Loput 10% on omistettu niille, jotka tunnistaa itsensä tekstistäni ja jossa otsikko herättää jotain ajatuksia.
Aloittakaamme siis palaamalla hieman ajassa takaisin, vaikkapa nyt tuonne edellistä päivitystä seuraavaan päivään, joka alkaa jännittävästi sillä, että herään oikeasti kello 9.36. Tuo oikeasti meinaa tässä tapauksessa sitä, että ennen oikeaa heräämistäni olin nähnyt unta, jossa näin unta heräämisestä: heräsin, tajusin nähneeni unta, heräsin uudelleen ja tajusin edelleen näkeväni unta, kunnes heräsin vielä kolmannen kerran vain tajutakseni, että olin kaksi kertaa turhaan panikoinut nukkuneeni liian pitkään.
Se oli outoa.
Olin siis tosiaan yksin kotona ja helpotus oli suuri, kun olin kaikesta huolimatta selvinnyt hengissä yli pimeän yön. Lapin Kansaa postilaatikosta hakiessani pelkäsin kuollakseni jääväni lukkojen taakse, joten hain laukusta avainta samalla kun laitoin oven niin, ettei se mene lukkoon.
Seuraavaksi oli luvassa ruuanlaittoa, joka sujui ilman suurempia järkytyksiä tai sotkuja. Tein tomaatti-mozzarellapiirakkaa, joka oli kokkaustaitoni huomioon ottaen oikein syötävää.
Tämän jälkeen iski tylsyys. Kiersin ympäri taloa, juoksin alakerrasta yläkertaan ja sitten taas takaisin, kävin peilaamassa jokaisesta peilistä ja laitoin lopulta musiikkia kuulumaan kun säikähtelin vähän väliä kaikenlaisia naksahduksia ja rasahduksia.
Yksinäisyyteeni tuli pieni katko kun sain kaveriltani viestin ja heti perään puhelun. Yleensä olen keskivertoa rauhallisempi puhelimessapuhuja ja istun paikallani kun puhun. Nyt kuitenkin olin niin kyllästynyt (en siis tietenkään puhelusta, näin yleisesti vain!), että ehdin puhuessani (no, jos ollaan rehellisiä niin kaverini oli se puhuvampi osapuoli) ravata koko yläkerran ympäri, käydä makoilemassa sängyllä ja juosta keittiön maton edestakaisin muutamaan kertaan. Eikä puhelu edes kestänyt kovin kauan.
Ehdin kaveriani odotellessa maalata vähän (siitäkin maalaamisesta suurin osa meni siihen, että päätin kantaa alakerrasta piirustusvälineeni keittiöön ja jouduin juoksemaan portaat sata kertaa vain sen takia, että unohdin aina jotain ja melkein jokainen pensselikin piti erikseen hakea) ja lopulta päätin nukahtaa vähän aikaa, kun en muuta enää keksinyt.
No, eihän se ihan niin helposti suju ikinä.
Olin juuri päässyt mukavasti sohvalle peittojen mutkaan, kun puhelin soi ja herra puhelinkauppias kauppasi puhelinliittymää.
Kieltäydyin kohteliaasti ja hautauduin takaisin tyynyjen sekaan.
Tekstiviesti. Juuri kun olin päässyt siihen taivaalliseen koomavaiheeseen, jota tavallisesti seuraa nukahtaminen!
Päätin siis suosiolla luovuttaa.
Meidän piti kaverini kanssa laskea kehittävästi matikkaa, mutta näin jälkeenpäin mietittynä ainakin puolet ajasta taisi kulua johonkin aivan muuhun.
Kun kaverini oli lopulta saanut pinottua tavaransa huoneeseeni (miten niitä olikaan niin paljon?!) ja me kannettiin kirjat ja laskimet yläkertaan, alkoi pitkä päivittely siitä, miten perusteellisesti raja-arvot onkaan unohtuneet. Lopulta saatiin kuitenkin laskettua yksi lasku. Eikä se oikeastaan ollut edes lasku: siinä piti vain kirjoittaa pari numeroa tehtävän jokaiseen kohtaan.
Helppoa!
...teoriassa.
Sitten keskittyminen herpaantui jälleen. Minä sain puhelun. Kaveri sai puhelun. Unohduttiin katsomaan videoa kaverini peto-kissasta (en tosin enää ole varma kumpi oli kauhistuttavampi: kissa, joka hyökkäili videolla erinäisten käsien ja jalkojen kimppuun vai kaverini, joka kuvasi videoa käskien samalla veljensä vilkutella kissalle niin, että se aina lopulta hyökkäsi kaverini veljen kimppuun... kerrassaan hurmaavaa).
Ja sitten juuri, kun oltiin taas syventymässä matematiikan ihmeelliseen maailmaan sain viestin toselta kaveriltani, joka halusi lähteä kauppaan.
Lopputuloksena aiotusta tehokkaasta laskemisesta oli se, että reilun tunnin aikana saatiin tehtyä tasan kaksi laskua. Mutta kyllä tämä vielä tästä paranee. Tilanne ei selvästikään vain ollut meidän puolella.
Tuottelias iltani katkesi siis siihen. Käytiin kaupassa ja sen jälkeen hautauduin katsomaan Harry Potteria laskemisemme keskeyttäneen kaverini kanssa.
Suoraan sanottuna en voi suositella Krisua (katso kuva tämän postauksen alusta) elokuvaseuraksi kenellekään!
Yritin hampaat irvessä keskittyä katsomaan elokuvaa, mutta se oli suorastaan toivoton yritys: samaan aikaan toisella puolellani ystäväni kehitteli elokuvalle jo jatko-osaa nimellä ”Harry Potter ja yhteenkasvaneet kulmakarvat”, teki suorastaan K-18 juonenkäänteitä tapahtumiin, joita ei elokuvassa näytetty, ryysti limukat alas väärää putkea pitkin ja yritti sitten valuttaa ne nenän kautta ympäriinsä sekä alkoi lopulta loilottamaan epävireisesti Rebecca Blackin Fridayta, sen perään sulavasti Basshunterin Saturdayta päättäen lopulta oopperansa surumielisesti sanoihin ”it's just another lonely sundayyyy....”
Syvä huokaus.
Turha varmaan mainita, että alakerrassa olleen ystävänikin korvista valui verinorot kun me hetkeä myöhemmin mentiin katsomaan, miten se siellä pärjäsi.
Loppuilta oli suorastaan... no, hulvaton!
Baarissa horjahdin lippua jonottaessani portaalta ja se sai pasmat ihan sekaisin ja minut hihittelemään päänsisäisesti niin, että en edes kuunnellut enää mitä lipunmyyjä tai mies narikassa sanoivat, hehheh.
Alkuillasta minä ja kaverini vietettiin pitkä tovi erään norjalaisen miehen kainalossa jutellen niitä näitä. Tai oikeastaan kaverini jutteli yrittäen saada minutkin mukaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti silmät pyörien ja hokien, etten ymmärrä englantia. Lopulta kävi ilmi, että meidän norjalainen (jonka nimeä en kykene muistamaan, muistan vain Barbien ansiosta sen, että sen yhden kaverin nimi oli Ken) oli joku armeijan johtaja, hehheh. Ensin minä ja kaverini ei meinattu uskoa sitä, mutta vaihtoehtoja ei enää jäänyt kun se kaivoi niin virallisen näköisen kortin lompakostaan.
Sillä norjalaisella juttua ainakin riitti. Se kertoi suomalaisten olevan paljon hillitympiä juhlijoita ja suomalaisten naisten olevan paljon norjalaisia naisia pienempiä. Se myös neuvoi, että jos oikeasti rakastaa jotakuta, sille täytyy näyttää olevansa parasta, mitä se voi saada. Se selitti käsivarret minun ja kaverini ympärillä, että sillä on jo tyttöystävä. Se kääntyi hetkeä myöhemmin ilmoittamaan minulle, että ”I'm not a rapist!”.
Lopulta kaverini päätti lähteä ja juoksin hädissäni perään haluamatta jäädä yksin norjalaisen sotilaamme kanssa, sillä kielitaitoni oli kuollut täydellisesti.
Ja mentiin korkealla ja oli hauskaa!
Tequila kaatui kenkään, drinkistä katosi tikku aivan yhtäkkiä, joku makasi tyrmässä vessassa järjestysmiesten ympäröimänä, eksyin, kaverini yritti opetta minulle erittäin monipuolisia tanssiliikkeitä (astu sivulle ja sitten takas ja sitten taas sivulle ja sitten takas ja jatka sitä) ja loppuillasta kävin tiedustelemaan kaverini poikaystävältä oliko mikään edes todellista.
Mäkkärissä kaverini päivittelivät punaista silmääni ja säikäytin hetkeä myöhemmin vessassa jonkin tyypin tuijottamalla sitä tuimasti merkillisellä silmälläni. I'm sorry, ei ollut tarkoitus!
Kaverini tuli meille yöksi ja pakotti minut syömään äärimmäisen oksettavan pitsan kuuden aikaan aamulla. Hikasta kärsiessänikin muistin jokaisen palan välissä sanoa kaverilleni, miten pahaa se pitsa olikaan. Lopulta tajusin laittaa pitsan mikroon ja vaikka mitään merkittävää parannusta ei tapahtunutkaan, oli se sentään vähän siedettävämpää lämpimänä.
Sunnutai oli aikamoinen no-life-päivä.
Syystä joka-jääköön-nimeämättä.
Lähinnä vain kököttelin omassa huoneessa peittojen mutkaan kääriytyneenä koneella yrittäen lämmitellä jäätyneitä sormia nipistelemällä ystäväni pipossa olevaa tupsua (ahem, siksi siis kuva tupsusta, se oli ihan true friend kun makasin kylmissäni sängyllä kattoon tuijottaen ja miettien, saisinko mitään ruokaa pysymään alhaalla vai kuolisinko suosiolla nälkään).
Tiistaina lähdettiin Rovaniemelle katsomaan Breaking Dawn part 1. The Krista friend ajoi ja sää oli seuraava:
Selvisimme kuitenkin perille ja ympäriinsä kaupungissa eikä myöhästytty elokuvastakaan! Varausta tosin ei ehditty lunastamaan ajoissa, mutta onneksi paikkoja oli vielä jäljellä.
Elokuva oli ihan hyvä, kyllä sitä oikeasti huomaa miten suuri ero on sillä, onko se puskettu yhteen elokuvaan vai jaettu kahteen osaan. Saisivat jakaa useammankin elokuvan (nimim. forever katkera siitä, ettei Feeniksin Killasta tehty kahta elokuvaa).
Yleensä olen surkea arvaamaan miten elokuvat mahdollisesti päättyivät ja nyt olinkin seitsemännessä taivaassa kun tämä loppui ihan just sillä tavoin kuin olin aiemmin miettinyt. Vietin itse asiassa aika ison osan elokuvasta pohtien mahdollisia loppukohtauksia päätyen kuitenkin aina siihen yhteen ja samaan. Wohoo!
Säät on... no, herkät.
Oikeasti, ensin satoi lunta ja oli kivat talviset pakkaset, mutta eiköhän alkanut vettä ripsimään ja sehän oli sitten bye bye snow!
Kaikki oli jälleen liukasta ja siitähän se riemu repesi.
Ongelmia aiheuttaa etenkin se, että ruokailuun mentäessä me aina oikaistaan jokseenkin syvän ojan läpi ja sen reunojen jäätyminen oli suorastaan katastrofi!
Viime viikolla minä ja kaverini kohdattiin ongelma yrittäessämme kiivetä peilijäistä ojanreunaa ylös. Kaverini meni edeltä ja minä liukastelin perässä yrittäen töniä kaveriani ylös ojan reunnalle. Eihän siitä mitään tullut ja lopulta me päädyttiin takaisin sinne mistä lähdettiinkin kolmen muun kaverin hihitellessä vahingoniloisesti takana.
Perjantaina olin kuitenkin hyvin taitava ja loikin kuin gaselli sen liukkaan mäen ylös ja luulin kavereidenkin tulevan perässä. Lopulta kuitenkin tajusin, että vain yksi kavereistani tuli vähän matkan päässä takana. Käännyin katsomaan ja ehdin juuri sopivasti näkemään, miten yksi kavereistani konttasi ylös ojasta samaan aikaan kun toinen teki mätkähtävän mahalaskun ojaan niin, että vain pää jäi näkymään tien laitaan.
Olin varmasti tarpeettoman vahingoniloinen, sillä yleensä olen itse se, joka sukeltelee pitkin maata!
Eilen oli myös joulunavajaiset. Aamulla ei ollut yhtään lunta ja ehdin jo itkeä, ettei joulunavajaisia voi olla missään harmaassa säässä (vuosi sitten oli lähemmäs -20 pakkasta, hmmm). Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin sataa lunta ja kun kävelin koulusta kotiin oli jo aikamoinen myräkkä.
Ehdin tietenkin ajatella, että ”Jee! Sittenkin lunta!”.
Just. Kun talsittiin torille, alkoi miellyttävä vesisade ja pianhan ne tiet ja nurmikotkin jo lainehti iloisesti samalla kun joka paikka muuttui peilijääksi.
Pikkusiskoni ei ollut yhtään vaikuttunut kun minä ja meidän vaihtari suojatien ylitettyämme otettiin kunnon vauhdit ja liu'uttiin pieni alamäki alas kuin parhaatkin surffaajat. Höh.
Käytiin vielä toistamiseen morjenstamassa töissä olevaa kaveriani (hmmm, siellä se ryysti mehua penkillä istuskellen) ja lämmiteltiin hetki sormia sen niskassa ennen kuin hipsittiin takaisin kotiin. Saunan kuva mielessä lähdin juoksemaan ojan läpi oikaistakseni vähän ja sain jälleen kerran huomata katselevani taivasta Joyn ja siskoni hihitellessä kauempana.
En kuitenkaan jaksanut saunaan saakka. Taaskaan. Saunoin viimeksi kesällä.
Nyt on sitten koeviikko virallisesti alkanut ja opiskelua on ilmeisesti tiedossa, möö.
Ilmoittauduin myös kirjoituksiin ja polvet alkaa notkua joka kerta kun muistan, että se fysiikka nyt sitten odottaa ensi keväänä. Oh sweet jesus, mitähän tästäkin tulee?
PS. Huomaan postaukseni venyneen. Krista you'd better be happy!
