnellisin ihminen vähän aikaa. Olisin päässyt hiihtämään jo aikaisemmin, mutta flunssa kieltäytyi itsepäisesti lähtemästä. Lopulta kaivoin sukset vintiltä ja lähdin yskästäni huolimatta, koska en vain enää jaksanut odottaa.

Kyllä on ihanaa! Kelit vain on olleet turhan sitkeät, ei siellä näin pehmyellä voi oikein hiihdellä.


Nyt aion yrittää uudelleen erään TV-sarjan katsomista, koska rupesin eilen nynnyilemään ja se jäi täysin kesken. Koska perjantaini on näköjään jo kuitenkin huvennut kaikkeen turhuuteen, on varmasti turha enää yrittää tehdä mitään tuottoisaa.


PS. Ärsyttävää, että vielä tämän kaiken jälkeenkään en saanut päivitykseen mahdutettua kaikkea, mitä olisin halunnut! Seuraava opeteltavien asioiden listallani on tiivistäminen.

Napapiirin sankarit part one and two!

Taka-ajatuksena viime päivien tihentyneelle päivitystahdille on totta kai se, että yritän hienotunteisesti saada kaverini tajuamaan, miten mukavaa on lukea uusia päivityksiä! Yskäys, Krisu.


Hundred% turistikuva. Olimme kaverini kanssa hyvin vaikuttuneita touhuistamme, kun eilen Rovaniemellä ollessamme kuvailimme täyttä päätä Lordi-aukiolla olevaa tolppaa ja Lordin & kumppaneiden kädenjälkiä.

Puolustuksena kuitenkin se, etten ole koskaan aiemmin ottanut kuvaa siitä! Ja kuvan saaminen oli ehdottoman tärkeää, koska... no jaa, ei itse asiassa tärkeää.


Toisaalta kuvailin kaverini kanssa kyllä melkein kaikkea muutakin, kuten esimerkiksi Kalotinlinnan ulko-ovia...


...ja joulukuusta kattoparkkipaikoilta uutta kuvakulmaa hakiessa roikkuen.


Äkillisen talven saavuttua sääolosuhteet ei oikeastaan olleet reippaan ajamisen kannalta mitenkään suotuisat (tosin tämäkin ilmeisesti riippu ajajasta, mutta siitä kauhukokemuksesta lisää myöhemmin), joten huristeltiin jäisillä teillä mukavan rauhallista tahtia ja matka tuntui näin ollen kestävän ikuisuuden.

Vastaantulijoista ei juuri kukaan välittänyt siitä, että niille on varattu tasan yksi kaista, vaan kaahottivat omasta mielestään varmasti sangen turvallisesti keltaisen viivan molemmin puolin samalla kun itse yritin olla viemättä heijastintolppia tien laidasta kaverini huutaessa rumia ja näyttäessä loukkaavia, yleisesti tunnettuja käsimerkkejä pitääkseen puoliani. Se oli piristävää, koska minun ei sitten tarvinut itse keuhkota niin paljoa.


Aloitettiin kaupunkikierros käymällä läpi pari kirpputoria, joista toiselta tuli (surulliseksi) saaliiksi läjä portikortteja ja toiselta (surullisemmaksi) saaliiksi yksinäinen pöllö-sormus, jonka kaverini adoptoi huostaansa.

Itse olin ennen lähtöä kokannut menestyksekkäästi itselleni kanaa ja riisiä (onnistuen kuitenkin keittämään osan riiseistä kiinni kattilan pohjaan), joten en ollut yhtä nälkäinen kuin ystäväni, joka kertoi minulle vatsassaan asuvasta pienestä miehestä, joka kaapii kaiken ruuan omaan talteensa ja jättää kaverini kärvistelemään nälissään.

Päätin antaa kaverini siis valita ruokapaikan, koska sen suhtautuminen ruokaan ja syömiseen yleensäkin on suorastaan intohimoinen. Itselleni riittää se, että ruoka on hyvää ja nälkä lähtee.

Päädyimme sitten lopulta Raxiin, missä ystäväni lappasi lautaselleen ruokaa kuin ei olisi saanut päiviin mitään syötävää. Ruokapöytäkeskustelumme etenivät sulavasti aiheesta toiseen alkaen tomaatti-feta-pizzasta, siirtyen sulavasti kasvissyöntiin ja siitä toisen kaverimme kautta elinluovutuskorttiin, mistä matka jatkui aivojen ja sydämen merkityksen pohtimisesta polttohautauksen ja tavallisen hautauksen hyviin ja huonoihin puoliin. Se oli tuottoisa keskustelu se.



Pizzeriasta kipitin kiireellä takaisin parkkihalliin siirtämään autoa, kun parkkiaika oli lopussa. Sen jälkeen shoppailukierros jatkui saaden minut ja kaverini ymmärtämään, että elämä oli menossa totaalisen rappiolle, koska vaatekaupoissa huomion kiinnitti vain kimaltelevat paidat ja muut juhlavaatteet.

Eräs poika yritti tehdä tuttavuutta keskellä kauppakeskuksen käytävää (julkisella paikalla keskellä päivää!), mutta suhtauduin nihkeästi. Kuten aina.

Päätimme shoppailukierroksen Spice Iceen, josta ostetut jäätelöt päätimme kuitenkin syödä kylmässä autossa (suurin syy tähän oli se, että me oltiin ihan janokuoleman rajoilla ja vesipullot odottivat kiltisti auton lukittujen ovien takana). Se osoittautui varsin loistavaksi ideaksi, kun istuttiin jäätelöittemme kanssa hytisemässä kylmässä autossa ja odottamassa matkustajiamme saapuviksi (ne onnettomat oli kuulemma menneet katsomaan marsuja).


Jatkettiin kyytiläisten ininöistä huolimatta matkaa suoraan Napapiirille, koska minä ja kaverini haluttiin ehdottomasti saada kuvia sieltä lumien kera. Napapiiri on niin ihana ja varsinkin jouluna!

Räpsittiin sitten kameroista akut tyhjiksi pöydällä seisten ja huristeltiin kohmeisina Citymarkettiin.

Kaverini rynni innoissaan ostamaan Prinsessa-elokuvia ja minä sain kotona haukut, kun en ollut ymmärtänyt ostaa myös. Voi minua onnetonta, pitäisi kyllä alkaa miettimään vähän tarkemmin mitä jätän ostamatta.

Kassalla oli reippain myyjä ikinä ja kaverini oli ihan maassa kun ei ollut kehdannut katsoa sitä silmiin. Onneksi itse tajusin ajatella hieman aikaisemmin ja yritin hymyillä sille nätisti, kun se oli kerrassaan niin kovin ystävällinen!


Kotimatkalla sää muuttui dramaattisesti niin, että näkyvyys oli nollassa. Lunta tuli vaakatasossa ja itse köröttelin kuin kana lumihangessa päästäen suosiolla kaikki maantiekiitäjät ohi ennen kuin ne oli kovin kauaa ehtineet tukkia autonsa keuloilla pakoputkea.

Mutta oli silti hienoa, että sitä lunta satoi kaikkien niiden vesisateidenkin edestä!


Kotona kiskoin onnellisena villasukkia jalkaan ja huppari päällä ja viltti sylissä lötkähdin koneelle viettämään leppoisaksi tarkoitettua koti-iltaa karkkipussin ja AriZona jääteen kanssa (jota mulla on ollut ihan helvetinmoinen ikävä siitä saakka, kun tulin takaisin Suomeen!).

Juttelin Facebookissa parin kaverini kanssa tuntien itseni aivan yltiösosiaaliseksi. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että keskustelu masentavasta maanatai-datailusta kääntyi Hunkseihin ja eipä aikaakaan kun löysin itseni sutimasta meikkiä naamaan ja kaivamasta korkkareita kaapista!

Parikymmentä minuutti myöhemmin löysin itseni kaverini kyydistä, suuntana Rovaniemi. Taas.


Totta kai yritimme saada Krisuakin mukaan, mutta se on töissä käyvä nuori, joka tarvitsee riittävästi unta, eikä hiuksetkaan olisi olleet tarpeeksi hyvin. Lähdettiin sitten kaverini kanssa kahdestaan kauhealla kiireellä.

Kiireellä, tosiaan.

Kaveri-raukkani repi paidankin hoppuillessaan ja menomatka oli kuin jostain varoittavasta ”Näin liikenneonnettomuudet tapahtuvat” -opetusvideosta. Itse näpräsin sormet kylminä vesipulloa katsellen mielenkiintoisesti oikealle keikahtavaa nopeusmittarin viisaria ja puoltakymmentä muuta yksittäistä juttua, jotka kaikki oli näkyneet autokoulun teoriatunneilla taululla otsikon ”Älä koskaan tee näitä asioita ajaessasi” alla.

Kyllähän ne perinteiset porotkin piti matkalla nähdä.
Valitettavasti minä olin ainoa, joka näki ne tienlaidassa jauhamassa meheviä oksia leuat pyörien.

Ilmeiseti traumastani toipumista edistääkseen kaverini rupesi kertomaan tarinaa otsikolla ”Kauhein porokokemus ajaessa”. Suorastaan hurmaavaa, enpä itse olisi keksinyt mitään rauhoittavampaa kertomusta!


Ja kuten aika moni varmasti on jo arvannutkin, emme kaikkien odotusten vastaisesti kuolleet sillä matkalla. Selvisimme onnellisesti Onnelaan ja hivuttauduttiin reippaasti mukaan tungokseen.

Eikä jouduttu edes kauan odottamaan Hunksien saapumista! Itse keksin odotellessani rentouttavaa tekemistä ihastellen katossa olevaa disco-palloa, joka kimalteli niin hauskasti, että silmiä särki. Kaverini sen sijaan pyöri paikoillaan uskomattoman levottomana.


Kyllä kannatti!
Oi sentään, mitä lihaksikkaita miehiä sain kieli pitkänä tuijotella reilut puolituntia. Yritin totta kai ottaa kuviakin, mutta missasin esimerkiksi täydellisimmän kuvakulman ikinä jäämällä autuaana tuijottamaan kuvauskohdettani silmät soikeana.

Oli aivan surku kun jättää ne upeat ilmestykset sinne!


Lähtiessä yritin vielä suostutella kaveriani tanssimaan, vaikka se yrittikin vedota siihen, että se joutuu tanssimaan yksin kun tanssiminen ei oikein ole minun sydäntäni lähellä. Ainakaan yhden kokislasin jälkeen.

Kaverini kuitenkin kieltäytyi ja luovuttuani suostutteluyrityksistäni vannotin sitä olemaan itkemättä matkalla, koska olin yrittänyt saada sitä tanssimaan ja luvannut istua kiltisti odottamassa.

No, totta kai sain vankat lupaukset ja lähdettiin hakemaan takit narikasta.
Ja miten kauan lupaus piti?

Arviolta kaksi minuuttia.

Kun narikkamies puki ystävälleni takkia, se kohtasi baariin tulossa olevan elämänsä miehen, joka oli vielä kaiken lisäksi miellyttävän näköinen ja tarjosi yöpaikkaakin! Meidän ja poikakaksikon teiden erotessa hetkeä myöhemmin, ei märisemiselle ollut tulla loppua.

Olenkin aina yrittänyt sanoa, että minua kannattaa ehdottomasti kuunnella. Omistan hienoja mielipiteitä, joille kukaan vain ei oikein tunnu lahjoittavan kovinkaan paljoa kiinnostusta!


Puherikkaan maanantaini ansiosta flunssani päätti protestoida oikein antaumuksella ja tänään olen raakkunut vaihtelevalla volyymilla muiden hihitellessä huvittuneina vieressä ja imitoiden ääntäni rasittavasti.

Sain kuitenkin purkaa harmistumistani kolaamalla äkäisesti lunta ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja se vähän piristi.

Tuntemattoman sotilaan skippasin puoliksi tarkoituksella, puoliksi tahallaan ja minkäänlaista ruokatarjoiluakaan ei Itsenäisyyspäivän kunniaksi ole tässä talossa ollut. Eli sangen epäperinteikäs juhlapäivä tämäkin.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kuitenkin teille muille, joilla se toivottavasti on ollut kehittävämpi!