Oraven baskeri

Tutisen täällä nyt torakaksi jäätyneenä syömässä suklaata, koska uskaltauduin muka lähtemään lenkille. Kaiken kukkuraksi polvea särkee taas ja se on huono juttu, koska oikein keräämällä kerään syitä mököttää yksinäni ja selittää huomenna heikon koemenestykseni traagisella elämäntilanteella.

Okei, ei sentään. Mulla oli ihan mukava löllöviikonloppu, koska äiti ja isi lähti perjantaina Leville ja minä jäin kolmen siskoni kanssa tänne kotiin. Joy tosin lähti lauantaina kavereiden kanssa mökkeilemään ja niinpä minä, Ellu ja Emma möllöteltiin keskenämme luovien tekemisten seurassa (lue: tietokone ja tv).

Ihkutushehkutus numero yksi: KUVATAIDEDIPLOMINI ON LOPULTAKIN VALMIS!!

Tämän viikon aikana olen tehnyt sitä oikeasti tosi paljon, kun ensin pääsin vauhtiin. Maanantaina vielä löllöilin anhdistuneena siitä, että en tiennyt miten työtäni jatkaisin, mutta tiistaina viskasin negatiiviset ajatukset menemään, tartuin Applen kummalliseen näppäimistöön ja rupesin hakkaamaan sitä intensiivisesti yrittäen saada kiinni hukkaan heittämäni ajan kirjoittamalla viisi sivua minuutissa.

Torstai oli kaikkein hauskin päiväni!
Aamulla kymmenen aikaan lampsin lukiolle ja suoraan opettajainhuoneeseen muistitikkuni kanssa, koska kuvisluokan tulostimesta oli värit loppu ja minun Harry Potter -kuvassani piti ehdottomasit olla värit (okei, oli mulla myös Superman ja Batman, mutta who cares). Sain aivan ensiluokkaista palvelua: loistavasti argumentoitua puolustuspuhetta tulostimenkäytölleni ei vaadittu lainkaan ja itse asiassa ainoa asia, joka minun täytyi tehdä, oli kerätä ne reilu kymmenen paperia, jotka tulostin sylki pihalle erään opettajan avuliaasti tulostettua ne ohjeitteni mukaan.

Paperit saatuani kiidin salamana omaan yksinäiseen mediatilaani ja levittäydyin akvarelleineni ympäri huonetta. Sain olla aivan rauhassa lukuunottamatta sitä, että sijainen kävi pariin kertaan kurkkimassa miten maalailuni sujui ja toimitti erään tärkeän ilmoitusluontoisen asian eräästä elektronisesta laitteesta.

Liimailin papereihini otsikoita, ja maalailin vielä viimeiset akvarellit, jotka tarvin portfolioon. Ongelmoin (anteeksi tämä sana, en tiedä onko se edes oikeasti olemassa) kovasti portfolion kasaamisessa, sillä en tiennyt miten sen kokoaisin niin, että se pysyykin läjässä. Lopulta päätin vain yksinkertaisesti solmia narun koko hökötyksen ympärille toivoen, että paperit ei tipahtele matkasta (laittelin kyllä klemmareilla tärkeimmät niput yhteen, hmmm). Kansikuva tuotti myös jonkin verran päänvaivaa, mutta kun lopulta keksin niin sen väkersin nopeasti vartissa ja yllätyksekseni sain siitä palautusvaiheessa heti myönteisen kommentin.

No, mukavaa että kansi kelpaa, koska sisältö on luultavasti mitä mielenkiintoisinta sepustusta. En oikein ollut varma mitä portfolioon vaaditiin ja täytinkin sen vain kaikenlaisilla höpinöillä työni eri vaiheista. Loppujen lopuksi valmiissa versiossa oli 27 numeroitua sivua, jotka on älylliseltä tasoltaan luultavasti keskitason alapuolella.

Anyway, nyt se on valmis ja olin niin niiin niiin niiiiiiiiiin helpottunut kun sen palautin ja kävin hikisesti ripustamassa yläasteen opettajainhuoneen oven vieressä olevalle seinälle sinitarran avulla. Kohta se pitääkin siirtää kirjastoon ja sitten teemme Krisun kanssa kulttuurimatkan taidenäyttelyyni, olen jo luvannut antaa sille yksityisen opastuksen, jotta se osaa tarkastella työtäni oikealla silmällä (jostain syystä Krista ei kuitenkaan ole ainakaan vielä vaikuttanut lämmenneen tälle yksityiselle kierrokselle).

Nyt on kuvisdiplomi on onnellisesti takana, on koulujutuista jäljellä enää huominen kemian koe ja uskonto keskiviikkona. Viime keskiviikkona mulla oli kemian ohjaustunti ja totesin tänään lukemisen sangen turhaksi, koska se 2,5 tuntia kestänyt ohjaustunti oli niin perusteellinen, että mikään ei voinut jäädä epäselväksi.

Aion siis loistaa huomisessa kokeessa kuin Pohjantähti.

Tai sitten en.

Tästä kuitenkin sitten kohta alkaa minun varsinainen lomani, joka toivottavasti poikii pian baarireissun, koska me onnettomat ei olla päästy edes juhlimaan kirjoitusten loppumista syystä, että meillä ei ole kuskia! Itkemme Kristan kanssa baarittomuuttamme säännöllisesti joka kerta kun tapaamme, mutta jostain syystä asiaan ei kaikesta tästä huolimatta ole tullut muutosta. We are so sad.

Mun pullokin kohta homehtuu tuonne kaappiin, möö!

Perjantaina tosiaan kuskasin iloisesti äitin ja isin linja-autolle, mistä ne hyppäsi ison porukan mukana kyytiin ja huristeli Leville katsomaan Popedaa ja Jussi Vatasta. Me jealous, byhyy.

Päätin hieman lievittää kateuttani ja keräsin pari siskoa ja Kristan autoon huristellen Rovaniemi Cityyn tuhlaamaan rahoja iloisin mielin. Laiha ostossaaliini käsitti lopulta lankoja, pyöröpuikot, karkkia, jäätelöä ja lempisipsejäni vääränä makuisena (koska oikeat oli loppuneet).

Lauantaille olin kaavaillut intensiivistä ja ahkeraa kokeisiinlukua sekä lenkkeilyä, mutta kirjan hautasin huoneeni nurkkaan kolmen sivun jälkeen ja lenkkeilyn hylkäsin auliisti kauhean lumisateen vuoksi. Päivän hyödyllisin tekoni oli siis käynti kirjastossa, missä kiikutin tiskille listan pääsykoekirjoista Kristan läähättäessä selkäni takana autokirjan kanssa (se oli kuulemma sen isälle, mutta epäilen saaneeni selville Krisun salaisen fetissin).

Lauantaina pitkään nukkuminen keskeytyi tylysti puoli kymmenen aikaan lumien rämähtäessä katolta alas ihan järkyttävällä paukkeella ja jysähdyksellä (peltikatot ♥). Onnekseni olin sopivan uninen ja nukahdin heti uudelleen vain herätäkseni hieman myöhemmin huomaamaan, että lumet oli tippuneet suoraan suihkun ja saunan ikkunoiden eteen pimentäen molemmat tilat. Hyvästi suihkussakäynti ilman valoja! Okei, olen totta kai onnellinen ettei ne jäiset kikkareet rikkoneet ikkunoita, koska peseytyminen pimeässä ja lumisessa suihkussa olisi huomattavasti epämiellyttävämpää kuin nykyinen tilanne.

Lauantaina kohtasin myös järkyttävimmän tapauksen pitkiin aikoihin kiikuttaessani tyytyväisenä yläkertaan Harry Potter DVDni aikeena katsoa se. Laitoin nuudelit kiehumaan (Joy sai juuri jättimäisen laatikollisen nuudeleita Hong Kongista ja ne on aivan taivaallisen hyviä... valitettavasti valmistusohjeet vain eivät mahtuneet kielitaitoni rajojen sisäpuolelle) ja menin laittamaan levyä DVD-soittimeen, mutta kauhukseni kotelo olikin tyhjä. En muista milloin olen viimeksi sen elokuvan katsonut ja näin ollen ei auttanut muu kuin alkaa tippa silmässä aukomaan läpi kaikki näkösällä olevat DVD-kotelot.

Siskoni eivät olleet lainkaan avuliaita ja niinpä istuin yksinäni koteloiden ympäröimänä metsästäen kadonnutta levyäni. 106:n DVD-kotelon jälkeen olin hyvin surullinen, sillä olin käyttänyt etsimiseen paljon vaivaa ja aikaa, mutta levyä ei vain löytynyt (positiivisena puolena mainittakoon kuitenkin se, että kartoitin siskoni mieliksi DVD-levyjen lukumäärää seoten kuitenkin autuaasti laskuissani muutamaan otteeseen suuren suruni vuoksi).

Lopulta ei auttanut muu kuin katsoa DH part ykkösen sijaan DH part kakkonen ja syödä vetisiä nuudeleita (sori Krista, en osannut edes nuudeleita keittää eli minun hoiviini ei kannata uskoa sitten ruuanlaittoa). Kurjuuteni kruunasi vielä nuudelimausteiden roiskahtaminen silmään ja niinpä sitten kiemustelin myrtyneenä sohvalla yrittäen hangata polttelevaa maustetta pois.

Mielialani kuitenkin koheni, sillä molemmat siskoni liittyivät seuraani katsomaan elokuvaa. Olin hieman järkyttynyt Ellun huomauttaessa, että se ei ollut kyseistä luomusta koskaan aikaisemmin nähnytkään. Ellu intoutui myös muistelemaan kauhulla sitä, kun näki ensimmäistä kertaa Viisasten kiven ja sanojensa mukaan sai pitkäksi aikaa painajaisia kohdasta, jossa "Se mies otti sen baskerin pois päästä ja siellä olikin toinen pää".

Minä ja toinen siskoni kiirehdittiin kauhistuneina korjaamaan, että ne oli vain kasvot ja että se oli turbaani, ei baskeri.

Äiti kertoi tullessaan yrittäneensä kyllä kovasti etsiä tuliaisia, mutta oli valitettavasti löytänyt ostettavaa vain itselleen. Osuuspankki oli kuitenkin jakanut ilmaiseksi Suomen pelipaitoja ja ne oli käyneet sitten nappamassa pari mukaan (valitellen kotona sitä, että eivät hoksanneet ottaa enempää). Minä ja Ellu adoptoitiin paidat omistukseemme ja nyt voinkin iloisesti porsastaa jääkiekkoa katsoessani, koska tiedän kaapissa olevan vaihtopaita tällaisten epämiellyttävien tilanteiden varalle.

Ruokatarjoilu on kuitenkin tänä viikonloppuna ollut loistava (ellei oteta lukuun vetisiä ja limaisia nuudeleitani): me ollaan käyty joka päivä mummolassa syömässä taivaallisen ihania ruokia!

Eilen tongittiin myös mummolan olohuoneen kaappia ja saatiin käsiimme kasa valokuva-albumeja, joita sitten innoissamme selattiin. Olin ihan myyty kun sain käsiini valokuva -30-50-luvuilta ja rupesin vakavaissani pohtimaan mistä saisin sellaisen kameran, jolla voisi ottaa niitä ihania mustavalkoisia kuvia, jotka on hieman tuhruisia.

Minun ja siskojeni ehdottomaksi suosikiksi nousi kuva, jossa mummoni veli ja sen vaimo on jossain kukkaniityllä, se oli ihan kuin jostain elokuvasta!

Voi että tykkäsin niistä kuvista, ei mitään ärsyttäviä duckface-hugeboobs-herukuvia, joita hyvin moni nykyään näkyy harrastavan.

No jaa, eiköhän tämä ollut tässä. Poistun tästä nyt taka-alalle kutomaan siskolleni lupaamaa huivia siihen saakka, että Kosto alkaa (nauran edelleen Kristalle, joka kertoi tässä eräänä kauniina päivänä tehneensä tv-ohjelma lukujärjestyksen, da fuq?).

Ensin joudun tosin selviämään operaatiosta kuvien lataus, joka kyllä saa hien otsalle jo pelkästään sillä, että koko Blogger oli suureksi järkytyksekseni muuttunut valkoiseksi ja kummalliseksi. Haluan sen vanhan takaisin! Mihin ihmeeseen tässä voi edes laittaa kaikki tagit? Lähdenkin tästä etsimään sitä vähin ääni sipsuti sipsuti.

"You can find me on a table full of Vodka and Tequila"

Oho, taasko?!

No jaa, pitää varmaan ottaa ilo irti aina kun on mahdollisuus.

Mulle kävi ensimmäistä kertaa klassinen "nälkäisenä baariin" -kömmähdys ja sen kyllä huomasi. Ilahtuneina huomasimme paikalle päästyämme, että myös pitkään kiinnostusta herättänyt kasaripuoli oli auki ja siellä sitten istuskeltiinkin melko iso osa ajasta. Paikalle oli ilmaantunut myös jokin merkillinen vempele, jonka käyttötarkoituksesta en ole varma enkä myöskään ole niin kiinnostunut että olisin alkanut selvittämään.

Itse en jostain syystä ollut tavallisuudesta poiketen kovinkaan sosiaalinen. Juttelin kyllä ihmisille jos ne tuli puhumaan ja totta kai kavereille (mulla oli melkein koko yön asiaa yhdelle kaverilleni, mutta en nähnyt sitä paljon yhtään ja sitten kun näin, tuijotin vain koomaisena enkä sitten saanut asiaani koskaan sanottua, enää en muistakaan mitä se oli eli ei kai kovin tärkeää).

Yhdessä välissä sitten tapahtui se, minkä olen aina pelännyt tekeväni ja ärtyneisyystaso asian johdosta on edelleen taivaissa (tuskin koskaan laskeekaan). Toisaalta reissu oli monilta osin hulvaton (olen nauranut koko viikonlopun muistikuvalle siitä, miten Joy marssi Mäkkäristä kahden ison pussin kanssa ja millaisen keskustelun kaverini asiasta kävin poikaystävänsä kanssa).

Lauantaina järkytyin kun huomasin korkkarini koron pinnasta irronneen palasen, mutta nyt asia enää lähinnä naurattaa. Koska en yöllä huomannut palan irtoamista, en voi tarkalleen sanoa miten juttu tapahtui, mutta olen lähes 100% varma, että se irtosi kun liukastuin ne jumalattoman pitkät ja pelottavat portaat alas päättäessäni käydä vessassa nopeasti. Pidin kyllä kaiteesta kiinni ja kaikkea, mutta yritin päästä alas mahdollisimman nopeasti ja joku viisi porrasta ennen lattiaa jalka lipsahti ja lopun matkaa liu'uin istuallani. Häpesin niin että olisin halunnut vajota maan alle, mutta ei auttanut muu kuin kömpiä mahdollisimman coolisti seisomaan kahden järjestyksenvalvojan, random tanssija-miesten ja portaiden alapäässä seisoneen naisen tuijottaessa vieressä, ja jatkaa matkaa vessoille.

Muutoin viikonloppu on seilattu sukulaisten luona: ensin papan 80 vee synttärit ja tänään serkkuni valmistujaisjuhlat. Tällaisten kaltaisissa tilaisuuksissa tuntuu joka kerta siltä, että mulle on kasvanut useita ylimääräisiä raajoja ja puheeni kuulosta epämääriseltä muminalta huolimatta siitä, miten kovasti yritän puhua selkeästi. Lähinnä sitten yleensä tyydynkin istuskelemaan hiljaa ja kuuntelemaan muita samalla kun mussutan tyytyväisenä kakkua.

Uskaltauduin kylläkin lauantaina poistumaan jäätävään ulkoilmaan siksi aikaa, että kävelin kaverini kanssa kuntosalille. Olen suruksein saanut huomata kuntoni rupsahtaneen ja tunsin itseni urpoksi kun yritin saada laitteet liikkumaan vain huomatakseni, että painoja on käytävä vähentämässä huomattavat määrät ennen kuin se suostuu nytkähtämäänkään.

Kerhojen vetäminen ei ehkä sittenkään käy niin hyvin liikunnasta ja pakkasten takia hankaloitunut hiihtäminen on nyt kaiketi korvattava jollain muulla.

Ensimmäistä kertaa odotan koeviikkoa suorastaan innolla. Koska kurssit ovat olleet lähinnä kertauskursseja, ei ne vaikuta keskiarvoon ja se on mahtavaa, koska kertauskurssien aikana en mm. ole opiskellut. Yhteiskuntaoppia pitäisi lukea ja useamman kerran päivässä muistan myös sen tosiasian, että aloin tenttimään yhtä kurssia ja olen saanut tehtäviä tehtyä tasan zero.

Asialle on kiireesti tehtävä jotain.

Vihaan päivä päivältä enemmän tuota nurkassa odottavaa kirjapinoa. Matikan vielä kestän, koska haluaisin tosissani päästä opiskelemaan sitä yliopistoon, mutta kemia turhauttaa kun en muista mitään ja fysiikasta en edes halua puhua.

Mistä muistuikin mieleeni tällä hemmetin sekunnilla, että fysiikan yo-koe pitää palauttaa huomenna ja olenko tehnyt?

NO EN!

Okei, ajatukset ei enää kulje kun muistin tuon yo-kokeen ja tämä jää nyt siis tähän. Mikäli asiat on yhä ennallaan ja vitutukseen ei voi kuolla niin huomenna nauttimaan viimeisestä oikeasta koulupäivästä lukiossa, muussa tapauksessa nämä on hyvästit.

with love,
Jenni
(mikä sarkasmi?!)

Kärsivän stalkkerin ilta-avautuminen

Istun täällä nyt aivan järkyttävässä hartia- ja selkäsäryssä (lämpötyyny olkapäillä ja Stitch kannustamassa tuossa vieressä) enkä jaksa odottaa että huomenna pääsen kouluun ja kavereiden iloisin mielin tarjoamaan hartiahierontaan, minkä seurauksena kykenen ehkä kääntämään päätä tiistaihin mennessä.

Vitsi vitsi, ei mun kaverit kenenkään hartioita hiero.
Krisu kyllä saisi sen tehdä, koska olen sitä niin monet kerrat tökkinyt kynällä olkapäihin ("Kun se tuntuu niin kivalta!"), perjantaina raavin sen kättä ("Kun se tuntuu niin kivalta!") ja kaiken lisäksi se haaveilee ostavansa itselleen kokovartalovispilän, jolla kuulemma saan sitten hipsuttaa sen selkään kun se löhöää katsomassa telkkaria tai datailemassa.

No, jos ei muuta niin ainakin Krista saa ensi viikolla värjätä multa hiukset kun juurikasvu alkaa jo olemaan oksettava! Tai sitten odotan vielä vähän niin ettei ehdi ilmaantua söpöä juurikasvua penkkareihin (noloa, iik). Toisaalta tämä hiusten värjääminenkään ei enää ilmeisesti ole pelkkä palvelus kaveriltani, koska se eräänä päivänä koulussa otti asiaksi ilmoittaa, että minun pitää nyppiä sen kulmakarvat kun se seuraavan kerran värjää minulta hiukset.

Kaikenlaista sitä näkeekin.

Päädyin tosiaan tähän tuskalliseen tilaan kasaamalla toisen niistä sängyn alta löytyneistä palapeleistä! Pohdin täällä nyt ankarasti sitä, oliko hyöty suurempi kuin haitta.

No jaa, oma vikani kai se on kun päätin palapelin kasata lattialla ja niinpä sitten istuskelin kolmin kerroin taittuneena lattiatyynyllä pää kumarassa.

Mutta kehitin samalla englannin osaamistani kuuntelemalla Harry Potteria enkuksi, jeejee.
Olin aivan ilahtunut kun aina välillä tajusin oppineeni uusia sanoja (contagious) ja kuulin seasta kielioppiasioita, joita tämän kurssin aikana on käyty (more slowly).

En tiedä johtuiko Harry Potterista vai mistä, mutta näin taas pitkästä aikaa unta englanniksi ja oli aika jännä! Vaihtarivuoden aikana jossain vaiheessa aloin tosiaan nähdä unia englanniksi koko ajan ja se jatkui vielä vähän aikaa kun olin tullut takaisin Suomeen, mutta sen jälkeen en kai ole nähnyt unta englanniksi.

Uni ei kuitenkaan valitettavasti ollut kovin laadukas, vaan käsitti mm. minut ja yhden kaverini hengaamassa O.C-tyylisessä talossa, mistä suuntasimme lämmittämään perinteistä puusaunaan ja halkopino kaatui niskaani. En tiedä onko minulla vain jonkinlaisia ennakkoluuloja kaveriani kohtaan (huolimatta siitä, että se yrittää jatkuvasti vakuuttaa olevansa lempeä yksilö), mutta joka tapauksessa vieressä istunut kaverini vain käski ilmekään värähtämättä minun kerätä halot takaisin pinoon sitten kun selviäisin takaisin jaloilleni.

Uni huipentui maagiseen kohtaukseen, jossa tuntematon mies poltti kaasupullolla kainalonsa ja jahtasi minua kävelykeppien kanssa hiekkarannalle, missä istahdin veteen kuuntelemaan alkuasukkaan vaahtoamista siitä, miten Selviytyjät-ohjelmaa oli kuvattu suoraan sen talon takapihalla!

Lauantaina sain myös raahattua itseni hiihtoladulle ja keskityin tarkkailemaan ihmisten hiihtotyylejä kun en onnistunut löytämään sopivaa uhria tavalliselle viihdenumerolleni (operaatio "Jahtaa kilpailuhenkisiä hiihtäjiä", en muista kerroinko jo miten eräänä päivänä pelleilin sydämeni kyllyydestä erään keski-ikäisen miehen kanssa, joka hiihteli minusta ohi oikein rempseästi todeten mennessään nuorison hiihtämisen näyttävän niin kevyeltä, mutta jonka ilme kyllä venähti kun otin sen kiinni lenkin lopussa).

Ensimmäisen uhrini hylkäsin hyvin pian, koska alkoi pelottaa: mysteerisesti katoileva perinteistä hiihtävä sukupuoleton olento, jota en saanut kiinni, mutta joka ilmaantui aina välillä mutkan takaa kadoten sitten jälleen merkillisesti aukealla alueella ilman mitään merkkiä.

Toisena kohtasin slalom-miehen, joka näytti laskettelevan ylämäkeen suksisauvat suoraan sivuille sojottaen. Mietin hiki otsalla miten pääsisin ohi siitä, kun se töpötti menemään pitkin latua lanteet keikkuen kuin salsa-tanssijalla konsanaan. Onnekseni tämä yksilö kuitenkin päätti siirtää kepit pois edestä ja päätin ohitusvaiheeseen. Miehen kohdalle päästyäni se kuitenkin säikäytti minut täydellisesti kääntämällä salamana päänsä outo ilme naamalla. Tämä kuvaa sitä hetkeä oikeastaan aika täydellisesti ja tuo kuva onkin ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni kun olin toipunut järkytyksestäni.

Kolmas uhrini oli mies, joka hiihti luistelutyylillä vaappuen edestakaisin kuin ankka. Yksikseni hymyillen stalkkasin sitä, kunne tiemme erkanivat.

Neljäntenä (ja viimeisenä, nyyhkis) kohteekseni joutui nainen, joka taapersi latua niin hitaasti, että tuskin on perillä vieläkään. Se vaikutti olevan aivan omissa maailmoissaan ja kuuli minut vasta kun olin aivan lähellä, minkä seurauksena sen pää alkoi pyöriä ympäri kuin väkkärä (se ei meinannut millään paikantaa minua, koska ehdin aina siirtyä kun se sai käännettyä päänsä).

Lenkin lopuksi kohtasin vielä taikahiihtäjän ja sain sen melkein kiinni, mutta viime metreillä näin mummoni hiihtävän toiseen suuntaan ja tein jyrkän käännöksen poiketen täysin kurssistani ja näin ollen mysteerihiihtäjä pääsi minulta karkuun.

Minun ja kaverini piti lauantaina mennä käymään kuntosalilla, mutta suureksi surukseni (lollollol) kaverini ei päässytkään ja korjasimme tilanteen käymällä tänään yhdessä äänestämässä (koska kumpikaan ei olisi uskaltanut mennä yksin, hmmmmm)!

Kaverini saapui tyylikkäästi 20 minuuttia sovitusta aikataulusta myöhässä, mutta kaikkien turvallisuuden kannalta oli luultavasti parasta, että kaverini ajoi: minua kaivelee vieläkin viime keskiviikkona sattunut onneton peruutus pois kaverini pihasta. Olin nimittäin lähtenyt hakemaan kaveriani kerhoa varten ja ajoin normaaliin tapaan pihaan, mikä en tuottanut minkäänlaisia ongelmia (kuten ei yleensäkään). Kaveri hyppäsi kyytiin ja lähdin peruuttamaan pihasta samaan tapaan kuin ennenkin. Tavallisuudesta poiketen jokin meni kuitenkin vikaan ja tunsin, miten rengas humpsahti tien laidassa olevaan pehmeämpään lumeen. Kirosin siinä sitten kaverini hihitellessä samalla kun lähdin varovasti jatkamaan peruutusta. No eikö mitä, käänsin liian aikaisin ja auraviitta ja lumipenkka viisti auton kylkeä koko peruutuksen ajan.

Ja jotta kaikki olisi vielä kaksin verroin kurjempaa, ehti kaverini sanomaan vain "Hei tuossa on sitten tuo lumi----", kun olin jo peruuttanut sulavasti tien toisella puolella olevaan lumikasaan. Katsoin kaverini nauraessa parhaaksi lipua paikalta pois vähin äänin jättäen kaikki lumipenkat kuopalle.

No jaa.
Käytiin siis äänestämässä (kaverini ilmeisesti näytti pätevältä ja asiansa osaavalta, mutta minulta kysyttiin äänestinkö ensimmäistä kertaa) ja kokemus osoittautui vähemmän kauheaksi kuin olin odottanut. Eilen Putousta katsoessani aloin horjua varmana pitämästäni presidenttiehdokkaasta ja ajattelin käydä lukemassa vielä hieman lisää myös yllättävän sympaattisesta mieshenkilöstä, mutta surukseni netti oli poikki ja näin pysyin alkuperäisessä päätöksessäni.

Ainakin on velvollisuudesta nyt suoriuduttu.

Matikan, fysiikan ja kemian kirjat tuossa lirkuttelee nurkassa kutsuvasti (??), mutta olen vain tylysti ignorannut ne. En nyt jaksa panostaa tähän opiskeluun ilmeisesti kovinkaan paljoa (mikä oli havaittavissa myös siitä, että matikan opettajamme yo-kokeita palauttaessaan ilmoitti kiertelemättä meidän kaikkien olevan luusereita, kaverini blogista luntaten suora lainaus on "Te senkin luuserit!"). Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että motivaatio löytää minut yllättäen lukuloman alettua.

Ai miten niin ei?!

Lisäksi kaverini blogia lukiessani havahduin jälleen kerran siihen tosiasiaan, että ihan oikeasti pitää kohta jättää lukio ja mahtavat opettajat (kaikille tiedoksi ettei tämä nyt sitten ollut sarkasmia vaikka siihen usein sorrunkin, sillä meillä ihan oikeasti on maailman parhaat opet!) ja ja ja... no, möks.

Tämä tulee vielä olemaan kova paikka.

Eksyin katselemaan kuvia koneellani ja törmäsin jälleen kerran tähän kauniiseen otokseen viimekertaisesta Onnela-reisuustamme. Ei siinä muuten mitään vikaa ole, sykähdyttävä teinipeili-kuva alkuillasta kun hiukset oli vielä nätisti, mutta kun tämä on yksi masentava yksilö muistuttamaan minua siitä, miten lyhyt oikeasti olen!

Okei, olen pääasiallisesti päässyt yli siitä tosiasiasta, että en koskaan kasvanut pitemmäksi kuin 152cm ja harvemmin asiaa muistankaan, saatika että minua lainkaan haittaisi muiden kommentit aiheesta, mutta sitten on näitä hetkiä kun kaverini seisoo vieressä vajaat 15cm korot jalassa ja näyttää megapitkältä, samoin kuin myös toinen kaverini, jolla on kengissä vähemmän korkoa kuin minulla ja silti näyttää että seisoisin kuopassa!

No jaa, mitäpä pienistä (ja juuri tällä hetkellä tajusin miten epäsopiva tämä ilmaisu on tähän asiayhteyteen liitettynä).

Nyt on kuitenkin selvästi aika lähteä, koska I have places to be and people to see!

Ei sentään, ajattelin vain lähteä hakemaan viimeiset glögit kaapin pohjalta ja yksin juon nekin. Huomenna alkaa kuitenkin se apeita fiiliksiä herättävä viimeinen tavallinen kouluviikko (sisältäen tosin äikän prelin ja enkun kielioppikokeen, möö) ja tarvitsen hieman henkistä psyykkaamista selvitäkseni siitä.

Morjens!

Millä todennäköisyydellä tämän otsikon keksiminen tuotti vaikeuksia?

Okei, aloitin tänään päivällä postauksen ja kirjoitin sen loppuun, mutta kun rupesin lataamaan kuvia meidän netti katkesi ja wiiiuh, kaikki teksti hävisi.

Päätin sitten muutenkin väsähtäneitä hermojani lepuuttaa ja jätin koko koneen muutamaksi tunniksi ja lähdin hengaamaan muiden juttujen pariin. Sain esimerkiksi katsottua melkein kokonaan The Notebookin, jota kaverini on painostanut katsomaan. Elokuva keskeytettiin tylysti TV-ohjelman takia ja nyt odottelen täällä kärsimättömänä omaa vuoroa jatkaakseni.

Apua, tässä tämä lukio nyt sitten kohta on. Ensi viikko on viimeinen normaali kouluviikko ennen koeviikon alkua ja yhtäkkiä pitäisikin olla lukemassa kirjoituksiin.

Yritin muka edistää lukuloman ajaksi tarkoitettua opiskeluani raahaamalla tänään yksitoista kirjaa koulusta kotiin (kuusi matikkaa ja viisi fysiikkaa). Vielä pitäisi ainakin kaksi saada enkä todellakaan odota sitä innolla. Okei, ainakaan sitä fysiikkaa. Matikka on hauskaa ja odotan melkein mielenkiinnolla sen lukemista (toivon samalla tartuttavani tätä laskemiseen kohdistuvaa loputonta mielenkiintoa ja innostustani kaveriinkin, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet laihat).

Keskiviikoksi piti palauttaa viime kevään matikan yo valmiiksi tehtynä (no daa, yleensähän palautetaankin tekemättömänä kaikki tehtävät). Eilen sitten saatiin ne takaisin ja ei se nyt kovin hyvin mennyt, mutta huonomminkin olisi voinut mennä kun ottaa huomioon sen, että en ollut lukenut ja käytin apuna pelkkää MAOLia (rakkaus ♥). C siitä tuli, kolmen onnettoman pisteen päässä oli M (miksi en muistanut miten lasketaan todennäköisyyslaskuja?!) ja kyllähän se harmittaa, vaikka tämä ei ollut kuin tällainen "tehkääpä tämä kotona" -tyylinen tehtävä, joka ei edes vaikuta numeroon.

No jaa, olen jostain syystä saanut päähäni, että yo-kirjoituksista matikan kohdalla hyväksyn vielä C:n (pitkin hampain tosin), mutta jos huonompi tulee niin korottamaan mars.

Tämä viikko tuntuu lentäneen ohi ihan kauheaa vauhtia (ehkä siksi, että kaikki odottelee sen hidastuvan ennen koeviikkoa), koska vastahan oli maanantai!

Luulen oikeastaan tämänkin johtuvan hyvin pitkälti kerhoista ja siitä, että niitä odotan aina joko kauhulla tai innolla (jälkimmäinen ei ole vielä tapahtunut tosin) ja aika niiden aikana matelee ja sitten muulloin kulkee kaksinkertaista vauhtia. Kaikista kerhotraumoistani huolimatta olen viihtynyt etenkin kuperkeikkakerhossa, koska on hassua katsoa vierestä miten pienistä lapsista joku portaille laitettu patja voi näyttää maailman jännittävimmältä hyppyrimäeltä ja siinä ne sitten ihan onnessaan pyörittää palloja alas sitä pitkin.

Kerhoissa on ollut pakko myös reipastua, koska etenkin pienet ja sählykerholaiset heittäytyy aivan hankalaksi jos niitä ei komenna. Aluksi yritin hiljaa piipittämällä kieltää niitä, mutta nyt rähjään ihan surutta jos sievemmät pyynnöt ei tehoa.

Lisäksi kävin saarnaamassa ylemmille tahoille hävinneistä sählypalloista ja liiveistä, koska kohteliaan tylyt kirjeeni eivät tuoneet minkäänlaista parannusta asiaan. Jääkäämme odottelemaan mielenkiinnolla tuleeko asiaan muutosta.

Olen saanut jättää kuvisdiplomini nyt kokonaiseksi kolmeksi viikoksi, eli jatkan vasta koeviikon jälkeen!

Tämä on suorastaan taivaallista, koska en kaivannutkaan muuta kuin taukoa siitä riesasta. Nyt voin sitten keskittyä ajattelemaan jännittävämpiä ja miellyttävämpiä asioita ja palata asiaan kaksi kertaa stressaantuneempana ja kaiken unohtaneena.

No, sen ajan murhe se.

Penkkareitakin odotan jo ihan itse penkkareiden takia, mutta myös siksi, että silloin on taas lupa juhlia. Okei, minä ja kaverini juhlittaisiin varmaan joka viikonloppu jos se olisi mahdollista. Toisin sanoen Lapin pitkät välimatkat pitää meidän lompakot edes hieman pönäkämpinä kuin ne muutoin olisivat. Tajusin tässä tänään myös sellaisen jutun, että ei olla piiiiiitkään aikaan oltu missään koko kaveriporukalla. Viimeksi varmaan silloin vauvelimme synttäreillä syyskuussa. Minä ja Krisu kyllä liimaudutaan mukaan kuin takiaiset aina kun joku kääntää kulkunsa kohti Onnelaa, mutta muut jäävät vuorotellen kotiin erinäisistä syistä ja näin kauheasti on päässyt käymään.

Surullista kyllä.

Kaipaan maisemanvaihdosta! Edes pientä, please.

Mielelläni lähtisin tietenkin johonkin ihanaan palmuparatiisiin tai jättimäisiin kaupunkeihin ja niiden ostoskeskuksiin, mutta pelkkä viikonloppureissu olisi kuin jostain toisesta todellisuudesta, missä kaikki on perhosia ja oksentaa sateenkaaria ja missä yksisarviset laiduntaa hattarassa.

Mutta kun ei. Ja minä en mitään muuta pyydä kuin laskettelureissua!

Tänä viikonloppuna ajattelin kaiken nukkumisen ohella mm.
tehdä rästiin jääneitä koulujuttuja, lukea kirjoituksiin, tehdä läksyjä
löhötä. Ainakin jotain hyödyllisempää kuitenkin kuin tämänpäiväinen urakkani ratkaista Rubikin kuutio erillä tavalla kuin yleensä. Huokaus. Löysin onneksi sänkyni alta palapelit, jotka on pölyttyneet varmaan jostain viime keväästä. Ellei jopa viime talvesta.

No, anyway. Ajattelin kokeilla onnistuisiko niiden kokoaminen.

Toisaalta ajattelin kokeilla myös piirtämistä, joka on jäänyt ihan retuperälle. Viime viikonloppuna yritin kyllä kovasti, mutta kaivettuani venäläiset vesivärit ja näätäpensselini, sain aikaan vain onnettoman räpellyksen, jossa varjostuksetkin on penkin alla. Hylkäsin siis suunnitelmat urastani taiteilijana.

No jaa, minä olen sitten se pummi joka kiertää kaverin luota toisen luo. Lähetän listat lempiruuista aina etukäteen niin osaatte varautua.

Telkkarin pitäisi kuitenkin vapautua näillä hetkillä, eli jatkan aikamatkaani siirappiseen rakkaustarinaan, joka on todellakin sitä, mitä en koskaan katso. Okei, ehkä joskus.

Mutta yritän tässä kovasti kerätä elokuvia sitä harkitsemaani postausta varten.
Lista on toistaiseksi lyhyt ja jos tämä tahti jatkuu, on etsittävä ideat päivityksiin jostain muualta.

Aloha!

Ette kukaan arvaa, miten onnellinen olen neljän päivän viikonlopusta! Tämä on kuin suoraan taivaasta.


Perjantaina oli pikkujoulut ja oliko mitään masentavampaa kuin vesisade? Ei lunta missään (no, jäähallin takana oli, mutta sitä ei laskettu), vaikka edellisenä vuonna sitä oli paksut kerrokset.

Itse suostuin lopulta kaverini painostuksesta menemään paikalle jo joskus yhdeksän aikaan. Väkeä ei todellakaan ollut paljon ja istuskelin lähinnä vain penkillä ihastellen kavereideni touhotusta. Kyllä sitä porukkaa tietenkin lopulta alkoi tulemaan ja fiilikset kohosi kattoon alta aikayksikön.

Tunnen itseni hieman luuseriksi, sillä yritin kaverini kanssa saada televisiota toimimaan, mutta saatiin aikaa vain lumisadetta ja lopulta hikisen kaukosäätimen pyörittelyn jälkeen musta ruutu ja teksti ”ei signaalia”. Hieman myöhemmin meidän vaihtari meni television luo ja huomautin avuliaasti, ettei sitä saatu toimimaan. Käänsin katseen pois pariksi sekunniksi ja kun vilkaisin takaisin, Joy istui pöydällä kohotellen kulmia minulle ja televisiosta vilkkui aivan hyvällä kuvalaadulla Nelosella näkynyt elokuva. Uhhuh?


Tiedättehän te sen, kun jokaisella on se yksi kaveri, joka on maailman vahvin, mutta joka taitavasti peittää kykynsä etteivät muut pahoittaisi mieltä? Mulla on jo jonkin aikaa ollut epäilyksiä siitä, kuka se omista kavereistani voisi olla ja pikkujouluissa sain siitäkin vahvistuksen.

Kaverini voimat kai nyt sitten hetkellisesti saivat ylivallan, koska se vain tarttui nätisti kiinni altaaseen laittamani mukin rivasta ja koko ripa lähti irti. Tuli ihan surku sen mukin puolesta, koska eipä sekään ollut kenellekään varmasti mitään pahaa tehnyt.

Mutta sellaistahan sattuu.


Itse en ollut pikkujouluissa kovin kauan, koska halusin päästä yöksi kotiin ja lähdin sitten kaverini ja sen poikaystävän mukana joskus puoli kahden aikoihin. Seuraavana päivänä tajusin järkyttyneenä, että olin unohtanut hyvästellä yhden kaverini aivan kokonaan, koska keskityin hyvästelemään muita kavereitani niin kovin intohimoisesti.

Olen kuitenkin luvannut hyvittää asian ja pyysin jo anteeksikin niin sydämellisesti kuin vain kykenin!


Otsikko nyt ei varmaankaan ole kovin sopiva tähän tilanteeseen, koska Havaijilla ei kaiketikaan ole samanlainen sää kuin täällä tällä hetkellä.

Olen itkenyt ja surrut sitä, ettei täällä vieläkään ole lunta ja kuinkas kävikään?

Pikkujouluihin lähdettiin vesisateessa, seuraavana aamuna herättiin lumen keskeltä. Ihanaa, suorastaan. Lunta alkoi sataa jo silloin pe-la välisenä yönä ja se on jatkunut lähes non-stoppina siitä saakka. Tänään lähdin käymään kaupasta ja jouduin harjaamaan autoa lumen alta ikuisuuden!

Mutta en valita, koska tätä on odotettu. Ja mielellään jos nuo lumet voisivat vielä pysyäkin maassa.


Tänään käytiin tervehtimässä setäni uutta koiranpentua ja voi herranen aika millainen lutunen ilmestys se oli!

Olin kyllä aikaisemmin nähnyt siitä kuvan, mutta se oli kyllä aivan harhaanjohtava kuva: odotin keskikokoista, karheaa koiraa, mutta meitä vastassa olikin pieni, pörröinen pentu! ♥


Me päästettiin se vapaaksi ja juoksenneltiin sen kanssa ympäri pihaa ja olin kuolla pelkästään siksi, että se oli oikeasti niin herttainen ilmestys. Yritin saada siitä edes kohtalaista kuvaa, mutta eihän se pysynyt paikoillaan niin kauaa, että olisin ehtinyt painaa kameran nappia. Aina kun näytti siltä, että ehdin saada kuvan, oli kuvassa vain sumea häntä tai takajalka ja Minni paineli menemään toisella puolella pihaa.


Eilen yritin pitkästä aikaa taas katsoa elokuvaa, kun ei niitäkään oikein koskaan tule katsottua (ne on niin pitkiä, että en oikein jaksa keskittyä muuhun kuin joihinkin lapsille tarkoitettuihin lyhyisiin elokuviin). TV:stä tuli ”World Trade Center” ja jäin sitä sitten tuijottelemaan ihan mielenkiinnosta aihetta kohtaan.

Väsähdin katsomiseen kuitenkin jo vajaan tunnin kuluttua ja olin jo suuntaamassa suihkuun, kun huomasin kaverini soittaneen, soitin sille takaisin ja raahauduin takaisin TV:n eteen odottamaan, koska kaverini oli luvannut soitta "kohta" takaisin.

Tähän väliin on nyt sitten huomautettava, että ilmeisesti ”kohta” on hyvin monella tapaa käsitettävä määre: itse olen aina ollut sitä mieltä, että se on joku kymmenisen minuuttia, mutta jouduin odottelemaan melkein 25 minuuttia, hmmmmmmm.

Olin odotellessani jo kiinnostua elokuvasta uudelleen, mutta kaverini selittäessä puhelimessa sen auton laseihin kirjoitetuista rakkauskirjeistä (no just joo, ei mulle vain kukaan ikinä), ajautui ajatukset taas niin kauas WTC-torneista, että päätin jättää elokuvan katsomisen siihen ja lähteä nukkumaan (koska olinhan hyvänen aika sentään ollut hereillä jo kuusi tuntia!).


Huomenissa olen lähdössä Rovaniemelle, koska pikkusiskoni ja sen kaksi kaveria halusivat päästä kaupungille ja lupasin kaverini kanssa lähteä viemään ne sinne.

Maisemanvaihdos on aina piristävä.

Toivoisin kuitenkin, että kurkkukipu voisi ystävälliseesti poistua huomiseen mennessä ja että nenäni lakkaisi valuttamasta räkää, mutta saa nähdä, miten käy. Olen yrittänyt syödä jotain ällöttäviä kurkkupastilleja, mutta luovutin, kun huomasin niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.

"Senkin vanha, homeinen tiskirätti! Tottele minua! Katala, härski maneetin maksa!"

Muumipeikko ja Pyrstötähti on ihan hulvaton! Etenkin Myyn kommentit lämmittää aina.

Sain viime lauantaina päähäni, että Pyrstötähti on nähtävä, mutta meillä on se vain VHSllä ja laitteet ei toimi. Lopulta sain kuitenkin ladattua sen (vaikka alku kangertelikin: laitoin ensin ajatuksissani Googleen hakusanaksi Harry Potter ja Pyrstötähti, mutta eihän sillä mitään tietenkään löydä) ja vietin hyvin antoisia hetkiä sitä katsoen!


Halusin niiiin käydä koulun jälkeen ottamassa valokuvia ulkona, kun nyt kerran oli lunta lopultakin satanut. Mutta niinhän se sitten on, että kolmen aikaan on turha enää haaveillakaan kunnon valaistuksesta ulkona, joten siihen kaatui ne haaveet. Toivottavasti huomenna kuitenkin vielä lunta löytyy ja pääsen pelleilemään kamerani kanssa.

Itse asiassa pääsin kyllä koulusta kahdelta, mutta kaverini pyysi kauniisti odottamaan kolmeen saakka, että sen kyyti tulee ja niin me sitten istuttiin koulun atk-luokassa kyttäämässä ihmisiä Facebookissa ja kuuntelemassa oksettavaa musiikkia MTVltä. Ihan vain btw.


Ihan ensin haluan avautua sellaisesta asiasta, että kaverini ansioista (takia?) ”tsssssh” -ilmaisu kuuluu nykyään vakiosanastooni. Siis sellainen sihahdus. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että se on äärimmäisenä kätevä: sen voi sanoa eri ”sävyllä” ja se kelpaa kommentiksi moneenkin juttuun!

Mistä ajatukseni harhailivatkin kouluun ja siihen, että tänään saatiin kauan (ja kauhulla?) odotetut yo-kirjoitusten tulokset!

Kaikki oli kuin tulisilla hiilillä, kun odotettiin että päästää hakemaan ne. Itse olin ensimmäistä kertaa hyvillä mielin sukunimestäni ja siitä, että olen aakkosissa ensimmäisenä, kun rehtori käski käydä hakemassa tulokset aakkosjärjestyksessä. Se oli sitten nopeasti ohi ja saatoin keskittyä jännittämään kavereidenkin puolesta.

Kirjoitukset meni ihan jeesisti: psykologiasta tuli M ja englannista E. Enkku oli kolmen pisteen päässä L:stä, mutta noh, ensi keväänä käyn kokeilemassa uudestaan ja jos ei vieläkään niin ei sitten väkisin. Pärjään kyllä ilman laudaturianikin.

Olen pitkään haahuillut ja miettinyt kirjoittaisinko keväällä fysiikan vai biologian. Nyt kun tuli tulokset, muistin taas millaista oli lukea psykologiaa kirjoituksiin ja päätin, että fysiikka se on. Keväällä siis odottaa enkun uusinnan lisäksi äidinkieli, pitkä matikka, kemia (pakollisena, mitä ihmettä oikein ajattelin kun keväällä sitä lappua täytin?!) ja se fysiikka.


Tosiaan lunta on lopulta tullut, ihanaa! On ollut suorastaan kurjaa katsella ulkona ympärille, kun joka paikka on ollut täynnä pelkkään harmaata ja oksia ja lätäköitä.

Mutta tietenkin siinä lumentulon ja vesisateen välissä oli se eräs vaihe, joka aiheutti etenkin minulle valtavasti kärsimyksiä ja tukalia hetkiä: teiden jäätyminen.

Äiti lähetti yhtenä aamuna vietin, että siellä on sitten aivan hirveän liukasta, mutta kun katsoin ulos ja lämpömittariin, siellä olikin plus asteita ja vesisade. Ajattelin jo, että äiti on nähnyt unta tai höpisee muuten vain.

No, äiti oli sittenkin oikeassa, kuten sain huomata kun astelin rempseästi ulos ulko-ovesta ja ensi töikseni mäjähdin nurin jäiseen ja vetiseen maahan. Uskalsin syöksystäni huolimatta lähteä pyörällä kouluun, mutta hiki norui pitkin otsaa jo ennen kuin olin päässy puoltakaan kilometriä kotoa. Kerran meinasin lentää nurin oikein kunnolla ja kettingit irtosi kahteen otteeseen, mutta lopulta pääsin ehjänä koululle. Seuraavana aamuna vielä hyppäsin pyörän kyytiin, mutta tänä aamuna en uskaltanut vilkaistakaan siihen, vaan ihan suosiolla kävelin koululle.


Eihän siihen tietenkään jäätä tarvita, että kompastelen ja törmäilen ympäriinsä, se vain nopeuttaa kaatumista. Olen myös viime aikoina huomannut, että heti jos ajattelen selvinneeni jostain tasapainoa uhkaavasta tilanteesta hyvin, kompastun heti perään johonkin maailman pienimpään kiveen tai jos alusta on tasainen, omiin jalkoihini.

Muutama päivä sitten joku oli keksinyt jättää keskuspölynimurin lojumaan eteisen lattialle. Sen yhden huoneen läpi kävellessäni meinasin kompastua imuriin kolme kertaa, mutta en silti kaatunut. Tyytyväisenä onnittelin itseäni ja juoksin portaisiin. Kolmen portaan jälkeen löysin itseni makaamasta naamallani portailla.

Lisäksi lenkkini sai onnettoman käänteen, kun juoksin ja kompastuin yllättäen kiveen (omasta mielestäni kivi oli varsin järeän kokoinen, mutta kukaan muu ei nähnyt koko kiveä) ja kaaduin rähmälleni iPodin päälle. En mainannut uskaltaa nousta ylös maasta, sillä olin pitänyt iPodia kädessä ja kaatunut niin, että sen näyttöpuoli osui ensimmäisenä jäätyneeseen maahan. Huojennuksekseni laite kuitenkin pelasi vielä, vaikkakin sen näyttö näytti rautavillalla jynssätyltä.


Tällä hetkellä nautin autuaana viikonlopustani! Siskot lähti Turkuun Maata Näkyvissä -festareille ja äiti ja isikään ei ole kotona. Tänään vietän siis ihanan leppoisaa iltaa puhtaassa talossa, jonka siivosin ja järjestelin! Huomenna kaverini on tarkoitus tulla meille hyvin matemaattisissa merkeissä: me aiotaan derivoida ja integroida, hehheh. Tämä kaverini myös sai minut suostumaan sopimukseen, jonka mukaan olen puoliksi vastuussa sen matikan yo-arvosanasta (koska lupasin laskea kaverini kanssa muulloinkin tulevaisuudessa) ja siinä tapauksessa, että arvosana on hyvä, saan palkaksi pitsaa.

Opettajankykyni ovat vielä hyvin piilossa, mutta aion kaivella ne esille hiljalleen. Ihan lähiaikoina.

Päivemmällä katson kaverini kanssa keskiviikkona postilaatikkoon kolahtaneen Harry Potter -elokuvan ja illalla sitten lähdetään kaveriporukalla katsastamaan Roin yöelämä ja se onkin tervetullutta viihdettä! Olen ollut aivan liian pitkään pelkästään arjen pyöritettävänä: koulu, kerho, kuntosali, koulu, kerho, koulu, kuntosali, kerho, koulu, kerho, läksyt, koulu.... Ihan loputtomiin. Vapaa-aikaa on tuntunut olevan onnettoman vähän, eikä muutosta näy lähitulevaisuudessa. Kohta alkaa nimittäin koeviikko ja sen jälkeen (totta kai) viimeinen lukiojakso, joka on melkein täysi!

Anteeksi vain aikaisempien vuosien abiturientit, mutta miten paljon te oiktein olette opiskelleet kahden ensimmäisen vuoden aikana, jos teillä on vain pari kurssia viimeisessä jaksossa? Itse olen käynyt kursseilla niska limassa ja tahti vain pahenee loppua kohti.


Aion nyt myös jakaa kauhukokemukseni eilisen illan kuperkeikkakerhosta (3-7 vuotiaita lapsia, kuusi kappaletta paikalla).

Kaverini, jonka kanssa yleensä pidän kerhoa, joutui menemään töihin ja olin kerhossa aivan yksinäni. Kiskoin hiuksia päästä ensimmäisen vartin jälkeen, koska lapset oli aivan erityisen hankalia ja niitä oli ihan liikaa, että olisin ehtinyt pitää kaikkia silmällä. Tappeluita piti olla selvittämässä koko ajan ja heti perään juosta kantamaan juntturoivat yksilöt pois keskeltä remonttimiehien maalipurkkeja ja työkaluja.

Olematon kärsivällisyyteni oli siis koetuksella.

Olin kymmenen minuuttia ennen kerhon loppumista ehtinyt juuri huokaista helpotuksesta, kun kaksi kerholaistani menee ja törmää toisiinsa. Toisen nenästä alkoi tippasta verta, mutta siinä vaiheessa kun sain sen penkille istumaan, verta tuli kuin putouksesta. Pukuhuoneen ovet oli tietenkin lukossa, eikä paperia ollut lähettyvilläkään. Jouduin sitten repimään kerhopapereistani palasen ja pyyhkimään sillä enimpiä veriä.

Hyöty oli kuitenkin minimaalinen. Lopulta, kun koko lapsonen oli aivan verinen ja omatkin kädet oli ranteisiin asti aivan veressä enkä voinut koskea enää mihinkään, oli pakko mennä pyytämään apua yhdeltä rakennusmieheltä. Se kävi heti hakemassa mulle ison nipun paperia alakerrasta ja lähetin verisen kerholaisen vesipullon kanssa pihalle pesemään enimpiä sotkuja pois sillä välin kun itse jäin pyyhkimään lattiaa, penkkejä ja kansiota puhtaaksi.

Olin suorastaan kriisissä, kun lähdin kerhon loputtua morjenstamaan töitä tekevää kaveriani naapuriin. Kaverini oli myöskin hyvin avulias ja päästi minut takahuoneeseen pesemään kädet, kun sinne pukuhuoneisiin en tosiaan salissa päässyt.


Meidän vaihtari on oppinut älyttömän paljon suomea! Se on hirveän motivoitunut opettelemaan ja oikeasti uskaltaa puhua sitä. Se on pyytänyt, että yritettäisiin aina ensin sanoa sille suomeksi ja jos ei onnistu niin sitten enkuksi. Oli tosi kiva yhtenä päivänä kaupungilla huomata, että pystyin käymään kokonaisen keskustelun suomeksi sen kanssa!


Ja kirjoitettava loppui juuri, kun olin ehtinyt ajatella miten paljon sitä onkaan vielä jäljellä. Uskomatonta, että pääni tyhjeni sillä samaisella sekunnilla.

Olinkin kyllä sitä mieltä, että tässä on jo enemmän kuin tarpeeksi asiaa, uhhuh.

PS. Jos joku on joskus erehtynyt luulemaan vuonna 1912 Atlantilla uponnutta laivaa Titaniciksi niin voin kertoa, että olette aivan eksyksissä. Kaverini mukaan laiva nimittäin oli ehdottomasti Titanium ja se olisi hyvä rakentaa uudestaan lähiaikoina.

Ötökän elämää

Viikonlopun päätavoitteeni on toistaiseksi ollut opetella taittelemaan paperista kurki, mutta lopputulos on edelleen jokseenkin hatara ja enemmän tyylitellyn kuin realistisen näköinen.

Minulla on aivan sellainen olo, että olen tämän viikonlopun aikana tehnyt tosi paljon kaikkea, vaikka todellisuus on tietenkin aivan toinen: iso osa ajasta on mennyt TV:n edessä huutamiseen.

Perjantaina linnoittauduin taas jääkiekkoareenaksi valtaamaani takkahuoneeseen ja jätin tylysti huomiotta jokaisen, joka kävi nauramassa vieressä kun rähjäsin tuomareille ja saksalaisille ja vähän kaikelle aina kun kiekko löysi tiensä Suomen maalivahdin selän taakse.

Lauantaina sama juttu. Ensin vaivuin syvään alakuloon kun Slovakia teki ensimmäisen maalin, eikä Suomi kahteen erään saanut juuri minkäänlaista huomattavaa edistystä aikaan. Kommentoin pelin kulkua suomeksi ja enkuksi huomaamatta juuri itsekään puhuvani ääneen yksinäni. Aamulla sain palautetta siitä, että olin ollut kovin kovaääninen kun peli lopulta loppui ja huusin Suomen voittoa kilpaa Antero Mertarannan kanssa.

Rankkareissa Saksaa vastaan vei Granlund kyllä jokaisen tyylipisteen, jonka vain keksii siinä tilanteessa antaa.



Eilen kaivelin ompelukoneen kaapista ja rupesin kaventamaan hametta kun kerrankin oli intoa tehdä jotain. Homma meinasi tyssätä jo heti alkuunsa kun onnistuin taitavasti irrottelemaan muutamia osia ompelukoneesta, mutta en tietenkään saanut niitä enää takaisin (myönnettäköön että vikana oli se, etten tajunnut kokeilla muuta kuin yhdellä tavalla, joka oli sitten tietenkin juuri se väärä). Lopulta sain kuitenkin ommeltua hameen, vaikka välillä tilanne näyttikin siltä, että olisi parasta kaivaa joogamatto esiin ja joku luonto CD kuulumaan vähäksi aikaa.


En ollut aamulla uskoa kun katsoi lämpömittaria ja se näytti yli +20C! Tuli lopultakin sellainen olo, että ehkä se kesäkin sieltä tulee. Tietenkään puissa ei voi olla yhtäkään lehteä vielä (paitsi jotain surullisia tupsuja, jotka on varmaan jotain talvellakin kukkivia, huoh), mutta ehkä ne tässä vielä lähiaikoina alkaa ilmestyä.

Kasattiin myös trampoliini takapihalle ja se oli varsin ällöttävää, koska muurahaisia oli joka paikassa. Muurahaiset on ärsyttäviä, ne hiipii ja tunkee joka paikkaan, haisee pahalle ja on näin yleisestikin tosi inhottavia. Kauhulla odottelen sitä, että loputkin hyönteiset ja varsinkin hämähäkit kaivautuu esille koloistaan ja rupeaa mönkimään ympäriinsä säikytellen ihmisiä henkihieveriin.


Onnistuin myöskin tekemään jonkinlaiset Marilyn Monroet hameeni kanssa tänään, koska en huomannut pitää helmasta kiinni ja autosta noustessa hämärä tuulenpuuska alaviistosta sitten leyhäytti hameenhelmat korviin. Hädissäni siinä sitten sitä rupesin kiskomaan alas ajatellen samalla, että olipahan ainakin sukkahousut alla.

Kuulemma ilmeistä päätellen olin ilahduttanut kovastikin läheisessä autossa istuneita poikia/miehiä, koskapa vielä kääntyivät perään katsomaan kun paikalta lähtivät.


Koulua on jäljellä alle kuukausi, hullua.

Nyt sitten pitäisi vielä jaksaa pari viikkoa ennen koeviikkoa, sitten räpiköidä läpi koeviikosta ja muistaa vielä ilmoittautua englannin ja psykologian kirjoituksiin ennen toukokuun loppua. Tehtävien asioiden listalla on myös tehtävät tentittävää psykologian kurssia varten, mutta en oikeastaan jaksa olla niistä huolissaan siihen nähden, että olen lukenut aivan vain omaksi ilokseni melkein puolet kirjasta.

Haaveilen myös spontaanista ulkomaanmatkasta ja juna-asemilla nukkumisesta ensi kesänä, mutta haaveeksi taitaa jäädä. Ehkä seuraavana kesänä sitten.